Ennen kaikki oli... -haaste osa 1: Maailman keski-ikäisin parikymppinen

Ladataan...
ite puin

Jos joku ei vielä tiedä mistä on kyse, niin tsek: Puutalobaby-blogin muisteluhaaste. Jaaritukset siis sikseen, ja katse menneisyyteen!

Elokuu 1999

Minä olen 21-vuotias, ja omasta mielestäni minä omistan maailman. Tai ainakin aion, koska selkeästihän minä jo osaan ja tiedän kaiken tarpeellisen. Osaan ratkaista niin työttömyys-, nälänhätä- kuin ympäristöongelmat. Voi kunpa ihmiset nyt vain tajuaisivat kysyä.

Elokuussa 1999 aloitan 4 opiskeluvuottani Oulun yliopistossa. Isona minusta tulee kuulkaas tietotekniikan diplomi-insinööri! Tai no, opiskelu ja opiskelu, lähinnä baarissanotkumisvuosiahan nämä. Luennoilla ei ole pakko käydä, eivätkä laitoksen opetushenkilöstön pedagogiset taidot varsinaisesti toimi sisäänheittäjinä. Tutkijatyypit näyttivät tuohon aikaan nauttivan luentojen pitämisestä aivan yhtä paljon kuin minä niiden kuuntelemisesta. Luvassa on lähes poikkeuksetta suoraan piirtoheitinkalvolta hiljaisella ja tuskaisen hitaalla äänellä luettua tussitöherrystä jostain toroideista tai diodeista. Ja sitten integroidaan niin maan perkeleesti. Mä luen ne sitten kirjasta, joskus. Alkaa olla tuskallisen selvää, että juuri mikään, mitä meidän koulutusohjelmassamme opetetaan, ei tule olemaan tosielämässä hyödyllistä muuten kuin hyvällä tuurilla Trivial Pursuitissa. It-alan nousu on tullut puskista myös yliopistolle, eikä koulutus ole oikein ajantasalla.

Tämä on juuri sitä aikaa, kun maailma on avoinna, ainakin jos maailmalla tarkoittaa tietotekniikkaan liittyviä töitä. Alan duuneihin revitään niin kokkeja kuin taksikuskejakin ja riittää, kun on joskus nähnyt tietokoneen, tai edes kuullut sellaisesta. Joten pienet arat opiskelijatytötkin pääsevät hyppäämään päivätyöjunaan, matkapuhelinkoodareiksi ainakin. Työpaikka samassa muurahaiskeossa noin tuhannen muun it-duunarin kanssa ei ehkä ole se seksikkäin mahdollinen, mutta minäpä saan kuukausipalkkaa, semmoiset 8000 markkaa kuukaudessa! Ja virkistyspäivinä ihan käsittämättömän rumia firman logoilla varustettuja tuulipukuja (näitä näkee vielä vuosiakin myöhemmin kaupan kirpputoreilla), miesten malleina. Hienoja ja hurjia tulevaisuudenvisioita maalaillaan eikä kukaan edes näe mahdollisuutta muuhun kuin tietotekniikan jatkuvaan ja päättymättömään kukoistukseen. Hhehheh, onneksi minä valitsin tällaisen ainatäystyöllistävän tulevaisuuden alan, minähän sanoin, että tiedän kaiken.

Olen siis viettänyt useamman vuoden iloisena (ja varsin humalaisena) opiskelijaelämäaktiivina käyden samalla töissä. Vaikka opiskelijajärjestöt ja muut oheiset olivat kaukaa Varsinais-Suomesta muuttaneelle ihan loistava tapa tutustua ihmisiin ja päästä uuteen kaupunkiin vähäsen kiinni, tässä vaiheessa alkaa pikkuhiljaa riittää. Huumori alkaa toistaa itseään ja dokaaminen myös. Ikuiset kyllä-ennen-juotiin-vielä-enemmän-viinaa-opiskelijalegendat väsyttävät eikä jaksa kiinnostaa, kuka juo eniten kaljaa nenän kautta tai kuka sammui mihinkin.

Lisäksi joka paikassa, niin töissä kuin opiskelussa, on melkein pelkkiä miehiä. Miehiä tuntuu olevan tasan kahta lajia, beigeihin reisitaskuhousuihin ja turvakenkiin pukeutuvia nörttimiehiä ja pukuja pitäviä lipeviä myyntisetiä. Jos jossain on joku nainen, hän on todennäköisesti sihteeri (tai erehtynyt paikasta), joka ensimmäisenä hihittäen tekee selväksi, ettei ymmärrä tietokoneista mitään, eikä haluakaan. Hajontaa ei juurikaan näy, enkä oikein tiedä millainen minun sitten pitäisi olla, töissä tai koulussa, että olisin aikuinen ja edes jotenkin uskottava asiantuntijana. Kokemuksen ja itsevarmuuden sijaan panostan ulkoiseen, leikkaan tätipunaruskean pottatukan ja ostan jakkupuvun.

Elämä hymyilee, minä en.

On omistusasunto, ja toinen tuleva diplomi-insinööri avomiehenä. Ollaan seurusteltu (tai "seurusteltu") melkein koko opiskeluaika. Suhteesta kertonevat riittävästi tuolloiset lempisanontani: "miksi mennä merta edemmäs kalaan" ja  "ei se vaihtamalla parane". Fiksumpi olisi ehkä miettinyt hetkisen tätä, eikä sitä teoreettista ratkaisua nälänhätäongelmaan.

Toki saman opiskelualan poikaystävä on iso tuki ja turva. Sen lisäksi, että se auttoi asioissa, joita en itse vielä juuri kotoa muuttaneena ihan osannut (kuten vaikka sellaiset mysteerit kuin lampunvaihto ja laskun maksu verkkopankissa) ja kantoi painavia juttuja, oli myös kolmas seikka. Etenkin niissä alkoholinhuuruisissa opiskelujutuissa (ilmeisesti kuitenkin on muunlaisiakin) oli todella kiva, kun lähmäiset ja ihan hirmuisen humalaiset, ja joskus suoraan sanottuna nuorelle maalaistytölle vähän pelottavatkin, lähestymisyritykset (joita tuli siis lähinnä siksi, koska naisia tosiaan tuolloin oli ehkä kaksi sadasta alan opiskelijasta) torjuttiin paikalle reviiriään tomerasti tömistellen vartioimaan tulevan poikaystävän toimesta.

Nyt poikaystävä on kuitenkin vuoden Tokiossa töissä ja olen saanut ihmetellä elämistä ja olemista itsekseen. "Olisin muuten luullut, että huomaisin tässä jotain eroa", mietin; "mutta eihän se vaihtamalla parane". Ja sitä paitsi, kun lähden hetken päästä kuukaudeksi Tokioon lomailemaan, mulla on asuinpaikka tiedossa.

Minä itse ulospäin on täsmälleen sellainen kestämätön juusto- ja laatuviini-iltoja pariskunnittain viettävä snobi, jota tänäpäivänä haluaisin vetää avarilla lättyyn (ja rightly so), enkä usko, että on mitenkään edes mahdollista olla tuota keskiluokkaisempi. Kyllä, yksi harrastuksistani oli "matkustelu" ja muistin myös aina mainita kaikki näkemäni suurenmoiset taide-elämykset. Nimeltä. "Ah, Guernican sisäinen palo tuli mielestäni parhaiten esiin iltaruskon vastavalossa". Jos maistat suussasi nyt vähän oksennuksen, se olen minä vuonna 1999. Pahoittelen.

"Tässä sitä ollaan, loppuelämä suunniteltuna", ajattelen, pyöritellessäni Riedelin punaviinilasia ja miettiessäni, minkä värisen olkatopatun laatuvillakangasblazerin ostan seuraavaksi.

Share
Ladataan...

Kommentit

sanumaria

Onneksi ei tavattu vuonna 1999. :D

tiiti
ite puin

Sää oisit kuitenkin vaan rikkonut mun Riedelin puna- ja tai valkoviinilasit. Tai skumppa-, konjakki-, tai viskilasit. Tai martini-, grappa- tai drinkki (pitkä tai lyhyt) -lasin :D

sanumaria

Niin olisin. Tarviikin muuten kirjoitella ittekin tää (tosin tarvii ensin tarkistaa että tiiän mitä tein noina ajanhetkinä) :D

tiiti
ite puin

Ei etenkään, kun niihin lisätään laadukas blazeri, puolihame ja (uaaah) avokkaat, kuten meikä teki :D

tiiti
ite puin

Jee!

Toinen haudutus

Oh, eksoottista! Olo käy vallan nostalgiseksi. Ollaan meinaan palttiarallaa samanikäisiä, mutta vuonna 1999 olin helsinkiläinen humanisti eli hyvin naisvaltaisessa ympäristössä ja kohtalaisen varma siitä, että töitä ei ole eikä tule. Sen jälkeen olen ollut vaikka ja mitä muutakin, mutta jakkupukua ei ollut silloin eikä nyt. Eikä viinilaseja. Eikä vakitöitä. Kahta en vaihda: toinen on epävarma toimeentulo ja se toinen...ei ole ainakaan Turun sinappi.

tiiti
ite puin

Nostalgista tosiaan, hassua miettiä kaikkia vanhoja juttuja. Ja sehän selkeästi tarkoittaa, että sunkin pitää tehdä muistelupostaus :D

anniem (Ei varmistettu)

Ihan MAHTAVAA. Ei mitään herttaisemmin keskiluokkaisempaa ja keski-ikäisempää kuin tytönrääpäle, joka ei vielä oikein tiedä miten aikuiset elää, mutta kovasti yrittää panostaa tämän oppimiseen olennaisten asioiden kuten Iittalan kahvikuppisarjan kautta. Kröhöm.

tiiti
ite puin

Näinhän se menee, aikuisuus on jotain semmoista, jota opin telkkarista ja naistenlehtien "näin pukeudut toimistolle" -jutuista ja sitä sitten yritettiin tavoitella, vaikka väkisin :D

Pivi

Hhei, pitääkin kaivaa fonduepadat jostain tuolta kaapin perältä esille. Varsinkin nyt kun katsoin huvilan ja huussin jakson, jossa neuvottiin, miten se juusto ei klimppiydy! Mutta onko tää nyt jo sitä varsinaista keski-ikää? Ostin viime viikolla myös marjapoimurin. 

tiiti
ite puin

Mun mielestä kyllä kaikki, missä on järjettömiä määriä sulanutta juustoa, on tyylikästä ikäkaudesta riippumatta :D

Kommentoi

Ladataan...