Ja sitten sille sanottiin ”ei”
Kikkarapäämme on oppinut nyt tässä 7-8kk ikäisenä hurjan määrän uusia taitoja. Omaa ääntä kokeillaan paljon monipuolisemmin kuin aiemmin, liikkuminen onnistuu nyt jo kaikkiin muihin suuntiin paitsi eteenpäin, soseita syödään ja sormiruokailua opetellaan. Meillä myös istutaan jo napakasti eikä enää niin paljon kellahdella selälleen/kyljelleen/naamalleen kuin kiikkerä keila. Hampaita ei vielä näy, vaikka niitä on odoteltu jo kesästä saakka. Paljon on merkkejä ollut siihen suuntaan, mutta mitään ei vielä suussa näy.
Äänen kokeilun lisäksi muksu on oppinut päristämään ja sylkemään. Ah, ihanaa touhua ja vauvan suosikkihommaa nykyään syömisen yhteydessä. Olen jo aiemminkin kieltänyt häntä joissain asioissa (kuten ettei vaipanvaihdon yhteydessä käsiä työnnetä sinne sooseihin), mutta en ole ollut täysin varma ymmärtääkö vauva vielä sanan ja äänensävyn varsinaista merkitystä.
Nyt näköjään ymmärtää. Ei:tä onkin viljelty tuon sylkemisen ja ruoka suussa päristelyn ansiosta aika paljon. Välillä huomion saa kiinnitettyä jonnekin muualle, mutta useimmiten päristely palaa takaisin tiukan uhmakatseen kera. Ja sitten päristellään ja syljetään vähän lisää!
Vaimo pari iltaa sitten tuskastuneena huokaili ruokailun yhteydessä, kun kysyin ”oletko yrittänyt kieltää missään vaiheessa?” Hän katsoi minua hölmistyneenä ”oho, enpä olekaan”. Seuraavan sylkemisen yhteydessä vaimo sanoi napakasti ”ei”, johon vauva vastasi hetken epäuskoinen hiljaisuudella ja sen jälkeen maailman lohduttomimmalla itkulla.
Raasua pientä. Mutta veikkaan, että varsinaisesta uhmaiästä tuleekin oikea ralli!
