Joku mies tuli eilen kysymään diskossa, että puuttuuko multa jotain. Katseeni oli kuulemma jotenkin eksynyt tai etsivä. Se saattoi tietysti olla vaan jokin iskurepliikki, mutta voin hyvin kuvitella näyttäneeni juuri siltä – että jotain tärkeää puuttuu.

Mulla oli ihan hauskaa siellä tanssilattialla. Kuitenkin jossain taustalla oli huono fiilis, josta en päässyt eroon. Vähän sellainen olo, niin kuin joku olisi kuollut. Ikävä, haikeus, tyhjyys, lopullisuus. Ehkä näillä sanoin voisi kuvailla sitä tunnetta.

Tuo tuntematon mies kysyi, voiko jotenkin auttaa. Vastasin, että ei mua voi auttaa kuin yksi ihminen. Se yksi, joka ei ole kiinnostunut musta ja jota en voi saada.

Jälkikäteen mietin tuota keskustelua. On kyllä ihan totta, että mua voi auttaa vain yksi ihminen tässä maailmassa. Se ihminen ei kuitenkaan ole hän. Ainut, joka mua voi auttaa, olen minä itse.

– –

Vuonna 2025…

Lupaan keskittyä enemmän itseeni.

Siitä huolimatta, että olen viime aikoina kohdannut monia henkilökohtaisia haasteita, keskittymiseni on ollut aivan liikaa toisessa ihmisessä. Olen miettinyt, mitä hän ajattelee minusta, tunteeko hän yhtään mitään, miksi hän sanoi/teki niin tai näin… Täytyy orientoitua uudelleen ja siirtää fokus takaisin itseen. Uskon vahvasti siihen, että se vihdoin onnistuu, kun emme jatkossa enää ole missään tekemisissä. Ei se ehkä ihan hetkessä tapahdu, mutta hiljalleen ajan kanssa.

Lupaan huolehtia itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani.

Tämä liittyy oleellisesti edelliseen kohtaan. Jonkinlaisen parannuksen olen jo tehnyt tässä asiassa, mutta vielä riittää tekemistä.

Lupaan pitää parempaa huolta myös vanhemmistani ja ystävistäni.

Olen viime vuonna ollut suoraan sanottuna aika kehno tytär ja ystävä. Olen ärsyyntynyt pienistä asioista ja sulkeutunut omiin maailmoihini. Lupaan siis tänä vuonna olla enemmän läsnä.

Lupaan (ainakin yrittää) luopua turhasta kontrolloinnista ja miellyttämisestä.

Tajusin, että olen myös ollut varsinainen kontrollifriikki.

Alkuvuodesta yritin jollain tavalla lähestyä häntä. En tietenkään niin, että se olisi ollut liian ilmeistä. Joka tapauksessa saatoin esimerkiksi hakeutua hänen seuraansa jonkin tekosyyn varjolla. Mietin, miten saisin hänen huomionsa. Suunnittelin etukäteen, mitä sanon hänelle missäkin tilanteessa.

Myöhemmin, kesän jälkeen, käyttäydyin vähän päinvastaisesti. Otin etäisyyttä ja välttelin häntä. Edelleen silti salaa toivoin saavani hänen huomionsa: jos esittäisin vaikeasti tavoiteltavaa, ehkä hän sitten huomaisi minut…

Meillä oli pari viikkoa sitten ”viimeinen keskustelu”. Olin taas miettinyt huolellisesti etukäteen, mitä sanoisin ja millä tavalla. En vaan voinut antaa sen(kään) tilanteen mennä omalla painollaan.

Olen siis koko ajan yrittänyt kontrolloida tätä tavalla tai toisella. Olen myös yrittänyt miellyttää ja tehdä jonkinlaista vaikutusta häneen, joskin niin hienovaraisesti, ettei hän tai kukaan muukaan ole (ainakaan toivottavasti) huomannut käytöksessäni mitään kovin erikoista. Mikään ei ole auttanut. Millään ei ole ollut merkitystä. Asioita ei voi pakottaa, ei todellakaan. Miksi edes haluaisin tehdä niin? Nyt on aika luopua kontrollista ja jättää tämä asia kohtalon käsiin.

Lupaan (ainakin yrittää) irtisanoutua kaikesta katkeruudesta ja kaunasta.

Onko katkeruus koskaan auttanut ketään? Se syö energiaa, jota voisi käyttää johonkin aivan muuhun.

Kuulostaa lapselliselta, mutta olen katkerana miettinyt muun muassa seuraavia kysymyksiä: Miksi mun pitää kärsiä, jos hänen ei tarvitse? Miksi hän pääsee niin kuin koira veräjästä? Eikö edes se, ettemme enää näe, herätä hänessä mitään tunteita? Ilmeisesti hän ei välitä koko asiasta.

Entä sitten? Ihan niin kuin se olisi multa jotenkin pois. Vaan kun ei ole! Oikeasti se, mikä multa on pois, on se energia, jota käytän näiden asioiden murehtimiseen. Sen energian haluan käyttää jatkossa johonkin aivan muuhun.

Tähän on hyvä lopettaa. Toivottavasti onnistun pitämään edes osan näistä lupauksista.

Voin kertoa, että tämä vuosi on ollut vähintäänkin erikoinen tunteiden vuoristorata. Se tosin sai alkunsa jo aiemmin, loka-marraskuussa 2023. Tuolloin tapahtui asioita, joista en ole oikeastaan kirjoittanutkaan tänne. En ole vielä pystynyt siihen. Joka tapauksessa tuo ajanjakso oli aikamoinen koettelemus. Sanoisin, että se oli niin kutsuttu dark night of the soul, sielun pimeä yö, jota kesti oman aikansa. Siinä samassa menin sitten jotenkin ihastumaan häneen, joka oli omanlaisensa koettelemus sekin.

Syksyn 2023 jälkeen olen ehtinyt käydä läpi varmaan kaikki mahdolliset tunteet, joita ihminen vaan voi tuntea: surusta iloon, pettymyksestä innostukseen, vihasta rakkauteen, katkeruudesta kiitollisuuteen… Kielteiset tunteet ovat olleet dominoivia. Uskon, että tällä kaikella tuskalla on ollut tarkoituksensa. Se on haastanut minua kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Olen oppinut paljon itsestäni.

Arvelen, että vuodesta 2025 tulee jo huomattavasti seesteisempi. Palaan ikään kuin siihen normaaliin elämään, jota olen elänyt ennen tätä. Se tuntuu helpottavalta, joskin vähän tyhjältä ja mitäänsanomattomalta kaiken tämän rumban jälkeen. Ja joo, ehkei pitäisi mitään sanoa etukäteen. Saattaahan ensi vuonna tapahtua jotain vielä pahempaakin. Pessimisti ei pety…

En ole koskaan tykännyt tehdä uudenvuodenlupauksia, sillä olen vähän huono pitämään niistä kiinni. Tässä kuitenkin yksi:

Lupaan (ainakin yrittää) unohtaa hänet.

Mutta en tietenkään aivan kokonaan. Haluan muistaa hyvät hetket ja olla kiitollinen myös niistä ei-niin-hyvistä hetkistä.

Luultavasti olisin unohtanut hänet jo aikaa sitten, mikäli olisimme tavanneet ”suotuisammissa” olosuhteissa. Jos olisimme esimerkiksi tavanneet jossain Tinderissä, olisi ollut helppo ajatella, että hän ei vain ole kiinnostunut musta, jos hän käyttäytyy etäisesti/välinpitämättömästi/ristiriitaisesti. Tinderissä kuitenkin ollaan ihan tietoisesti etsimässä seuraa puolin ja toisin. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. That’s it.

(Ja jos nyt rehellisiä ollaan, ei meistä koskaan varmaan olisi tullut edes matchia Tinderissä. Hän ei oikein ole ”mun tyyppiä” ulkoisesti eli tuskinpa olisin swaipannut oikealle.)

Sen sijaan tapasimme olosuhteissa, joissa kumpikaan ei tosiaankaan etsinyt mitään. Olosuhteissa, joissa mitään ei olisi niin sanotusti saanut tapahtua meidän välillä. Se ei olisi ollut hyväksyttävää (syistä, joita en nyt jaksa avata). En siis saanut koskaan tietää, oliko kyse aidosta kiinnostuksen puutteesta vai siitä, että hän olisi jotenkin onnistunut kieltämään tai tukahduttamaan tunteensa mua kohtaan. Epätietoisuus on sietämätöntä. Ja se sai mut takertumaan tähän asiaan liian pitkäksi aikaa.

Toisaalta olisinko loppujen lopuksi edes halunnut tietää?

Teen vielä muitakin lupauksia vähän myöhemmin… Mutta nyt bilettämään!

Jos tätä joku sattuisi lukemaan: oikein ihanaa uutta vuotta juuri sinulle ❤