Kurjuudesta kasvaa kulttuuria. Taide elää marginaaleista. Tätä mieltä on kirjallisuuden ja kuvataiteen kriittikko Aleksi Salusjärvi (Kulttuuricoctail 26.3.2025, KU 25.10.2025) enkä voisi olla iloisempi hänen taiteen rahoitusta ja  ITE-taidetta käsittelevissä jutuissa tekemistään muistutuksista.

Joensuun kaupunki muistetaan paitsi kurjuudestaan myös edelleen ennen kaikkea kulttuurikaupunkistatuksestaan. Ilosaarirock, Alangot, Pitkä kuuma kesä, Kivenpyörittäjän kylä ja Kerubi. Taloudellisesti suurimmat kulttuuripanostukset ovat kuitenkin valuneet vakavasti otettavan, mutta vähemmän menestyneiden ruumiinkulttuurijoukkueiden ja puoliammattimaisen urheilun tarpeisiin. Mehtimäen urheiluhallien ja areenoiden erityisyys tunnistetaan ja alue saa kehuja eikä käy kiistäminen etteikö terveelle sielulle olisi hyvä pystyttää terveen kehokulttuurin maamerkkejä. Menestystä odotellessa voi vaikkapa syödä salmiakkia ja huutaa Jokipolle maaleja. Mutta juuri nyt, kuka todella pitää Joensuuta urheilukaupunkina? Harva. Siksi on tullut aika panostaa siihen, mistä kaupunki vielä toistaiseksi parhaiten tunnetaan. Kulttuuriin. Ja laitosten sijaan juuriin, marginaaleihin, ympäristön takapaeroisuuden ihmeisiin, pienimuotoiseen puuhasteluun, kukoistavaan omaleimaiseen ja sympaattiseen tekemisen meininkiin. Olemme ehkä hiukka kitukasvuinen, mutta parhaimmillaan kaikessa mitäänsanomattomuudessamme persoonallinen maaseudun vaarojen ja Pyhäselän tuulien väliin jäävä joenvarsikaupunki. Joskus vähemmän on enemmän.

Juuri nyt ajankohtaisesti käynnissä on jo vuosikausia tukkoisena jauhanut keskustelumylly Joensuun kulttuuritalosta. Kaupunginorkesterille tarvitaan hyvä, toimiva ja profiililtaan arvoisensa musiikkitalo. Rahoitusta talolle kaivataan yksityisestä rahasta. Toivotaan, että vastaavalla tavalla kuin sijoituksina urheiluun, aukeaisi nyt rahakirstut korkean kulttuurin investointeihin. Toivoa saattaa myös, että tilan monikäyttöisyys osattaisiin ottaa erilaisten hybridisten taiteellisten produktioiden mahdollistamiseksi riittävässä määrin huomioon. Ehkä näin käy. Onhan kulttuurin panostuksissa tiukkoina aikoinakin onneksi osattu epävarmuutta kylvävistä muutoksista huolimatta pitää huolta vakiintuneiden instituutioiden tarpeista. Laitosteatteri, museot ja kirjasto on ja hyvä niin.

Värikkäin kulttuurin ahdinkoa huomioiva keskustelu valtakunnallisella tasolla käytiin hiljattain kansallismuseon masinoiman performatiivisen palvelujen lakkauttamisukaasin myötävaikutuksella. Kai jopa perussuomalainen saksikäsieetvartti tajuaa kulttuurin arvon viimeistään kun aletaan puhua tärkeistä kansallisidentiteettiä ylläpitävistä monumenteista? Kalevala, kuokka ja suo. Niiden arvoja testataan roiskaisemalla tuhotyöt vasten graniitinlujia demokratian peruspilareita. Korona-aikaan huolta herätti Paula Vesalan ja Palefacen kaltaisten musiikkiteollisuuden menestyjien rattaita pyörittävien kulttuurikoneen rassaajien ansionmenetykset. Kulttuurisotien, valtataisteluiden ja uhkapelirahoituksen päättymisen jälkeen syventyneen rahapulan keskellä on vaikea muistaa, että suurin osa kulttuurista tehdään niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina näkymättömissä marginaaleissa, ilman turvattua toimeentuloa, kroonisessa kurjuudessa. Taidetoimijalla on harvoin samanlaista tarpeelliseksi tunnustettua yhteiskunnallista ja ammatillista asemaa kuin vaikkapa kasvattajalla tai parantajalla. Silti kulttuurilla on todistetusti näitäkin  tehtäviä toimitettavanaan. Taiteen ja kulttuurin amebamaista ja rihmastomaista yhteisöllistä sidoksisuuttaa luovan oliofunktion arvoa on vaikea perustella ilman muistutusta taiteen välineellisestä hyödystä kansan terveydelle, kansalliselle turvallisuudelle ja kansan taloudelle.

Kansankulttuuri. Meidän kaikkien jakama lajityypillinen taidetoimintamme ja arkinen identiteettipoliittinen ilmaisuvoimamme. Mistä se löytyy ja ennen kaikkea mitä kaikkea se voi tuottaa? Uutuuden janoinen moderni kulttuuri ja taloutta öljyävä kulttuuriteollisuus kasvattavat todellista elinvoimaansa jossain ruohonjuuritason tuolla puolen, aistisen mullan alisissa syvärakenteissa. Jokin merkittävä kulttuurinen elinvoimatekijä putkahtaa toisinaan esiin kuin itiöemä sateella, jos putkahtaa. Silti sienen merkitys koko yhteisöelämän lajikirjolle ja ekosysteemille on mittaamattoman ja korvaamattoman suuri. Synnyttäväthän merkityksettömältä ja pöhköltä tuntuvat touhuilut, unohdettujen kansanosien kovaääniset mielenilmaukset, typerät omaleimaiset ja omaehtoiset älähdykset ja pyllyn pyöritykset myös helposti kaupallistettavissa olevia uusia ideoita. Kuka vielä hetki sitten uskoi, että huulipunia myytäisiin näinkin paljon miehille? Kulttuuri tekee vähemmistöistä markkinoiden kovasti kaipaamaa uutta kuluttajakuntaa voimaannuttamalla, osallistamalla ja synnyttämällä identiteettitrendejä.

Sille kun vaihtoehtokulttuuri juurtuu elämänkäytänteisiin talouden ehdoin on luotu oma käsite. Rekuperaatio. Ransakan 1960-luvun opiskelijakapinoiden aikoihin vaikuttaneen situationistisen liikkeen johtohahmon Guy Depordin käyttämä termi tarkoittaa valtakulttuuria kritisoivien marginaali-ilmiöiden haltuun ottamista markkinallisiin tarkoituksiin. Rekuperointi on sitä kun kriittinen tai markkina-arvonmuodostuksesta erillinen kulttuuri omitaan ja hyödynnetään kaupallisessa uutuustuotannossa. Kritiikin vaara laantuu, kaikki hyötyy. Taiteen ja kulttuurin arvo on siis siirretävissä helposti rahassa mitattavaan muotoon. Nykyisin tosin on suotavampaa rekuperoida itse itsensä eikä toimeentulon hankkimisesta luovin ja taiteellisin keinoin tarvitse olla kovin pahoillaan. Ilmiö on niin yleinen, että ei ole täysin perusteetonta väittää siitä tulleen koko taide- ja kulttuurielämän perustavanlaatuinen toiminnan logiikka ja elinehto. Kulttuurityöläinen on uusi prole. Vai onko?

Täytyy muistaa, että usein kaikki uusi ja vänkä on nuoruuden innon tuottamaa. Edellisen vuosituhannen alun avantgarde, jazz, yhdysvaltalainen rock’n’roll, punk, rap, graffiti, eri lautailulajit, beatnik, hipsterit, hipit, kaikki katumuoti eri tanssityyleineen ja kaupunkitilaa muokkaavine vetelehtämisineen, jopa vaikeammaksi ja korkeammaksi profiililtaan koettu postmodernismi, performanssitaide, kokeellinen taide, tietyin osin teatteri, ooppera, sirkus, elo- ja valokuva tai juntiltakin vielä muinoin luonnistunut folk, runon lauleleminen ja lausunta, erilaiset tarinan kerronnan ja kuvittelun, yhteistyön, lainaamisen, kierrättämisen ja miksailun keinovalikoimat. Kaikki kiinnostavat estetiikkaa, ympäristöjämme ja elämänmuotojamme muuttaneet taiteen tekemisen toimintakulttuurit ovat syntyneet ja vakiintuneet kulttuurielämiimme eri alueilta tulleiden toimijoiden ja heidän ilmaisuaan mahdollistavien resurssien ja materiaalien yllättävissä kohtaamisissa. Korkea ja matala, vanha, vieras ja uusi lyövät kättä keskenään. Sitä on kulttuurievoluutio. Ei edistystä vaan sommitelmallista jatkuvaa muutosta. Muodollista ja kulttuurista moninaisuutta, todellisuutta koskevien käsitystemme ja tapakulttuurimme uusiksi muokkaamista. Kaikki merkityksellinen kulttuuri valuu pieninä puroina sattumien ja kansan omaehtoisten vulgaarien vakojen rakosista niille sopiviin kulttuurisiin uomiinsa heti kun aika on ja jos suotuisista ympäristön kasvutekijöistä onnistutaan pitämään  huolta. Tapoihin ja tunnistettavuuteen kypsyminen tapahtuu kapitalistisissa moderneissa yhteiskunnissa vasta silloin kun resurssijaolla tunnustetaan saavutettavat hyödyt tai kun joku saa somessa näkyvyyttä. Silti emme voi odottaa ”uuden” olevan ainoastaan valmiiksi muokattuja ja suunniteltuja nättejä muoteja. Alustatalouden autuaaksi tekevyyden sijaan tarvitaan myös tavallista paikallista palstaviljelyä ja lannoitteeksi mieluiten rehtiä hevonp**kaa.

Edellä jo mainittujen kansanterveys ja -talous aspektien ohella vähäisin taiteen ja kulttuurin tuottama etu ei ole yhteisön kyky itsekritiikkiin. Järjestelmän ulkopuolelta kohdistetut haukut ja viat voidaan tehdä tehottomiksi järjestelmän kyvyllä tunnistaa, myöntää ja sietää, joskus jopa korjata itse omia vikojaan. Tähän liberaalien yhteiskuntien voima perustuu! Ja juuri nyt vahvuutta koetellaan. Liberaalisuus ymmärretään väärin niissä epäeettisen syrjivän toiminnan ja sanan vapauksien möläyttelyoikeuksia jauhavissa myllyissä, joissa unohdetaan julkisen sfäärin vapaan toiminnan syntyvän vain ja ainoastaan vastuulausekkeiden raameissa. Ensin pidetään huolta asiallisista hommista, sitten vasta ollaan kuin Ellun kanat. Vapauksia mahdollistetaan ja turvataan tarpeen mukaisilla perustetuilla rakenteilla ja raameilla. Rajat on tehty rikottaviksi. Niitä täytyy koetella ja koettelun tähdätä mielekkäiden uusien asetelmien luomiseen. Tämä koettelutehtävä on perinteisesti suotu taiteen ja kulttuurin kentällä kekkuloiville narreille ja trubaduureille. Siis niille, joilla ei ole legitiimiä valtaa eikä mitään erityistä spesifiä tehtävää toimitettavanaan tai mitään lehmiä ojassa. Tyhjän toimittajan toiminnan motiivi ei ole omien etujen itsekäs pönkittäminen vaan absurdin maailman epäoikeudenmukaisuuden sietäminen ja paljastaminen, totuuden ja tiedon janon tyydyttäminen, nautinto, nauru ja laulu. Turhuus jos jokin se on poliittista!

Mutta odotammeko edelleen runonlaulajiemme tuottavan meille kulttuurista arvoa marttyyrisesti kärsimällä? Edellä mainitsin resurssien ja raamien tärkeyden. Leikkauskurimuksessa elävällä kurjalla laulumaallamme tuskin on enää vara yrittää puristaa yhtään mitään hyötyjä nälkätaiteilijoistaan. Tarvitaan kulttuurisia elinvoimatekijöitä yhteen tuovia uomia, raameja ja kohtaamisia. Tarvitaan verkostoitumista. Tuntemattomiin tutustumista ja paikkoja joissa kansalaistoiminta aktivoituu ja yhtyy tuotantoihin. Paikka, joka on helppo löytää ja jossa kansan tahdon on helppo virrata. Virta meiltä jo löytyykin, ja virran varrelta yksi tyhjillään oleva tila. En ole kuntokartoittaja tai rakennusmies, mutta tulevaisuuttapa rakennetaakin kenen tahansa ajatuksissa tapahtuvien mahdollisuuksien ja haaveiden kartoituksella. Se, mikä osa kunkin toiveista on mahdollista aktuaalisti toteuttaa, on kysymys erikseen. Siitä selvyydentekemisen ja mahdollistamisen vastuu on ennen kaikkea virkamiehistön asiantuntijoilla. Eikö kuitenkin Sirkus Supiaisen Näyttämön hyödyntämä entinen Lyseon lukio Koskikadulla olisikin komea kulttuuri- ja järjestötalo?

Sosiaalidemokraattien kuntavaaliohjelmassa mainitaan ajatus järjestötalosta. Näkisin mielelläni tähän haaveeseen liitettävän tavalla tai toisella myös ajatukset kulttuuritalosta. Minun marginaaleja vaaliva kulttuuriymmärrykseni nimittäin pitää erilaisten piirien, järjestöjen tai pienten yhdistysten ja kulttuuritoimijoiden intressejä yhteneväisinä. Jos ei aivan saman katon alla niin ainakin eri suuruisten kansalaisyhteisön toimijoiden läheisen yhteyden uusissa ja rakenteellisesti helpoksi tehdyissä kohtaamisissa uskon kekseliään Pohjois-Karjalalaisuuden odottavan kukoistustaan. Talo olisi kuitenkin myös vetovoimatekijä. En halua houkutella kaukaa lentäen saapuvia matkailijoita Lönnrotilaisen Kalavalehuvipuistoon Bomballe tai Kolille, vaan raidematkalaisia tutustumaan syrjäseutuun joka luo uutta karjalalaista elämää omanarvontunteisesti olemassa olevaa ja vanhaa kunnioittaen. Pyhäselän ympäri tai Kolille kansallismaisemiin tehtävät pyöräilyretket ja vaellukset, laskettelua, kummalliselle haisevia lanttukukkoja, piiraita, paistia ja kiisseleitä, leijasurffailu, kalastus- ja hiihtoretket Pyhäselän aavalla, melontaa joella, saunalautta, avantouintia ja runsaasti sellaista erityistä kummaa kulttuuritarjontaa mitä syntyy kun ihmisillä on tilaa toteuttaa itseään vapaasti. Parikkalan patsaspuisto on edelleenkin mielestäni parasta mitä koko idästä löytyy. Omaehtoisesta elämästä syntyvää, anteeksi pyytelemätöntä ja vitalistista ilmaisua, joka saa nauramaan ja ehkä hiukan pelkäämäänkin, riippuen vuoden- ja kellonajasta.

Minulle kaikkein rakkaimmaksi tapahtuma-areenaksi kaupungissa on muodostunut ravintola La Barre. Suurin osa ystävistäni, parhaat bändit ja hedelmällisimmät oivallukset ovat löytyneet koulun käynnin  ohella Barren keikoilla tehdyissä töllöilyissä. Barren kaltaiset paikat punovat vahingossa juuri sellaisia sekä löyhiä että tiiviitä verkostoja, joiden tuottamaa satoa on vaikea niittää. Jos Joensuu tuottaisi Pohjois-Karjalaan uuden Nightwishin, veikkaan sen tapahtuvan La Barren metalliklubien tarjoaman matalan kynnyksen välityksellä.

Verrattuna La Barren kulttuuritoiminnan mahdollistavaan vaikutukseen, kuulostaa rahoitusta hakeva Kaupungin orkesterin musiikkitalo konseptina yhtäpaljon kulttuuritalolta kuin PKO:n ravintolalato on kauppahalli. Torin lato on kaunis ja onnistunut hanke ja on toki niin, että kauppahallit muuttuvat kansainvälisestikin enenevissä määrin juuri paikallisten kahvila- ja ravintolapalveluiden pyhätöiksi. Mikään paikallistuotteiden ja kaupanteon monimuotoisuuden turvapaikka Kauppahalliksi kansanäänestyksellä nimetty kauppahallimme ei kuitenkaan ole. Hyviä ja tarpeellisia hankkeita varmasti molemmat hallit, musiikki ja kauppa, mutta täysin kykenemättömiä vastaamaan paikallisen pienimuotoisen ja elävän kulttuurin synnyttämisen tarpeisiimme. Käsi pystyyn kuinka moni alkutuotannosta on saanut sen myötä ryhmältä hyvän ja kannattavan tarjouksen tuotteidensa myynnille. Monimuotoiselle keskustelulle hyvät paikat puolestaan löytyvät jo yliopistolta. Siellä on myös konservatoriolla oma kolo. Musiikkitalohankkeelle en siksi antaisikaan suurta arvoa kulttuurielämän elävöittämisessä. Siitä tulee säiliö, joka tarvitaan tunnustetun ja ammatillisen aseman saaneille muusikoille.

Samanlainen säilyttävä funktio on mielestäni syntynyt jo myös Popmuusikoiden Kerubille. Sekä tulevalla musiikkitalolla, että Popmuusikoilla kuin Osuuskaupallakin onkin mielestäni ensisijaisen tärkeä rooli pientoimijoden arvonannossa. Ja sama pätee järjestöihin. Niillä kaikilla on  velvollisuus tarjota pienemmille, ei kovin tunnetuille toimijoille, pääsy arvoketjussa paikkansa lunastaneiden toimijoiden vanavedessä isoille vesille hyvillä ja reiluilla, kaikkia hyödyntävillä ehdoilla. Monoliittisten instituutioiden ja valtaapitävien täytyy monimuotoisuuden nimissä päästää kannattamattomat taiteet ja tuottajat loisimaan paremmin pärjäävien siipien suojiin. Esimerkiksi suurten kirjakustantamojen toimintalogiikka on perinteisesti noudattanut tätä hyödyn ja hyödyttömyyden tasa-painon kaavaa. Populaarien tekstilajien  myyntivolyymien turvin on voitu julkaista myös marginaalisempaa, arvopoliittisesti haastavaa ja mahdollisesti taiteellisesti rikkaampaa matskua. Entinen Karjalantalo on ollut jo tovin populaarin musiikin talo ja Ilosaarirock on suuren luokan, paljolla ilmaistyöllä ylläpidettävä ja järkevän taloudenpidon ehdoilla toimiva nykyaikainen musiikkifestivaali. Ilovaarirockissa nostalgisoidaan. Pidän näistä kaikista. Popista, nostalgiasta ja …. Niin no, en massoista. Olen pahoillani, mutta Osuuskunnan tarjoamista kulttuuriteoista en suostu puhumaan muuna kuin ideaköyhinä kaupan ahneuden jatkeina, epäkulttuurina. Toisaalta pop ja iskelmä on lähinnä kansaa olevia lajeja. Tyydytään siihen. Tunnustan kaikkien erilaisten kulttuuritoimijoiden tarpeet, roolit ja erityisesti oikeuden taloudelliseen pärjäämiseen, mutta suurten kaupallisten ja tavanmukaisien kulttuurituottajien rooli kentällä ei pysty olemaan uuttaluovuus. Ymmärrys taide- ja kulttuuritoiminnan kulurakenteista synnyttää väistämättä jonkinasteista tavanmukaistumista. Kasvua, keski-ikäistymistä, vakavoitumista. Minun on vaikea uskoa Joensuun poppareiden ry:n enää kykenevän synnyttämään mitään yllättävää paikalliskulttuurikenttään. Toivon silti. Varmasti halukkuutta ja tahtoa pienten ja hyvien puolustamiseen löytyy, mutta karuun maahan hyvien siementen kylvämiseen tarvitaan jotain raaempaa ja alkeellisempaa. Jotain kannattamatonta.

Siksi kulttuurin elinvoimasta tulee juuri kaupungin, poliittisen päätöksen teon ja niin sanotun kolmannen sektorin yhteistyön pitää huolta. Yksi kysymys avustusten ja rahan ohella on tilakysymys. Tällä hetkellä kulttuuritiloja koskevat suunnitelmat ja kaupunkisuunnittelu laajemminkin näyttää suosivan liikkaa hajauttamista siellä missä kaivattaisiin yhteistä hyvää ja liiallista yhteen purkkiin survomista siellä missä hajauttamisella voitaisiin saavuttaa hyvin vointia tukevia etuja. Kouluista ja päivähoitoyksiköistä tehdään säästöpaineiden ja hallinnollisten  synergiaetujen nimissä isoja kolhoja laitosmaisia halleja. Kulttuuri-, taide- ja urheilutoimijoilla puolestaan on kaikilla omat boksinsa ripoteltuna pitkin pitäjää.  Omat hankalat ja riittämättömät tilat ja luulenpa, että myös omat rahahuolensa. Kohtaamiset synnytetään erilaisilla liikkeessä olevilla projekteilla ja tapahtumilla, joissa toimijoita yritetään tuoda yhteen. Niiden piiriin pääseminen vaatii kuitenkin jo jonkinlaisen tunnettuuden omaamista. Tietäjät tietää, tuntijat tuntee. Sattumille jää vähän tilaa ja suurta yleisöä ei kiinnosta.

Mutta jos on tila. Yksi tunnettu ja tiedetty keskeisellä paikalla oleva yhteinen tila. Semmoinen paikka, jonne kuka tahansa vieras ja ulkopuolinen osaa hakeutua, joko ihmettelemään paikallisten toimijoiden monimuotoisia ehkä hassujakin taidetuotoksia, tapahtumia, kerho- ja toimintatiloja ja jonne myös osaavat innokkaat nuoret ja vanhat opiskelijat ja muut joutilaat kuten eläkeläiset tulla ensimmäisenä kun etsivät itselleen sopivia erilaisia yhteistoiminnan ekolokeroitaan, saattaisi jotain uutta ja yllättävää syntyäkin. Kulttuurin ja kansalaistoiminnan kauppahalli. Syntyisi foorumi, jossa ajatukset ja intressit kohtaavat, eri äänet ja näkökulmat tulevat nähdyksi ja kuulluksi. Tämä on demokratiankin todellisen toteutumisen kannalta tärkeää. Meillä ei ole vara jakautua nurkkakuntiin. Resursseja ja voimia tulee jakaa ja yhteiset edut ja hyödyt tunnistaa. Ajatukseni lähenee vapaakaupunkiutopioita, paitsi että näin luotu paikka olisi todellinen, sinne saisi poliisikin tulla ja toiminnalla olisi jo olemassa olevat tylsät ja tavalliset raamit.

Ja entä ne raamit? Kaupunkirakentamisissa olisi viimein korkea aika ottaa kestävä kehitys tosissaan. Pelkkien ympäristö- ja kulttuuriarvoa juhlistavien korulauseiden ja uusien hallien rakentamisen sijaan tulee alkaa korjata, arvostaa, vaalia ja ylläpitää jo olemassa olevaa vanhaa. Joensuun kaupunki on kunnostautunut viimeaikoina omistuksiensa epätoivoisena myyjänä. Kuinka monta kertaa vielä pitää kuulla, ettei kertakaikkisesti mitään kannata ja voi korjata? Jokelan menettäminen korventaa kulttuuriväkeä ehkä edelleenkin. Eliel Saarisen suunnittelema kaupungintalo oli ehdoin tahdoin muutettava museoksi. Sen ravintolatilan vuokra taisi laskea kuin lehmän häntä jossain suurten suunnitelmien ja luovutusvoiton välimaastossa. Kaupungin suojelua ja peruskorjausta kaipaavien arvokiinteistöjen hinnat kyykkäävät eikä vanhalle tunnu olevan käyttöä. Miten käy suojeltujen Lyseon rakennusten tai vaikkapa omalle lähiympäristölleni tärkeän koulutuskuntayhtymällä myynnissä olevan Niittylahden opiston? Eikö kaupungilla todella ole intressejä edes jonkin vanhan ja hienon kohteen pelastamiseen ja yhteisön hyödyn piiriin palauttamiseen? Voiko väitteet säilyttämisen ja jo olemassa olevan hyödyntämisen mahdottomuudesta todella pitää paikkansa vai olisiko näissä ratkaisuissa kyse ainoastaan arvovalinnoista? Kyllä minä ainakin ennemmin parsin villasukkieni kantapäät kuin alan aina neulomaan uusia. Tosin syyni vanhojen ja rikkinäisten asioiden korjaamiseen ja itse tekemisen arvostamiseen sukka-asiassa johtuu siitä etten ole opetellut ikinä kantapään neulomista ja lankakin on aika kallista eikä kai niitä lampaitakaan ihan turhan tautta pitäisi uusien villavaatteiden saamiseksi kiusata. Sukkien neulomisen ja langan tuhlailun sijaan parsin ylpeästi ja mielelläni mummolta omaksuttujen taitojen hengessä itse reikäiset sukkani. Parsitut sukat ovat sitä paitsi vahvat. Sukkavertauksesta kaupunkirakentamiseen ja palveluihin palatakseni, pyydän, voisiko yksi uuden uima- tai muun hallin rakentaminen odottaa hetken ja antaa tilaa todellisen kulttuurin ja kansalaisyhteisön toimintaa tukevan rakenteen luomiselle kestävän kehityksen ehdoin.

Nälkätaiteilijoiden ja uutuusmarkkinoiden kyllästyttävään synkroniaan on uskallettava synnyttää uuden paremman ymmärryksen jo vallitessa niin konservatiivisia kuin liberaalejakin arvoja kansankielisesti ja demokraattisesti toteuttavia järkeviä ja kestäviä malleja. Uskokaa tai älkää, ei vanhojen hyvien tapojen ja asioiden säilyttämiseen ja yhteisöjen tasavertaisuuteen tähtäävät politiikat, tavoitteet ja käytänteet ole aina toisilleen vastakkaisia. Jatkuvan rikkirepimisen sijaan tarvitaan yhteistyötä, ymmärrystä ja ketterää liikehdintää vanhan säilyttämisen ja uuden luomisen välillä. Sanomattakin lie selvää, että tämä on yhteisen kodin rakentamista. Sellaisen paikalliskulttuurin synnyttämistä, joka ei perustu muilta varastamiselle, omimiselle, valloittamiselle tai ulos sulkemisille. Sellaisen kulttuurin tukemista, joka huomioi materiaaliset ja resurssiiviset toiminnan rakenteet ja kestävyyden ihanteet yhteisöjen hyvinvoinnissa. Sellaista kulttuuria, joka rohkaisee toimeen omaehtoisen kaikkia hyödyttävän vapautta ja erilaisuutta sallivan maineen rakentamiseksi. Sellaisen tulevaisuuden ja tekemisen meiningin mahdollistamista, joka turvaa itäisen elämän ilon säilymisen.

Tapasin viimekesänä miesasiamiehen. Hän oli ensisilmäyksellään vakuuttunut siitä, että olen juuri hänelle sopiva puoliso, kunnes sai tietää, että olen feministi. Feminismi on edelleen ja ehkä jopa enenevissä määrin monelle punainen vaate. Moni kiirehtii korostamaan, ettei ole feministi, ”kannatan kaikkien tasa-arvoa”. Tätä tosin myös intersektionaalinen feminismi nimenomaisesti tarkoittaa, eri taustatekijöiden huomioimista epätasa-arvoa tuottavien asetelmien purkamiseksi. Täten myös miesten ja poikien oikeudet ja niiden tunnustaminen ovat osa feminististä keskustelua. Sukupuolittuneista valtarakenteista kärsivät myös miehet. Tämä lie suurimmalle osalle jo tuttua. Läksyttäminen ja tiedon lisääminen palkkaeroista tai sukupuolittuneesta väkivallasta ei auta. Väitän, että sukupuolten kohtaamattomuus ja ahtaiden konservatiivisten arvojen paluu johtuu tiedon ja sivistyksen puutteen sijaan yhtäältä miehisen sukupuoliauktoriteetin osittaisesta aseman, etujen ja oikeuksien menettämisestä, mutta toisaalta myös vieraantumisesta. Siis kokemuksiin sijattomuudesta trendikkäässä ja yleistyneessä feministisessä tasa-arvokeskustelussa.

Hilla Körkkö pohtii maaliskuussa ilmestyneessä Uusi Juttu-median jutussa ”Hirviöiden aika” voisiko myrkkypuheen ja kovien arvojen yleistymistä pitää vastareaktiona 2010-luvun hyvesignaloinnille. Intersektionaalisen feminismin yleistymisen seurauksena, sen epämääräisesti määriteltynä synonyymisena jatkeena on pidetty cancel-kulttuuria. Mitään ei saa enää sanoa, ammatinharjoittajat menettävät töitään paljastuttuaan väkivaltarikollisiksi tai muunlaisiksi m*****ksi. Ihmishistorian ja mielenterveysongelmien väkivaltainen todellisuus on tabu, josta saa puhua ainoastaan korjaavan hyvinvointidiskurssin kehikossa. Pahoinvoinnin ja ulossulkemisten tuottama viha, konfliktit, rasismi ja erilaiset pikkuporvarillista turvallisuuden tunnetta horjuttavat rumat ja kansankieliset puheenvuorot, halutaan kieltää. Tosin kiellon ja julkisessa tilassa vastuullisesti toimimisen välillä on aste-eroja, mutta kiellolta se varmasti tuntuu, jos tehdyn virheen jälkeen heilahtava punainen kortti vie toimeentulon ja maineen. On mielestäni ihan uskottavaa ajatella, että hyvesignaloinnin, siis tekopyhyyden ja kaksinaismoralismin vastalääkkeeksi syntyy radikaaleja ihmiselämän paheita ja brutaaleja muotoja syleileviä vastavoimia. En tiedä mitä ironian lajia sananvapautta julistava radikaali konservatismi tasa-arvoa vastustaessaan edustaa, mutta jotenkin kierolla tavalla tuttua ja turvallistakin kolikon pyörittelyä se tuntuu monelle edustavan. Useat reagoivat tämän absurdin hirviön edessä nauraen. Voi kuinka typerää ja höpsöä Trumpin ja Persujen populismi onkaan! Nauru lohduttaa, kun pelottaa.

Tapaamani miesasia mies totesi faktuaalisena tosiasiana, eli mielipiteenään minulle, ettei tasa-arvo ole mahdollista. Totesin tuolloin, että niin, ei olekaan. Mitä tarkoitin? Tarkoitin, tai olisin halunnut tarkoittaa, että näin isojen lausumien yhteydessä olisi hyvä hiljentyä pohtimaan, mitä tasa-arvo oikeastaan edes tarkoittaa. Maaliskuun, Minna C:n päivänä ja vasta vietetyn naisten päivän aikaan sen soisi tarkoittavan naisasianaisten yhteiskunnallisten saavutusten, naisten työn ja muiden mielipiteiden kunnioittamista. Mutta kuinka 1800-luvun tasa-arvoajattelu asettuu 2000-luvulle?

Kirjailijana Minna Canth edustaa realismia. Realismissa yhteiskunnallisia ongelmia tarkastellaan ”realistisesti”. Toisin sanoen Minna Canthin yhteiskunnalliseen tasa-arvokehitykseen lainvoimaisestikin vaikuttaneet teokset rakentuivat sellaisen todellisuusperiaatteen varaan, jossa kielen ja fiktiivisten kertomuksen vielä uskottiin voivan kuvata moraalisesti ja psykologisesti uskottavalla ja demokratiaa lisäävällä tavalla yhteiskuntaelämän todellisuutta. Tämä kielellinen todistusarvo on sittemmin menetetty, ei siksi, etteikö mikään enää olisi totta, vaan siksi, että kielen ja todellisuuden suhteet on sittemmin todettu moniäänisiksi, monimutkaisiksi ja viittaussuhteiltaan katkoksisiksi. Vilkastunut mediamaisema tuo raadollisella tavoin esiin sen, kuinka ehtymättömän runsas ja ristiriitainen demokraattisen tilan erimielisyys on. Tämän kaaoksen hallinnassa on ymmärrettävää, että rajoja ja järjestystä halutaan muodostaa jälleen kerran jakamalla asioita binääripareiksi, siis asettamalla keskustelut, poliittiset asetelmat, todellisuus, sukupuolet, traditiot ja arkisemmat mielipiteet mustavalkoisiin joko tai -asetelmiin. Näin toimii myös vaalikoneet. keskenään ristiriitaisten, mutta yhtäaikaisesti vaikuttavien ja samanarvoisten näkemysten ja asemien ilmaiseminen niiden kautta on mahdotonta. Vaalikoneille ehdokkaat ja äänestäjät jaetaan sellaisiin leireihin, jotka eivät koskaan kohtaa toisiaan. Koneiden ja todennäköisyyksien laskennallinen kieli ymmärtää pääsääntöisesti vain ykkösiä ja nollia.

Mutta sitten 1800-luvun, paremman ymmärryksen ja tiedon prosessoimisen laajentuneiden mahdollisuuksien vallitessa ei toivoisi enää olevan syytä redusoida todellisuutta, ihmistä ja ihmisten toimintaa todennäköisyyksiin ja arkkityyppisyyksiin. Näin toimi realismi. Ja näin toimii myös kirjoittajan taustojen oikeellisuudesta ja tapahtumien tosielämäsuhteesta kiinnostuneet lajit, jotka sotkevat fiktion ja dokumentin lajeja. True crime, autofiktio, elämäkerrat ja muut viihdyttävät yksinkertaistetut totuudet kiinnostavat sitä enemmän mitä ihmeellisemmäksi ja hämmentävämmiksi julkisen vallan sadut yltyvät.

Todellisuus on kuitenkin satua ihmeellisempää. Todellisuus on monimutkainen asetelma, jossa oman paikan, oman arvon ja oman toiminnan suuntia on vaikea määritellä. Silti haluaisimme ymmärtää ihmisiä identiteetteinä, persoonallisuustyyppeinä, intjp, bipok, sininen, punainen, narsisti, hullu ämmä, introvertti, ekstrovertti, Pertti. Lisääntyneet kategoriat auttavat parhaimmillaan lisäämään itseymmärrystä, mutta kehottavat pahimmillaan määrittelemään ja sulkemaan ihmisen leimalliseen ja esimerkinomaiseen laatikkoon. Vaikka henkilökohtainenkin on poliittista, joskus tuntuu unohtuvan, ettei ihmisten yksityiset asiat ja ominaisuudet välttämättä edusta yhtään mitään asiaa tai agendaa. Sisäistetty kapitalismi ohjaa kuitenkin epämääräisten mahdollisuuksien viidakkoon eksynyttä postmodernia eläintä muodostamaan itse itsestään tuotteistettavissa olevan tyyppi-tyypin, brändin, jonka osaaminen ja hyveellinen habitus on eduksi verkostoitumisessa, työ- ja parisuhdemarkkinoilla.

Vallan, oikeuksien ja roolien jaot perustuvat kuitenkin loppu viimeksi työn ja tehtävien jaolle. Yhteisöllisessä elämässä on päätettävä ja kyettävä perustelemaan se, miten resurssit jaetaan ja peritään. Valta ja auktoriteettiasemat eivät tietenkään enää kuulu automaattisesti miehille. Kulttuurista pääomaa saa myös Pertti perusduunarin tuloilla, jos niillä kykenee hankkimaan salijäsenyyden, valkoisen sohvan, pari ulkomaan matkaa vuodessa ja Teslan. Vastaavasti myös Fjällrävenin Kånken repulla, polkupyörällä ja Lapin vaelluksilla voi lunastaa saman aseman. Hierarkkisen sommitelman muoto ei liity ainoastaan tulotasoon, omistuksen määrään tai koulutukseen. Ei välttämättä edes arvopohjan eroihin, vaan sopiviin, tavanmukaisiin ja esteettisiin ryhmään kuulumisen muotoihin. Keskiluokkaisen arvontunnon piiriin tuskin pääse metrohousuilla ja seksistisillä jutuilla tai luettelemalla Metallican vuoden 1991 maailmankiertueen tapahtumapaikat ja biisilistat ulkoa.

Sarkastisesta sävystä huolimatta olen oikeasti sitä mieltä, että nuorten miesten riskit vieraantua niin sanotun hyväksytyn kanssakäymisen piiristä ovat todellisia. Yhtäältä kankeat perinteiset mallit eivät ole enää todellinen vaihtoehto nuorelle tai edes jo keski-ikäistyvälle miehelle. Harva mies osaa kaataa puuta, rakentaa taloa, korjata omaa sähköautoaan tai vietellä modernia oman arvon tuntoista naista. Silti vaikkapa erilaisista peleistä, tytöistä, internetkulttuurista, moottoriajoneuvoista ja junttivitseistä innostuva, hauska, voimakkaasti tunteva, muista huolehtiva ja kiltti mies haluaisi tulla arvostetuksi juuri sellaisena kuin on. Ryhmään kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarve on kaikkia erilaisia ihmisiä yhdistävä primitiivinen tarve. Ryhmän ulkopuolelle jääminen ja omaan elämään vaikuttavien kompleksisten rakenteiden tuntemattomuus ei ehkä ole modernille miehelle yhtä suuri riskitekijä kuin lauman ulkopuolelle, ja luonnon armoille jääminen oli luolamiehelle, mutta evoluutio ei ole ikävä kyllä kasvattanut kehojamme tuntemaan toisin. Ympäristön muutokset ovat solutason muutoksia monin verroin nopeampia. Jos ainoa kokemus sosiaalisesta tilasta on erillisyys, on itsellisesti ajattelevan ihmisen luonnollinen reaktio sisuuntuminen, katkeruus ja viha normeja kohtaan. Kyllä minäkin vastustan asioita ja ilmiöitä, jotka eivät tunnu hyväksyvän minua omana itsenäni, jotka satuttavat ja tuntuvat epäreiluilta. Siksi pojille, niin kuin tytöille ja muun sukupuolisillekin, tarvitaan monenlaisia sosiaalisesti hyväksyttäviä ja helposti lähestyttäviä tapoja osallistua ja kohdata samanmielisiä ihmisiä. Myös ikäviä tunteita, kuten vihaa, kiukkua ja ahdistusta pitää voida purkaa turvallisesti. Jotta perheeseen, varallisuuteen, asuinpaikkaan tai muihin taustatekijöihin liittyvät aspektit eivät vaikuttaisi kenenkään pojan mahdollisuuteen toteuttaa itseään mielekkäässä yhteydessä muihin ihmisiin tulee pojille olla tarjolla riittävästi poikia kiinnostavia hyviä harrastuksia ja identifioitumisen malleja. Ainoaksi oman arvon tunteen kulttuuriseksi tarttumapinnaksi ei saa jäädä erilaiset radikaalit ja rikolliset jengikulttuurit tai nettiaktivismi.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Tai kuten oikeampi käännös kuuluisi vapaus, tasa-arvo ja veljeys. Arvoliberaalin ajattelumme kunniakasta ja radikaalia juurta muistellessamme on ajateltava edelleen aktiivisesti sitä mitä ja ketä varten tasa-arvo on. Ei niin kauan aikaa sitten tasa-arvo merkitsi lähinnä julkista sfääriä hallinneiden vapaiden miesten keskinäisesti tunnustettua saman arvoisuutta, ihmisarvoa, joka kuului valkoiselle heteromiehelle. Sittemmin liberaalin ajattelun ja sen mukaisten arvojen on ajateltu kuuluvan muillekin. Siksi ”wokeismi” ei ole mielestäni millään muotoa radikaalia vaan ilmeinen läntisen perinteen globalisoitumisen, uusien ajatusten, uusien maailmojen ja uuden vallanjaon historiallisen murroksen edelleen käynnissä oleva jatkumo. Ei ole historiaa ja tarinaa, joka oli totta silloin ja tilaa, joka on sen seurauksena totta nyt. Me kierrätämme aivan samoja maapallon resursseja ja ajatuksia, joita valjastettin ihmiskunnan käyttöön teollistumisen alussa. Nyt teemme sen tilanteessa, jossa uudet teknologiat ja tieteellisten löydökset pakottavat öljystä elävään pääomavaltaan kytkeytyvät sommitelmat puolustuskannalle. Ilmeinen ja vaikea totuus on helpointa peittää riittävän käsittämättömillä valheilla.

Sanojen ja tapahtumien järjestyksillä ja merkityksillä on silti väliä. Niillä on väliä, vaikka satujen juonikaavioista oltaisiinkin jo valmiita luopumaan. Tasa-arvoa ei nimittäin ole ilman yksilönvapauksia eikä veljeyttä, ihmisten välistä toveruutta ilman vapauksien ja vastuiden mahdollistamaa arvonantoa.

Miksi sitten jaoin miesasiamiehen näkemyksen siitä, ettei tasa-arvo ole mahdollista? Koska tasa-arvo sotketaan liian herkästi yhtäläisyyteen. Sekaannus johtuu siitä, että tasa-arvosta puhuttaessa mainitaan, että ihmisillä tulee olla yhtäläiset mahdollisuudet taustoistaan riippumatta. Tämä on ihanne ja tavoite. Ja ihanteet harvoin ovat sellaisenaan olemassa tai olemassa oleviksi asiantiloiksi muutettavissa olevia muodostelmia. Siksi ensinnäkään väite jo saavutetusta tasa-arvosta ei voi olla totta. Mutta en ikävä kyllä usko, että se koskaan tulee olemaankaan totta sellaisenaan. Tämän seikan ymmärtääkseni intersektionaalinen feminismi tunnistaa. Se pyrkii huomioimaan olosuhde-erot, jotka vaikuttavat resurssien, erilaisten pääoman muotojen ja mahdollisuuksien jakautumiseen eri ihmis- ja eliöryhmien kesken. Näiden erojen ja asiantilojen ei feministisessä ajattelussa kuitenkaan ajatella johtavan konservatiiviseen tai tilastotieteelliseen kehäpäätelmään, jossa vallitsevien asiantilojen pohjalta johdetaan suoraan lauselmia siitä, kuinka asioiden tulisi olla. Tasa-arvo tai muut kuin taloudelliset arvot ylipäätään eivät ole utooppisia asiantiloja, vaan utopistisia lauselmia, joiden avulla ihmisten on mahdollista tavoitella parempaa ja toimia tapojen ja tottumusten ja auktoriteettien käskyjen lammasmaisen tottelemisen sijaan myös vapaan tahdon ja luovan ajattelun ohjaamina. Tasa-arvo on lauselma, joka myöntää sosiaalisista hierarkioista vapaan elollisen entiteetin itseisarvon. Tasa-arvo on näin ollen utooppinen työkalu, jonka avulla huonosti perustelluista hierarkioista vapautettua todellisuutta ja yhteiskuntaelämää voidaan rakentaa reilummaksi kaikille.