Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Olinko oikeasti vielä toissapäivänä töissä? Tuntuu siltä, että olen jo tämän ensimmäisen lomaviikonlopun aikana ehtinyt unohtamaan työpaikkani niin onnistuneesti, että loman jälkeen en varmaan enää muista, missä toimistomme edes sijaitsee. 

Kodissamme lojuu avonaisia matkalaukkuja pitkin poikin lattioita, lipastot ja pöydät ovat täyttyneet listoista, papereista, vaatepinoista, nyssyköistä ja kaikenlaisesta matkustustilpehööristä. Olen niin tykästynyt Minigrip-pusseihin, että kätevänä maailmanmatkaajana onnistun pian varmaan sujauttamaan matkalaukkummekin sellaiseen. Ehkä voisimme koko perhe matkustaa näppärästi Minigrip-pussissa!

Kuopuksen nuha toivottavasti koki huipennuksensa eilen pikkuisen ollessa pieni uuvahtanut ressukka, sillä tänään on ollut jo parempi päivä räkärintamalla. (Tässä välissä pieni ylistyslaulu Vicks VapoRub -voiteelle - ja siskolleni, joka muistutti sen olemassaolosta - sillä sen avulla kuopus nukkui kuin tukki koko viime yön, toisin kuin toissayönä, jolloin hän heräili jatkuvasti!)

Esikoinen on pakannut oman pienen lentolaukkunsa ainakin kymmenen kertaa tänään, ja kuopus on valikoinut rakastamistaan Tammen kultaisista kirjoista pari lemppariaan mukaan. (Ajatella, että joskus murehdin sitä, ettei kuopusta kiinnosta kirjat yhtään. Nykyään ne kiinnostavat häntä enemmän kuin mikään muu!)

Molemmat lapset käyvät ylikierroksilla, varsinkin esikoinen, joka (silloin kun ei ole pakkaamassa) on koko ajan jossain nurkan takana tekemässä kuperkeikkoja, kun ei oikein tiedä, miten jännitystään muuten purkaisi. Hassua muuten, ettei aikuisena enää tee mieli tehdä kuperkeikkoja tai voltteja reissujännityksen lievittämiseksi. Itse olisin lähinnä viinilasillisen tai kylmän siiderin tarpeessa. Taidanpa käydäkin yhden siiderin hakemassa.

Toivon, että minulla on nyt sopiva asu joka tilanteeseen: perjantaina on wedding rehearsal ja teeseremonia ja samana iltana vielä Welcome Party, lauantaina sitten itse häät, joissa minullakin muuten on pieni tehtävä: luen jotain teemaan sopivaa vihkiseremonian aikana! Sopivan tekstin löytäminen oli yllättävän helppoa, mutta se hetki, kun astelen sen lukemaan - jaiks. Pitäkää tekin peukkuja pystyssä sen suhteen, ettei tuosta esiintymisestäni tule mitään Hauskat kotivideot -matskua! 

Tyttöjen morsiustyttöasut ovat kunnossa koruja ja kenkiä myöten. (Kuopuksen kenkien suhteen olimme jo vaipumassa epätoivon syövereihin, sillä ne kengät, jotka vielä keskikesällä vaikuttivat ihan sopivilta, osoittautuivat muutama viikko sitten liian pieniksi. Pikkutyttöjen valkoisia juhlakenkiä on yllättävän vaikea löytää  - varsinkin väsyneenä työpäivän jälkeen - mutta loppujen lopuksi oikein sopivat ja hyvät löytyivät kymmenen euron alehintaan niinkin eksoottisesta kaupasta kuin Citymarketista.) Esikoinen on tärkeästä morsiustyttöroolistaan hyvin innostunut, mutta kaikkein eniten hän on liekeissä siitä, että häissä saa valvoa niin myöhään kuin haluaa! Itse asiassa, mitä pidempään tytöt jaksavat olla hereillä, sen parempi. Olemme joka tapauksessa juhlissa loppuun asti (iltakymmeneen), koska vuokra-autojemme kyytiin on tarkoitus lastata melkoinen määrä hääaiheista tavaraa, ja olen suhtautunut yllättävän zenisti siihen, että tytöt menevät nukkumaan sitten kun menevät. Otamme heille tuplarattaat mukaan, ja esikoinen on jo monta kertaa päivitellyt sitä mahtavuutta, että väsymyksen viimein iskiessä saa vain kiivetä rattaisiin ja nukahtaa! Ja että tavallisen iltapala-ajan tienoilla saadaankin hääkakkua! Ja että juhlissa kuunnellaan musiikkia ja tanssitaan!

Olemme mieheni kanssa muutenkin miettineet, että nyt kun kerran lomaillaan, voisimme antaa tyttöjenkin valvoa pidempään kuin tavallisesti. Millaisia kokemuksia teillä on lomareissujen iltarutiineista? San Diegon loma-asuntomme on aivan ihana, ja näen jo sieluni silmin, miten päivän päätteeksi syömme illallista kauniissa puutarhassa lasten kirmaillessa nurmikolla, kunnes he yksi toisensa jälkeen kaatuvat väsymyksestä nurmelle, ja sitten vain kannamme heidät sänkyyn. Toinen tavallisesta arjesta poikkeava asia, jonka olemme päättäneet lanseerata loman ajaksi, on reissututti. Kuopus ei ole enää pitkään aikaan käyttänyt tuttia kuin nukkumaan mennessään, mutta nyt ihan vain helpottaaksemme lentoja, juhlatilanteita ja koko lomaa muutenkin (ja säästääksemme kanssamatkustajien hermoja), olemme ajatelleet tarjota kuopukselle reissututin riemun. Ja kun palaamme kotiin ja arkeen, alamme sitten pikkuhiljaa laatia sotasuunnitelmia tutista vieroittamiseen lopullisesti.

Nyt kuuluu kuopuksenkin sängystä tasainen tuhina. Päätän tämän hajanaisen ajatuskokoelmani tähän ja alan tehdä sitä, mistä olen unelmoinut koko päivän: pakata rauhassa!

Ps. Reissun aikana en todennäköisesti ehdi päivittämään blogia, joten reissukuulumisissa pysyy parhaiten mukana Instagram-tilini kautta. Käyttäjätunnukseni on @kahviakiitosblogi. 

Aiempia postauksia matkaan liittyen: 

Matkakuume nousee!

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Kesälomani alkoi! Voi pojat, miten sitä on odotettu. Tämä viikko on ollut jo helpompi kuin viime viikko, väsymyksestä huolimatta, koska työpäiviä on ollut jäljellä vain kourallinen ja tämä ihana perjantai on ollut koko ajan niin lähellä, että sen on voinut jo haistaa. 

Tänään töistä palatessani keittiöstä leijaili cannellonien (perheemme virallinen lomanaloitusruoka) tuoksu, esikoinen kiirehti esittelemään minulle askartelemansa "meduusatar + kala ui juomakelpoisessa vedessä muiden meressä olevien kanssa" -sydänkortin ja kuopus yllätti olemalla nuhainen. (Maailmankaikkeus päätti just nyt rankaista siitä ilosta, että lapsemme eivät juuri koskaan ole kipeitä tukkimalla kaksivuotiaamme nenän - ihan kuin tahtotaaperon kanssa 11 tuntia lentokoneessa ei muutenkin olisi ollut jo tarpeeksi haastavaa.) 

No mutta. Nyt on loma. Loma loma loma.

Huh.

(Kuva: S. Aaltonen)

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tämä viikko.

Istahdin tähän tietokoneen ääreen ja mietin, että jaan ajatuksiani tästä viikosta. Minuutti sitten niitä oli paljon, nyt vain tuo ylempi lause. Tämä viikko

Olen ollut viime aikoina tosi väsynyt. Työpäiviä loman alkuun on vielä viisi, mikä ei ole paljon, mutta kun on tehnyt töitä (yhtä joulun lomaviikkoa, joitakin sairauslomapäiviä ja satunnaisia vapaapäiviä lukuun ottamatta) toukokuusta 2015 lähtien hyvin kiireisellä sykkeellä, ne viisikin päivää tuntuvat yhtä monelta maratonilta. 

Kohta on edessä pitkä lentomatka Amerikkaan, ajaminen vuokra-autolla San Diegoon, tulevan kälyni perheeseen tutustuminen, wedding rehearsal, häitä edeltävät iltakemut, häät - ja tietenkin kaikki se mitä tulee häiden jälkeen. Se varsinainen lomaosuus reissustamme. Että me ihan kohta, reilun viikon päästä, nousemme taivaalle lentokoneessa, että siihen mennessä kaiken pitäisi olla kunnossa, hankittuna ja pakattuna, että pian ainakin meillä on taas kesä ja aurinko paahtaa ja kuljemme hellehepenissä rannalla, että yhtäkkiä vaihdamme San Diegosta Bostoniin ja kaikki mitä koemme siellä, että sitten pitäisi tulla takaisin ja mennä töihin ja aloittaa alusta.

Tämä viikko. Useampana iltana olen melkein jo nukahtanut, mutta havahtunut sitten siihen, että jokin painaa kurkkuani niin etten melkein pysty hengittämään: mikä tuo paino on? Kai se on stressiä, väsymystä, ruuhkavuodet, tekemättömien pikkuasioiden lista, joka ei koskaan tule valmiiksi mutta jota joustamattomat aivoni eivät kykene ymmärtämään: kun saan yhden asian tehtyä, mieleni listaa kymmenen tehtävää, joiden deadline on asap. Suurin osa niin merkityksettömiä, että tiedän aivojeni tekevän vain kiusaa. 

Töissä yritän muistaa hengittää välillä. Kukaan ei vaadi minulta niin paljon kuin minä itse. Pidän työstäni ja nyt olen unohtanut sen monena päivänä. Ehkä loman jälkeen muistan taas.

Esikoinen on joka päivä tällä viikolla askarrellut minulle yllätyksiä, reippauspalkintoja ja mahtavuustarroja. Hän pyytää iskää lähettämään äitille piristäviä kuvia töihin. Miten itsestäänselvänä lapset pitävät sitä, että äitin on nyt pakko vähän huilata, ja miten paha mieli siitä itselle tulee. Että äiti on vähän väsynyt. Kyyneleet ovat koko ajan valmiina kihoamaan silmiin, ja kihoavatkin. Välillä olen ollut niin väsynyt, että käveleminen on tuntunut tahmeassa kaurapuurossa kävelemiseltä, jokainen raajan nostoliike myrskytuulta vastaan taistelulta. Ajatus suihkussa käymiseltä on tuntunut absurdilta: että ihan itsekö minun pitäisi jaksaa pidellä suihkukapulaa ja pestä hiukseni? Mieheni tekee niin paljon, ettei ehdi enempää: hoitaa juoksevat asiat (lapset mukaan lukien), kodin, ruoanlaiton, siivoukset, kaiken. Minä hoidan itseni töihin ja takaisin ja jos hyvin käy, jaksan kaataa lisää maitoa lasten laseihin iltapalalla.

Välillä onnellisuus välähtää nurkan takana, syke rauhoittuu hetkeksi, hengitysharjoitukset oikeastikin auttavat, kuristava tunne väistyy ja nauran mieheni kanssa ihan kippurassa keksimillemme meemeille. Ei tämä koko ajan ole tällaista tarpomista, ei tämä viikko, ei tämä kuukausi, ei tämä elämäkään. Tiedän, että kohta helpottaa. Veikkaan, että ensi perjantaina.

(Kuva: S. Aaltonen)

Share

Pages