Ladataan...
Hyggelig

Se ois taas sunnuntai. Ja ensimmäinen viikko Suomessa kohta ohi. Hurahti vain, hups noin. Ja kesän viikot tuntuivat vaan matelevan. Miksi aika juoksee silloin, kun on kivaa?

Vähän hassut on fiilikset. Itse asiassa tuntuu lähinnä siltä, että kesää ei olisi koskaan ollutkaan. Tämä on normaalia elämää ja se ei ole muuta ollutkaan. Koko kesää ei olisi tapahtunutkaan. Reilu kaksi kuukautta sitten lähtöpäivän hyvin aikaisina tunteina kello viiden maissa tuli veli ja vei minut kentälle. Ja nyt viime maanantaina sama veli tuli illalla puoli yhdentoista maissa illalla hakemaan samalta kentältä. Tuli jopa fiilis, että oliko se yksi ja sama päivä? Hän saman päivän aamulla vei kentälle ja illalla haki pois. Se kaksi kuukautta siinä välissä oli vain joku kummallinen aikapoimu, johon upposin, mutta jota oikeasti ei tapahtunutkaan. 

Tuntuu ihan hassulta, että siellä jossain tosiaan on se pieni kylä, siellä kaukana pohjoisessa, jossa ne samat ihmiset jatkavat sitä samaa elämää, jossa olin mukana sen pienen hetken. Vielä toukokuuhun asti ei ollut mitään hajuakaan siitä, että semmoinen kylä on olemassa. Harva tietää tänäkään päivänä. Mutta niin minä vain olin osa sitä elämää ja maailmaa siellä.

Ensimmäiset päivät Suomessa vietin Helsingissä. Voi että nautin suunnattomasti! No maanantai meni toki hieman sumussa matkustaessa, eikä nukkumaan tietenkään malttanut heti mennä perille päästyäni ja Punavuoreen veljen asuntoon saapuessani. Sain kylmän oluen käteeni ja istuskelin veljen parvekkeella ja hämmästelin sysipimeää, lämmintä elokuista iltaa. En muistanutkaan, miltä tuntuu olla pimeässä. Tiistai ja keskiviikko meni nauttiessa Helsingistä juuri sopivassa lämpötilassa auringon paistaessa. Näin ystäviä, join viiniä, söin hyvää ruokaa, join vähän lisää viiniä, näin koiranpentuja, kävin parturissa. Join viiniä. Vaeltelin pitkin katuja, näin ihmisiä, katselin ihmisiä, puhuin suomea, ja paljon. Keskustelin. Otin takaisin kaiken, mitä en ollut kesällä päässyt tekemään. Äkkiä sitä vieroitusoireet noista kaikista itselleen nappaa, kun elää täysin eristyksissä. Mikä ihana kaupunki! Mikä ihana kotikaupunki! Kuusi vuotta vasta Helsingissä asunut, joskus toki tuntuu, että jo asunut, mutta en ole kyllä saanut vielä tarpeekseni. Tarvitsen kaupunkia ympärilleni elääkseni. Niin sen vain on.

Ja sitten taas toisaalta tarvitsen myös rauhaa ja maaseutua, luontoa ja omaa tilaa. Ja sitä saavuin nauttimaan tullessani torstaina tänne Pohjois-Karjalaan synnyinsijoilleni, juurilleni. Tänne järven rannalle, peltojen kupeeseen, tänne, mistä lähdin aikoinaan maailmaa valloittamaan. Täällä elokuun suurimmaksi osaksi nyt viettelen isäni seurana, rantasaunassa saunoen, järvessä lilluen. Syön marjoja suoraan puskista ja kävelen paljain jaloin. Joskin sateiden ennustetaan saapuvan, marjat keräsin jo puskista ja pistin pakkaseen ja kävyt tuntuvat erityisen ikäviltä paljaiden jalkojen alla. Mutta on aina crocsit! Niistä on jokainen maalaislook tehty. Toki tässä paikassa, tässä lapsuudenkodissani on nykyään tietynlainen haikeus, joka välittyy jokaisesta tilasta, jokaisesta koriste-esineestä, jokaisesta verhosta tai matosta tai huolella valitusta taulusta. Tämän talon sisustaja ei ole enää täällä, ja on silti jokaisella tavalla jokaisessa asiassa, mitä kuvitella saattaa. Ehkä joku päivä sen haikeuden kanssa oppii elämään, sitä odotellessa on vain opittava sietämään.

Toissapäivänä toki koitti se, mitä ehkä kotiinpaluussani odotin kaikista eniten. Sain lapseni kotiin. Kello kuusi perjantai-iltana kaarsi auto pihaan ja takakontista hyppäsi hieno, kihara poikani ulos ja juoksi syliin! No, sylissä viihtyi muutaman sekunnin ja sen jälkeen paineli jo juoksemaan pitkin pihaa. Aluksi hän oli selkeästi hieman hämillään ja ei oikein kontaktia ottanut, mutta kyllä se illan aikana toki helpotti ja anteeksi sain. Ja siitä asti me olemmekin olleet jälleen kuin paita ja peppu; olemme uineet, juosseet pihalla, tehneet temppuja, nukkuneet lusikassa. Sitä sanotaan, että ei voi tietää oikeasta rakkaudesta mitään, ennen kuin oman pienen on itselleen saanut, ja allekirjoitan sen täysin. Ilman omaa koiraa ei ole elämä täydellistä. Niin se kuulkaas on. 

Minun.

Jotenkin tuntuu, että sanavarastoni on hieman ehtynyt. En tiedä enää, mistä kirjoittaa tästä eteenpäin. Onko jotain loppuyhteenvetoa mielessä, jota tänne kirjoittaa? Mikä on fiilis kaikesta, onko jotain, mitä en olisi vielä analysoinut täällä? Luulen, että olen kaiken jo kertonut, mitä osaan enää kertoa. Olen todella iloinen, että tämän blogin perustin keväällä. Se on toiminut eräänlaisena muistiona, tänne olen kirjoittanut ylös kaiken, mitä tein keväällä, ennen kesää ja toki kesän aikana. Mitä koin, mitä tunsin, mitä ajattelin, mitä toivoin. Tämä on toiminut yhteydenpitoväylänäni Suomeen, tämä on toiminut henkisenä kaivona, jonne suollan kaiken ja josta ammennan voimaa jaksaa jatkaa. Tämä on toiminut välineenä elvyttää pitkään mietinnän alla ollut kirjoittaminen. Tätä kautta on ollut kiva kertoa kaikille yhteisesti kokemuksistani, toiveena, ettei tarvitsisi jokaiselle kertoa erikseen. "Lue blogista", kuuluisi ohje. Tottakai paljon jätän kertomattakin, niistä kuulee ne läheisimmät ystävät, mutta noin muuten olen kyllä ollut melko rehellinen, enkä ole mitenkään erityisesti kaunistellutkaan. Olen kertonut, mitä olen halunnutkin.

En tiedä, mitä tulen tekemään tämän blogin suhteen nyt. Jatkanko kirjoittelua? Pidänkö tämän vain Norja-seikkailua koskevana ja lopettelen tähän? Jos jatkan, mistä kirjoitan? En sinänsä ehkä mistään omasta elämästä jaksa tai halua julkisesti kertoa. Työstä taas ei oikein uskalla kirjoittaa kauheasti, koska pelkään pienestikin rikkovani jotain vaitiolovelvollisuutta, enkä toisaalta halua sen tarkemmin kertoa edes, missä olen töissä, koska en halua, että kukaan potilas löytää blogini ja tutustuu elämääni. Tämän vuoksi esimerkiksi työpaikkatietojani tai koulutustietojani tai muuta vastaavaa ei löydy Facebookista tai muualtakaan. Toki tätä lukee pitkälti ehkä tutut ihmiset, jotka tietävät jo työpaikkani, mutta eiköhän täällä ole myös muitakin toisinaan vieraillut. Työpaikkani on niin pieni erikoissairaanhoidon erikoisala, että siitä on hankala puhua ilman pelkoa, että joku paikallistaa. Eri asia olisi, jos olisin jossain hyvin yleisellä perussairaanhoidollisella vuodeosastolla, ja toki voisin puhua vain yleisesti kirurgiasta, mutta en tiedä. Toki varmasti on hoitoalaa koskevia blogeja muitakin, pitänee tutustua niihin ja hieman lueskella, kuinka ihmiset kirjoittavat työstään kuitenkaan kirjoittamatta mitään. Pitää siis hieman pohtia, kuinka kirjoittaa elämästään ja työstään ilman, että oikeasti kirjoittaa mitään paljastavaa :D siinäpä pulma pohdittavaksi.

Tai muutan tämän muotiblogiksi tai lifestyle-blogiksi. Asukuvat ovat kylläkin vain lenkkeilyasuja tai valkoisia työasuja. Hirveen mielenkiintoista. Ja minun lifessä ei kyllä ole kauheasti mitään styleä.

Joten. Jätän kaiken vielä avoimeksi. En sano juuta tai jaata bloggaamisen suhteen. Ehkä joku päivä kirjoitan, voi olla, että se on jo muutaman päivän päästä, tai sitten tämä unohtuu viikoiksi, kuukausiksi tai lopullisesti. Kunnes päätän taas lähteä hakkaamaan päätä seinään ja suuntaan kohti Norjaa. En sano, etteikö se olisi mahdollista. Mutta nyt pidän huolen siitä, että pääsen isompaan kaupunkiin, minulla on palkka-asiat kohdillaan ja olen opiskellut hieman lisää norjaa. Ne kun kunnossa olisivat, olisi kaikki helpompaa. Ja onhan se helpompaa taatusti, toisella kerralla. Kun jo tietää jostain jotain. Että ehkä, ehkä joku päivä. Norjan tarinani jatkuvat. 

Sitä odotellessa, hade!

Ladataan...
Hyggelig

Istun tällä hetkellä Oslon lentokentällä. Kello on nyt 16:38 Norjan aikaa, lento Helsinkiin lähtee klo 19:55. Onkin siis just hyvin aikaa käyttää lentokentän tarjoama kahden tunnin ilmainen wifi. Ja aikaa hetki pohtia, että mitäs just tapahtuikaan. What the hell just happened?

Miksi lentokentillä on muuten aina tosi kuuma?

Se pikkunen 500+ asukkaan kylä pohjoisessa on nyt takanapäin. En tiedä oikein, mitä ajatella. Itse asiassa jo nyt tuntuu siltä, että se kaikki oli kuin unta vain, ja olen taas takaisin omassa maailmassani. Kauhean outo ajatus, että jossain tuolla kaukana pohjoisessa on sellanen piskunen kyläpahanen keskellä vuoria ja ei mitään, ja siellä minä just vietin kaksi kuukautta. Tapahtuiko se oikeasti vai oliko se vain jotain sekavaa, poukkoilevaa unta?

Viimeiset työvuorot oli todella kivat. Viimeiset pari työviikkoa. Oikeasti. Meillä oli öissä töissä hauskaa, vaikka työvuorot itsessään oli kaikkea sirkuksen ja täyshiljaisuuden välillä. Oli kaatuvia pappoja, nukkumisesta kieltäytyviä mummoja, päätään kaapin kulmaan lyöneitä työkavereita, joita tikattiin lääkärin toimesta ja niin edespäin. Osui viimeiselle yölle vielä yksi kuolemakin, joskin potilas oli kotilomalla viikonlopun ajan, joten sinänsä minua se ei koskettanut, mutta tuonne hoitokodin alakerran kylmiöön se yöllä tuotiin. Ja oli viimeisellä tunnilla vielä kunnon perinteinen paskarallikin, kun eräs mummo oli uniensa aikana kakkinut sänkynsä täyteen. Perusjuttuja. 

Nämä käytävät on nyt nähty.

Ja aika haikealla mielellä esimerkiksi eilen aamulla töistä lähti, kun tajusi yhtäkkiä, että vitsi oli mulla nyt nää loppuajat kivaa. Ja tietyt työkaverit oli superkivoja, huumoria riitti ja nauruksi meni koko ajan. Vihdoin tuli tunne, että olen oma itseni, että saan vihdoin itseäni ilmaistua niin, että pystyn myös vähän rentoutumaan ja olemaan.. minä. Se, kuka olen omissakin töissä. Tuli jopa olo, että voi että, nytkö minun sitten pitääkin lähteä täältä. Katselin kotiin kävellessä maisemia ja tunsin jonkinlaista kiintymystä kuitenkin kesäpaikkaani kohtaan. Oli siitä tullut tavallaan jonkinlainen koti.

Viimeinen maisemakuva viimeiseltä työmatkalta.

Like I was never here. 

Ja sitten iski se, mitä olen odotellutkin. Ylpeys siitä, että lähdin. Että siellä minä nyt vain kesän olin, ja ihan hyvin pärjäsin kuitenkin. Vaikka miten välillä ahdistikin. Minä, kaikista maailman ihmisistä minä lähdin ja menin sinne ja olin siellä ja asuin siellä ja tein töitä siellä. Minä, melko arka ja epävarma tyttö, joka ei toisinaan uskalla edes lähikauppaan lähteä, lähdin. Ihan hyvin tehty. Hyvä minä! Ei kaikki tuota tekisi. Nii!

En kyllä silti vastustellut yhtään, kun kello löi 7:45 ja pomon käteen avaimeni ja lääkehuoneen kulkukortin lykkäsin. Sanoin "hade!" ja painelin pihalle. En tehnyt lähdöstäni mitään numeroa, osastonhoitaja halusi halata, mutta muille tosiaan sanoin vain heipat ja lähdin. Fazerin sinistä suklaata konvehdimuodossa jätin heille kiitokseksi, ja kortin. Kotiin suoraan pakkaamaan loput tavarat, siivoukset oli jo eilen hoideltu. Ja sitten vain kyytiä odottelemaan.

Ihan tosi outo tunne, ettei tarvitse enää mennä sinne. Jotenkin kuitenkin tosi vapautunut olo. Kaikki kysyi, aionko tulla takaisin. Tällä hetkellä fiilis on se, että no, miksei, Norjaan siis. Norjaan voin palata, töiden merkeissä myös. Ehkä, joskus. Mutta ihan jonnekin muualle kuin Oksfjordiin. Tuonne en koskaan lähtisi uudestaan. Tarvitsen isomman ympäristön toimiakseni. Vaikken tekisikään mitään töiden jälkeen muuta kuin makaisi, haluan kuitenkin, että minulla on mahdollisuus tehdä jotain muuta. Noin pieneen kylään en voi enää mennä. Ensi kerralla viisaampi. Olisi ehkä pitänyt olla viisaampi jo nyt, tajuta, että ne pilvilinnakuvitelma söpöstä vuoristokylästä voi olla todellisuudessa ihan muuta. Todellisuus on todennäköisesti pieniä piirejä, hyvin vähän tekemistä, kaikki-tuntee-kaikki-ja-on-joka-toiselle-sukulainen-menoa. Sellaiseen on hankala ulkopuolisena, ulkomaalaisena mukaan tulla, etenkin, jos on persoonanakin sellainen, joka ei niin kamalan reippaasti itseään tykö tuo.

Pakko muuten tähän väliin kertoa yksi juttu. Noiden yövuorojen aikana tuli juteltua yhtä jos toista. Paljon tuli pohdittua porukalla sitä, millaista on tulla tuonne ulkomaalaisena ja ylipäänsä tuon paikan yleishengestä. Yövuoroissa kanssani ollut filippiiniläinen mieshoitaja sanoi, että hän oli ihan tarkkaillut yhtä asiaa, kun olin saapunut. Hän oli tarkkaillut muiden suhtautumista minuun, kun vertailukohtana oli esimerkiksi kämppikseni, espanajalainen nuorimies, joka oli kuulemma tullessaan puhunut todella huonoa norjaa. Ja sanoi minun norjani olleen lähes samaa tasoa. Norjalaiset, talossa pitempään olleet sairaanhoitajat olivat kämppikseni selän takana kovastikin arvostelleet hänen kielitaitoaan, mutta kuulemma tämä filippiiniläinen työkaverini ei ollut kertaakaan kuullut heidän arvostelevan minun kielitaitoani. Ja hän uskoo, että se johtuu skandinaavisuudestani. Suomalaisuudestani. Valkoisuudestani. 

Tuntuipa pahalta. Että olen niin sanotun rotuni vuoksi etuoikeutetummassa asemassa tuollaisessakin asemassa kuin vaikka muut, etnisemmän taustan omaavat hoitajat. Ja tätä kuulin myös siltä suomalaiseltakin sairaanhoitajalta. Että yhä edelleen jotkut arvostelevat esimerkiksi talossa jo vuosia olleen serbialaisen kielitaitoa. Lienee rotukysymys. Eihän tällainen asia tietenkään nykymaailmassa missään nimessä harvinaista valitettavasti ole, jotenkin se vain kolahti, kun itse oli nyt niin konkreettisesti sen etuoikeutetumman asemassa. Enkä missään nimessä niin haluaisi olla.

En ymmärrä, miten nykymaailmassa, tässä hetkessä, tänäkin päivänä jotakuta oikeasti voidaan syrjiä, jotain kohdellaan eri tavalla tai joltain vaaditaan enemmän kuin toisilta vain sen takia, että ihonväri on vaikka jonkun tietyn yhteisön enemmistöstä poikkeava. Voidaanko jokainen pitää huoli, ettei omalla käytöksellään edesauta tällaisen toiminnan jatkumista? Jokainen on aivan yhtä hyvä kuin itsekin on. Kukaan ei ole ketään arvokkaampi ihmisenä.

No, se siitä. Tällaista tekstiä tulee, kun on valvonut vuorokauden putkeen. Onneksi eilen nukuin jopa kolmeen saakka, joten oli ihan hyvät unet alla tuohon viimeiseen yövuoroon ja sen jälkeiseen matkustamiseen. Nukahdin kyllä kyydin tarjonneen tytön autoon matkalla Altaan ja nukahtelin lentokoneessakin vähän väliä, eli onneksi en ihan samoilla silmillä tässä paina. Mutta ei ne silti mitkään virkeät silmät ole.

Ei ole enää montaa tuntia, niin olen Suomessa. Onpa niin hassua! On varmaan kyllä hassua olla ihan vain isommassa kaupungissakin jo. Etenkin, kun hyppää Oksfjordin kaduilta suoraan Helsingin kaduille.

Mitä ikävöin Suomesta eniten? Suomen kieltä, sen puhumista, kun saa itseään ilmaistua täysin ongelmitta. Ruokakauppojen hintatasoa. Jo pimentyviä iltoja. Perinteisesti ruisleipä mainittava. Valkoviiniä. Kauramaitoa! Proteiininkorvikkeita lihan tilalle! Rautiovaunuja! Ja, ennen kaikkea, perheeni ja ystävien lisäksi, koiraani. Täältä mami tulee! Kaksi kuukautta on elämässä lyhyt aika, toisille lyhyt aika olla poissa Suomestakin, mutta minulle se oli kyllä pitkä aika, joten ikävän taso noita kaikkia edellämainittuja kohtaan on kyllä kerennyt kasvaa melkoiseksi. 

Jääkö Norjaa kohtaan jokin ikävä? No ne maisemat. Vuoristo. En saa varmaan koskaan tarpeekseni sellaisista. Lättänä Suomi on niin tylsä, joskin kaunis. Kaunis, mutta tylsä. Norjan kielen kuuleminen. Se on niin hassua. Porot! Tietyt työkaverit toki. Yötön yö. Oli huikeaa. Luonto ylipäänsä. Palkka :D 

Mitä ei tule Norjasta ikävä? No, toki ehkä sitä yleisolotilaa, mikä minulla vallitsi lähes koko kesän, mutta jos nyt ei puhuta siitä, niin sanotaan että tottakai se hintataso. Alle 30 euron kauppakassia et mukaasi vain pysty saamaan, vaikka ostaisit vain salaattitarpeet. Juustoa, norjalainen juusto ja juustovalikoima on paskaa. Ainakin siellä meidän lähikaupassa. Samoin leipä ja leipävalikoimat. Tosin sama ongelmapa se on joka maassa, jossa ruisleipä ei tule verenperintönä. Kalanhaju, joka vallitsi ulkona lähes jatkuvasti. Sitä, kun et voi vitsailla normaalisti, kun et vain osaa. Vanhainkodin hajua. 

Saisinkohan venytettyä tätä vielä jollain asialla. Viihdytettyä itseäni hieman pidempään, koska aikaa vielä on. Tai sitten vain sanon heippa ja jatkan Melk-sarjan katsomista. Löytyy Areenasta, norjalaista laatudraamaa taas. En tajua, miten ne voi tehdä niin hyviä tv-sarjoja. Että tässä taas vinkkivitonen: Melk Yle Areensta. Sarja kahdesta nuoresta naisesta, jotka ovat molemmat tahoillaan päätyneet yksinhuoltajiksi vauvoilleen ja ystävystyneet siten samalla. Tosi kiva! Jatkaa taattua Skamin ja Nuoret ja lupaavat-sarjan linjaa. Viimeistä ei näköjään valitettavasti enää Areenasta löydy.

Mutta varoitan; jos katsoo tarpeeksi suurella intensiviteetillä, saattaa päätyä kieleen ihastumisen myötä asumaan kesäksi johonkin norjalaiseen perähikiään. Omalla vastuulla sitten. Olen varoittanut.

Ladataan...
Hyggelig

Ensimmäinen päivä elokuuta. Tasan kaksi kuukautta sitten, kesäkuun 1. päivä, hyppäsin ulos bussista numero 201 rinkkani kanssa ja katsoin ensimmäistä kertaa noita vuoria ja näitä maisemia. Tasan kaksi kuukautta olen tänään täällä ollut. 

Nyt, näin kun positiivisin mielin ajattelee, on aika mennyt kuitenkin verrattain nopsaan, vaikka välillä ja/tai suurimmaksi osaksi onkin tuntunut siltä, ettei se liiku mihinkään. Silloin toukokuun lopulla, kun pakkailuja tein, tuntui niin kamalan kaukaiselta ajatus elokuusta. Se tarkoitti sitä, että kesäkin oli jo mennyt ohi. Ja sitä vasta silloin aloiteltiin ympäri Suomea. Ja maailmaa. Mutta tässä sitä nyt ollaan, kaksi kuukautta myöhemmin, kaksi kuukautta viisaampana, yhtä kielitaitoa rikkaampana, toivottavasti pari kiloa kevyempänä, hyvin paljon väsyneempänä, kaksi kuukautta kotoa pois olleena. Minä tein sen.

Vassdalsvatnet

Jäljellä on enää kolme työvuoroa. Viikonlopun yövuorot, jotka alkaa perjantai-iltana. Tänä aamuna lopetin parin yövuoron putken. Univajetta on valtavasti, koska en ole nukkunut kunnolla moneen päivään ja kuumuuskin vaivaa. Kyllä, helteet löysivät tämän pohjoisimmankin kolkan. Mikään paikka ei ole niiltä turvassa. Hiki puskee pintaan pienemmästäkin suorituksesta ja töissä ei tietenkään ole kuultukaan sanasta ilmastointi. Ikkunoiden auki pitäminen ei auta, koska ilma on lähes kuumaa, joka sieltä sisälle tulee. Tukka jatkuvasti likainen jatkuvasta hikoilusta ja mikään vaate ei ole tarpeeksi tilannetta helpottava. (Sinänsä huvittavaa, että säätiedotuksia katsellessani ilmeisesti juuri maanantaista eteenpäin alkaa Suomessa kelit viiletä. No, se passaa minulle.) 

Maanantaiaamuna lähden viimeisen kerran pois tuosta hoitokodista ja sen vanhuksilta tuoksuvilta käytäviltä. 

Jos olen rehellinen, niin ei tule ikävä, etenkään siis työpaikkaa. Siellä on erittäin mukavia ihmisiä ja työ itsessään on ihan helppoa, mutta sellainen ylimääräinen säätäminen ja vanhanaikaisuus saa mielellään jäädä taakse ja palaan erittäin tyytyväisenä vähän tehokkaamman hoitotyön pariin. Oikeaan sairaalaan. Juttelin viime yönä paljon yökkökaverin kanssa, tämän suomalaisia kirosanoja mielellään opettelevan filippiiniläisen kanssa, ja hän sanoi sitä samaa kuin mitä itse olen ajatellut; miten tuolla voi olla sairaanhoitajilla välillä niin kiire, kun potilaita on niin vähän? Miten voi olla paljon tekemistä ja vähän potilaita? Potilaatkaan, edes ne sairaimmat sairastupalaiset, ole niin sairaita, etteikö niitä kykenisi hoitamaan. Mutta toki taito handlata sellaiset vaativammat tilanteet toki karisee sen myötä, mitä vähemmän sellaisia joutuu hoitamaan ja kyseessähän ei toki ole sairaala, vaan terveyskeskuksen vuodeosasto, se on muistettava. Vaativammat tapaukset menevät oikeasti sinne sairaaloihin vähän kauemmaksi. 

Ja pitkälti olen ajatellut myös, ettei minulla tule ikävä myöskään koko kylää. Mutta sitten taas.. Olen ehkä mennyt koko kesän myös sellaisten negatiivisten lasien läpi katsoen. Olen ottanut alusta alkaen sellaisen asenteen, että tämä on paska paikka ja täällä on kurjaa, ja en ole ehkä myöskään sallinut itseni edes nauttia tai pitää hauskaa. Enhän minä voi nauttia tästä, koska haluan vain pois, se on väärin. Mutta olisiko se nyt ollut niin väärin? Teinkö itselleni tämän, aiheutinko itse itselleni tämän ahdistuksen ja tuskan olla täällä? Olisiko tämä oikeasti voinut olla ihan hauskaa? Tätä tässä olen vähän kyseenalaistanut, koska etenkin nyt viimeisten työviikkojen aikana on tullut olo, että minulla on se joku oma kummallinen paikkani tuolla ja on tutustunut kunnolla työkavereihin ja heidän kanssaan on ollut hauskaa. Ehkä se, kun on alusta asti tiennyt, että jaksoni täällä on vain lyhyt, ja tein itse siitä vielä lyhyemmän, olen tietoisesti tai tiedostamatta ollut tykkäämättä. Koska lähden kuitenkin kohta pois. Jos olisin tiennyt, että olen tullut tänne jäädäkseni tai vähintään vuodeksi, sitten olisi pitänyt oikeasti yrittää enemmän. Ja luulen, että silloinkin olisin vasta nyt parin kuukauden olemisen jälkeen lämmennyt kunnolla. Jonka jälkeen olo olisi ollut helpompaa ja olisi voinut nauttia normaalista arjesta. Nyt, kun pikkuhiljaa tajuan, mistä kyse, lähden pois. 

Mutta ei, en tietenkään ala peruutella, enkä vaatia lisäaikaa tai perua aikaisemman lähdön suunnitelmiani. Todellakin lähden niin vauhdilla maanantaina yövuorosta kuin vain suinkin pystyn ja taakseni en katso. Haluan kotiin niin kovasti. Olo on lähes kuin odottaisi vankilasta vapautumista. Kohta voi vain mennä ja olla vapaa, ottaa takaisin oma elämä haltuuni. Olla taas minä.

Vähän tämän kylän uusin silmin näkemistä auttoi viime viikonlopun vieraani, kun vihdoin koko kesän odotettu isäni ja veljeni tänne tulo koitti. Valitettavasti sinänsä aikataulumme menivät silleen ristiin, että itse olin vapaalla jo niin sanotusti perjantaista saakka, kun yövuorot lopetin ja he pääsivät lähtemään Suomesta vasta lauantaina, jolloin tapasimme sitten vasta sunnuntain puolella. Itsellä oli taas töihin paluu jo maanantai-iltana, joten vietimme yhdessä vain yhden yön. Tämän vuoksi esimerkiksi pitemmän autoreissun teko tai Norjan laajempi tutkiminen oli mahdotonta, mutta oli se yksikin yö jotain! Itse menin Altaan jo perjantaina, vaikka alunperin olin suunnitellut vasta lauantaina meneväni. Huutelin kyydin perään ei tuottanut tulosta, joten päätin hypätä perjantai-illan klo 20 bussiin, jolloin ainakin varmistin sen, että olin paikalla sunnuntaina, kun isä ja veli sinne saapuivat. Eikä siinä, kaksi yötä hotellissa oli ihan mukava luksus. Tein samaa kuin täälläkin ollessani, eli katsoin Netflixiä ja söin sipsejä, mutta oli ainakin täysin oma huone ja kylppäri ja hyvät aamupalat.

Sunnuntaina sitten vihdoin he saapuivat, ja itkuksihan se meni, kun tutut kasvot näki. Vein pojjaat syömään pitsaa ja näytin pikaisesti Altan keskustan, joka toki sunnuntain kunniaksi oli täysin suljettu. Tämän jälkeen menimme sitten CampAltan leirintäalueelle, josta olin aiemmin tehnyt varauksen pieneen mökkiin. Vain sauna puuttui! Joskin lämpötilojen puolesta nukuimme saunassa. Liekkö sattumaa tai leirintäalueen työntekijöiden halua laittaa samanmaalaiset vierekkäin, mutta molemmin puolin naapurimökeissämme oli myös suomalaisia. Eipä siinä. 

Sunnuntaina muuten kävimme myös Altassa sijaitsevassa kalliomaalausmuseossa, World Heritage Rock Art Centre - Alta MuseumissaKolmen kilometrin pituinen reitti kuljetti tuhansien vuosien vanhojen kalliopiirrosten maailmaan. Oli kyllä huikea paikka! Kuuma kuin missä, mutta oli ehdottomasti käymisen arvoinen. Suosittelen ehdottomasti! On muuten maailmanperintökohde. Äärimmäisen mielenkiintoista tietoa kalliomaalauksista ja muinaisten ihmisten elämistä.

Alta Museumin kalliopiirroksia.

Maanantaina, hyvin hikisen ja huonosti nukutun yön jälkeen, pakkasimme tavarat ja lähdimme ajelemaan hiljakseltaan kohti Oksfjordia. Teimme pienen koukkausen hieman vastakkaiseen suuntaan ihan vain, koska aikaa oli ylimääräisen tunnin ajoreissulle, pysähtelimme ottamaan kuvia jatkuvasti ja ihastelimme maisemia. Minä siinä heidän mukanaan. Oli ihanaa nähdä heidän aidot reaktionsa nähdessään jylhät maisemat ja lumihuippuiset vuoret. Sain olla itsekin jälleen turisti ja näin kaiken ihan uusin silmin. Tuli ehdoton halu palata kyllä Norjaan, mutta ei töiden merkeissä, vaan ihan vain auton kanssa ajellen ja paikkoja tutkien. Lofootit edelleen mielessäni. Sen tajusin vain, että tosiaan haluan nähdä ne Lofootit kyllä hyvässä seurassa, hyvällä porukalla, jonkun minulle tärkeän kanssa. En siis tänä kesänä itseäni sinne asti saanut, muttei oikein ole ollut mahdollisuuttakaan. Ilman autoa parin päivän vapailla, sula mahdottomuus. Ja en muutenkaan halua lähteä yksin tai jonkun puolitutun kanssa. Haluan kokea sen niin, että voin jakaa sen jonkun rakkaan kanssa. Ystävän, perheenjäsenen, minkä vain. 

Oli kovin outoa tuoda isä ja veli tänne kotikylääni. He eivät kuulu tähän maailmaan, he kuuluvat minun elämässäni Suomeen. Outoa, että jostain toisesta ulottuvuudesta tulee yhtäkkiä tänne joku. Mutta onneksi Oksfjord ja sää sen myötä näyttivät parastaan ja oli oikeastaan ihan mukavaa näyttää kylää heille. Teimme pikkuisen kävelyreitin ja näytin parhaat spotit. Keli oli liian kuuma lähteä vaeltelemaan vuorille, joten tyydyin näyttämään ihan vain tätä itse kylää. Olivat kyllä vaikuttuneita. Kaiken huipuksi, juuri, kun olin sanonut, ettei täällä kukaan ui tuossa meressä, oli satamassa useampikin ihminen uimassa eräässä hiekkapohjaisessa kohdassa. Tämän lisäksi isäni bongasi satamavesistä meduusan! Poroja oli siellä täällä ja kun he lähtivät, sain videon puhelimeeni jostain pienestä valaskalan tapaisesta, jonka he olivat bonganneet muutaman tienmutkan päästä uiskentelemasta. En kestä! Minä täällä olin koko kesän kylmässä ja pimäessä, eikä taatusti mitään valaita ollut mistään, kukaan ei uinut tai viettänyt aikaa ulkon ja oli vain harmaata. Ihan kuin olisi ihan eri kylä ollut viikonloppuna. Ehkä olin koko ajan ne väärät lasit silmillä. Nyt näin heidän silmin kaiken. Ja toki kesä on tullut tänne vasta nyt viimeisen parin viikon aikana, että siinä mielessä annetaan anteeksi. 

Paikallisten kalastusaluksia.

Veljeni Leijonamieli.

Miun iska.

 

Tuntuu niin oudolta, että kohta lähden. Olen laskenut päiviä ja minuutteja ja nyt, kun oikeasti on kyse enää viimeisestä viikosta ja sekin jo kohta puolessa välin ja aamukammassa viisi aamua jäljellä, tuntuu oudolta, että nytkö se sitten jo tulikin. Sitten kuitenkin aika yllättäen. Nyt on lähtö. Takaisin. 

Katsotaan, kirjoittelenko enää täältä Oksfjordista, vai palataanko asiaan vasta Suomen puolella. Tässä on kuitenkin vielä hommaa, siivoamista, ne työvuorot. Ja pakkaamista.

 

Pages