Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Karuselli-blogissa puhuttiin taannoin vanhemmuuden mukanaan tuomasta onnellisuudesta. Pysähdyin hetkeksi oikein miettimään sitä onnen, rakkauden ja ilon määrää, jota elämässäni on ollut aivan ylitsepursuavasti siitä lähtien, kun äidiksi tulin kesäkuussa 2012. Tajusin, että kirjoitan useammin niistä arjen raskaammista puolista kuin siitä onnesta, jonka olen lasteni myötä ihan uudella tavalla saanut. Mutta nyt aion ihan vain hehkuttaa tätä kaikkea, ilman sen kummempaa analysoimista. Alla onkin satunnaisessa järjestyksessä joitakin niistä asioista, jotka kuuluvat vanhemmuudessa kategoriaan parasta ikinä:

  • Kun tein ensimmäisen raskaustestin esikoisesta, ja siinä oli kaksi haaleaa viivaa. Se jännitys oli niin kutkuttavaa!
  • Molempien vauvojen potkut ja kuperkeikat kohdussa. Ensimmäinen kerta, kun tunsin kummankin liikkeet.
  • Kun esikoisen synnytys käynnistyi lasketun päivän iltana, ja alun epätietoisuuden jälkeen tajusin, että nämä ovat ihan niitä oikeita supistuksia!
  • Ne hetket, jolloin esikoinen ja kuopus syntyivät, ja heidät sai syliinsä.
  • Iloiset puhelut perheenjäsenille perheenlisäyksestä molemmilla kierroksilla.
  • Kun esikoinen tuli isänsä kanssa katsomaan minua ja pikkusiskoaan sairaalaan ja toi vauvalle tervetuloa maailmaan -tuliaiseksi unilehmän, joka tälläkin hetkellä on tiukasti rutistettuna kuopuksen kainaloon tämän nukkuessa.
  • Se, miten kertakaikkisen suloisia lapsemme ovat. 
  • Ne ensimmäiset onnentäyteiset vauvakuplapäivät esikoisen kanssa, kun sitä leijaili jossain hattarasfääreissä ja vain ihasteli vauvaa koko ajan.
  • Esikoisen intensiivinen, tutkiva katse heti ensisekunneista lähtien. (Olen vakuuttunut siitä, että esikoinen vielä joku kaunis päivä analysoi syntymänsä omasta näkökulmastaan.)
  • Kuopus kapaloituna milloin missäkin sohvalla tai sängyllä, kotona tai kylässä, nukkumassa tyytyväisenä.
  • Vauvan silkinpehmeä käsi rinnan päällä imettämisen aikana.
  • Kun esikoinen oppi kävelemään siten, että piti ensin aina molemmat kädet ylhäällä.
  • Kuopuksen vauhdikas polvikävelytyyli.
  • Tavu tavulta, sana sanalta opittu kieli riemastuttavista uudissanoista arkipäiväiseen keskusteluun, ihan kaikki. Lapsen puhumaan oppimisen seuraaminen on aivan ihanaa. Tänään kuopus raportoi taas iltapalapöydässä, mitä Mimin ja Kukun jaksossa tapahtui, ja selostus alkaa aina samalla tavalla lopputavuja painottaen: "Äiti, äiti! MimiSSÄ ja KukuSSA"...ja sitten seuraa vimmattu elekielellä höystetty reportaasi esimerkiksi siitä, miten Mimi ja Kuku ajavat formula-autoa. Esikoisella puolestaan on meneillään sanojen lyhentely-/muunteluvaihe: "Äiti, mä tuun sun mukkikseen aamupesuille, niin iskä voi laittaa meille aamista!"
  • Kuopuksen tanakat pohkeet.
  • Siskosten yhteiset leikit ja ylipäätään se vaivattomuus, joka leimaa heidän yhdessäoloaan. Se, että yhden minuutin sisällä voidaan ideoida yhteisleikki, kinastella vuoroista, vääntää leluista, parkua vähän, juosta peräkanaa ilosta kiljuen ja antaa siskolle suukko.
  • Esikoisen onnellisuus eilen, kun olimme matkalla kotiin jokisataman avajaisista (siellä oli Mimi ja Kuku!) ja kiireen vuoksi (kuopus piti saada päiväunilleen) emme ehtineet jäätelöostoksille jokirannassa niin kuin olimme vähän suunnitelleet, ja minä ehdotin esikoiselle, että haetaan me jätskit Ärrältä sillä välin, kun iskä vie siskon nukkumaan, ja syödään ne jäätelöt pihalla. Esikoisesta loisti kilometrien päähän, miten tärkeäksi ja isoksi tytöksi hän tunsi itsensä, kun hän valitsi itselleen jätskin ja (tämä oli paras osuus) söi sitä samalla kun käveli! Hän söi jäätelönsä loppuun kotipihan penkillä, ja voi millaisella hartaudella ja nautinnolla hän sen teki, ei voi kuin ihailla. Välillä kuului vain pieni onnenkiherrys; hän oli vain niin iloinen sekä jäätelöstään että meidän kahdenkeskisestä hetkestämme.
  • Kuopuksen sinnikkyys, kun hän oli saanut päähänsä siirtää parisenkymmentä lastenkirjaa hyllyn päältä lattialle. Hän raahasi pienen tuolin hyllyn eteen, kiipesi tuolin päälle vaivalloisesti, siirsi paria kirjaa lähemmäs hyllyn reunaa, tuli hitaasti ja keikkuen alas tuolilta, pinosi kirjat lattialle ja toisti koko kuvion. Monta kertaa. Ja oli koko kirjansiirtoprojektinsa ajan niin tyytyväinen itseensä, että helotti kilpaa auringon kanssa.
  • Ne tarinat, joita esikoinen keksii, kun hän "lukee" ääneen lempikirjojaan.
  • Se päivä, jolloin esikoinen kysyi, miten l-äänne tehdään, ja sitten opetteli tekemään sen.
  • Kun oli ensimmäisiä lämpimiä päiviä, ja siskokset istuivat uudella keltaisella parvekesohvalla juomassa vettä, ja kuopus matki esikoisen jokaista liikettä ja katseli tätä palvova ilme kasvoillaan ja totesi joka hörpyn välissä rehvakkaasti, että hyvättä maittuu!
  • Lasten ilo kylvyssä. Joka kerta.
  • Ylipäätään lasten ilo vähän kaikesta. Ei ole niin pientä asiaa, etteikö se voisi ilahduttaa lapsia. Esikoinen myös huomaa helposti, jos joku on ollut huomaavainen häntä kohtaan, ja hän saattaa hykerrellä mielihyväänsä tällaisesta käytöksestä pitkän tovin.
  • Kun lasta jännittää ja hän rohkaisee mielensä ja yrittää.
  • Jos on paljon porukkaa, eikä lapsi heti huomaa, missä olet, ja itse näet jo, miten hän hakee sinua katseellaan ja huikkaat, että äiti on täällä, ja se helpotus, joka lapsen katseeseen tulee.
  • Tämä arkinen sekamelska. Huolimatta siitä, miten raskasta se välillä on, minä ihan aidosti nautin tästä lapsiperhekohelluksesta ja siitä säpinästä, jota lapset elämään tuovat. 
  • Nukkuvat lapset. Maailman suloisin ja viattomin näky.

Millaisia onnenhetkiä sinun vanhemmuuteesi kuuluu? 

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tämän tavallisen tylsän (ja niskasärkyisen) torstain kunniaksi ajattelin kirjoittaa muutamasta hyvästä dekkarikirjailijasta. Ja mielelläni otan vastaan lukusuosituksia, jos teillä on mielessänne joku hyvä luottokirjailija tai yksittäinen helmi rikoskirjallisuuden saralta!

Itse tykkään ennen kaikkea laadukkaasta (psykologisesta) jännityskirjallisuudesta, jonka parhaimmistoon kuuluvat mielestäni Nicci French, Robert Galbraith ja (uskallan jo sanoa näin) itselleni uutena tuttavuutena Karin Slaughter. 

Nicci French -nimi kätkee taakseen brittipariskunnan, jonka jokainen kirja on mielestäni ollut suosittelemisen arvoinen, mutta jonka luoma Frieda Klein -sarja ansaitsee erityiskehuja. Olen hehkuttanut Frieda Kleinia pariin otteeseen aikaisemminkin, mutta siitä huolimatta teen sen taas: jos haluat lukea vahvasta ja älykkäästä naispäähenkilöstä, lainaa tai osta sarjan ensimmäinen teos Blue Monday. Todennäköisesti joudut pian ahmaisemaan kaikki Frieda Kleinista kirjoitetut kirjat. Kesällä ilmestyy jo kuudes Friedan elämästä kertova romaani, Saturday Requiem. En malttaisi millään odottaa! Nicci Frenchin kirjoja on valitettavasti suomennettu aika niukasti, eikä Frieda Klein -sarjaa ole ilmeisesti lainkaan saatavilla suomeksi, mikä on mielestäni ihan käsittämätöntä.

***

Robert Galbraith (oikeasti J. K. Rowling) on ehkä jopa Nicci Frenchiäkin koukuttavampi kirjailija, ja yksityisetsivä Cormoran Strike vähintään yhtä mielenkiintoinen ja moniulotteinen hahmo kuin Frieda Klein. Olisikin muuten ihan mieletöntä lukea kirja, jossa esiintyisivät sekä Frieda että Cormoran! Selvittämässä rikoksia yhdessä! Se olisi ihan huippua. Cormoran Strike -sarjassa on ilmestynyt kolme teosta: The Cuckoo's Calling, The Silkworm ja tuoreimpana viime lokakuussa Career of Evil. Ainakin kaksi ensimmäistä kirjaa ovat jo saatavilla suomeksikin. Cormoranin rinnalla seikkailee muuten Robin-niminen (kuinkas muutenkaan) sihteeri, joka on myös hyvin taitavasti luotu hahmo. 

***

Karin Slaughter on julkaissut parikymmentä dekkaria, joista olen toistaiseksi lukenut vasta kaksi, viime vuonna julkaistun itsenäisen Pretty Girls -kirjan ja Will Trent -sarjan ensimmäisen kirjan, Triptych. Pretty Girls oli pitkästä aikaa oikeasti tosi pelottava kirja, ehkä liiankin pelottava. En pidä runsaasta enkä liian yksityiskohtaisesta väkivallan kuvailemisesta, jota kirjassa oli mielestäni liikaa. Toisaalta taas Triptych ei ollut (ihan) niin paha tässä suhteessa. Olen kuitenkin mielissäni tästä uudesta tuttavuudesta, koska molemmissa kirjoissa oli hyvät juonet ja mielenkiintoiset henkilöhahmot. Pidän myös siitä, jos samasta henkilöstä on useampi kirja, ja seuraavaksi aionkin lukea kaikki Will Trentistä kertovat kirjat. Karin Slaughterin kirjallisuutta löytyy paljon myös suomennettuna.

***

Olen myös lukenut jonkin verran Ruth Rendellin jännäreitä, jotka verrattuna edellisiin ovat kuin kupillinen teetä ja perinteinen digestiivikeksi. Eivät erityisen koukuttavia tai jännittäviä, mutta mukavaa seuraa erityisesti sellaisina sadepäivinä, jolloin voisi helposti kuvitella itsensä englantilaiseen pikkukylään. Julie Parsons on julkaissut monta dekkaria, joista muistaakseni The Hourglass oli ihan hyvä. Kate Atkinson, jonka Life After Life -kirjaa hehkutin vuoden 2013 parhaana kirjana, on kirjoittanut neljä yksityisetsivä Jackson Brodiesta kertovaa rikosromaania, jotka eivät ehkä saa sinua vilkuilemaan olkasi yli iltahämärällä mutta ovat viihdyttävää luettavaa joka tapauksessa. 

***

Bonuksena vielä pari yksittäistä jännäriä, jotka ovat olleet ihan kelvollista luettavaa: 

Jane Shemiltin Daughter, jossa keski-ikäinen äiti yrittää selvittää teini-ikäisenä kadonneen tyttärensä kohtaloa, ja Paula Hawkinsin suureen suosioon noussut The Girl on the Train, jossa päivittäisellä junamatkallaan oleva Rachel näkee jotain merkittävää, josta alkaa jännittävä tapahtumaketju. 

Mitä sinä olet viime aikoina lukenut? :)

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Eilen osallistuin aikuiselämäni ensimmäiseen juoksutapahtumaan, Turku City Runiin. Mielessäni olin ruvennut kutsumaan tapahtumaa Turku Pity Runiksi, sillä kuten vappuna kirjoitin, oikea jalkapohjani kipeytyi lenkillä jo toistamiseen niin pahasti, ettei sillä pystynyt kunnolla edes astumaan. Aikaa itse kisaan oli tässä vaiheessa enää kaksi viikkoa, ja mietinkin surkeana, että joudun perumaan koko homman. Mutta kun sain lääkäriltä tulehduskipulääkekuurin ja isoveljeltäni sekä parilta lukijalta kehotuksen hankkia paremmat lenkkarit, aloin taas uskoa siihen, että ehkä täältä vielä noustaan. Olen sen verran aloittelija näissä juoksutouhuissa, etten ollut osannut ajatellakaan, miten iso merkitys lenkkareilla tosiaan on pidempiä matkoja juostessa. Viime syksynä ostamani Adidakset olivat ennen näitä viime viikkojen kipeytymisiä tuntuneet hyviltä jaloissa, mutta pidemmille asfalttimatkoille ne eivät sitten sopineetkaan ollenkaan, koska niissä ei ollut minkäänlaista vaimennusta. Onnuinkin oitis Intersportiin, jossa maltoin huolella ja hartaudella valita omille jaloilleni parhaat mahdolliset kengät (päädyin ostamaan Asicsin Gel-Glorify 2 -mallin).

Uusista lenkkareista huolimatta aloin olla aika pessimistinen TCR:n lähestyessä, sillä koska olin tietenkin yrittänyt lepuuttaa jalkaani mahdollisimman paljon, en ollut uskaltautunut testailemaan uusia kenkiä kuin yhden lyhyen hölkkälenkin verran, jonka aikana jotenkin automaattisesti varoin jalkaani koko ajan, mistä taas seurasi se, että juoksuni oli aika kummallisen näköistä vaappumista. Kun tähän päälle vielä pöllähti siitepölyn aiheuttama tukkoisuus, olin kisaa edeltävinä päivinä jo aika vakuuttunut siitä, että joudun kuitenkin keskeyttämään koko kisan. Murehdin mielessäni, että miten se keskeyttäminen edes hoidetaan? Mitä jos joudun jäämään keskelle jokirantaa ihmisten pällistellessä, että miksi tuo tyyppi lopetti juoksemisen viittä kilsaa ennen maalia? Minua myös harmitti tosi paljon se, että alkuperäisistä treenisuunnitelmistani poiketen en sitten pystynytkään testaamaan kympin juoksemista etukäteen, vaikka tällaisena varmistelevana luonteena minun olisi ollut hyvin tärkeää tietää, että olen vastaavasta matkasta selviytynyt jo ennen varsinaista kisapäivääkin. 

Kisapäivänä minua siis jännitti todella paljon, en itse asiassa edes muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä hermostunut. Mutta osittain se jännitys oli sellaista kivaa jännitystä, ja kun tapasin muita juoksuryhmäläisiämme ja vitsailimme juoksemiseen ja kisaan liittyvistä asioista, olin jo ihan liekeissä ja toivoin vain niin kovasti, että jalkani (ja kuntoni ylipäätään) kestäisi maaliin saakka. 

TCR:n lähtö ja maali olivat hotelli Caribian edustalla, ja siellä me sitten tönötimme hyvissä ajoin ennen lähtöhetkeä vesisateessa, kukin jo hieman omaan tulevaan suoritukseensa keskittyneenä. Ennen juoksua meille pidettiin pieni alkuverryttely, ja minulla oli ihan epätodellinen olo, kun hölkkäsin muiden mukana ringissä juoksutrikoot jalassa ja mietin, että tähänkö on tultu, että meikäläinenkin täällä ihan muina juoksijoina verryttelee ja on osallistumassa juoksutapahtumaan!

Itse lähtö tuli itselleni vähän yllätyksenä, tai siis tokihan minä tiesin siellä lähtöviivalla seistessäni, että kohta mennään, mutta silti tuntui ihan hassulta, että nyt sitä tosiaan mentiin. Olin suurieleisesti panostanut tähän tapahtumaan päivittämällä viidellä eurolla Runtasticin Pro-versioon, jotta saisin kilometrin välein kuulokkeisiini tiedon nopeudestani. Spotifyhyn olin valikoinut vähän sekalaista juoksumusaa; luonnollisesti Survivorin Eye of the Tiger oli listalla, Fall Out Boyn The Phoenix oli tuomassa energiaa tuskaisimpiin hetkiin, Daddy Yankeen Gasolina oli nostattamassa fiiliksiä, Aerosmithin Dream On luomassa vähän dramaattista tunnelmaa ja Roope Salmisen & Koirien Madafakin darra laukkasi listalle mustana hevosena tuomaan vähän sekopäistä energiaa. Siitä huolimatta, että sovellukseni olivat pro, itse en ollut, sillä olin lähdön hetkellä klikannut päälle sen vanhan Runtasticin, josta loppuu voice coach kahden kilometrin jälkeen. Voitte ehkä kuvitella tyrmistykseni, kun kahden kilsan kohdalla kohtelias naisääni sanoo korvaani, että voice coach disabled, blaa blaa blaa. Mietin hetken, että pitääkö minun nyt pysähtyä ja klikata päälle oikea sovellus, jolloin myös menettäisin ensimmäisen kahden kilometrin tiedot, mutta sitten ryhdistäydyin ja mietin, että helvetti soikoon, on sitä ennenkin ihmiset juosseet ilman kaiken maailman robotteja toitottamassa juoksuinfoa korviin. 

Ja arvatkaa mitä? Ilman nopeusväliaikatietoja juoksin todennäköisesti nopeammin kuin olisin muuten juossut. Olin nimittäin etukäteen vähän laskeskellut, millaisella nopeudella minun kannattaisi juosta, ja olin tietenkin ottanut huomioon aiemmat suoritukseni ja sen, etten ollut huhtikuun alun jälkeen pystynyt kunnolla treenaamaan. Olin miettinyt, että ennemmin vähän liian hitaasti kuin nopeasti, että pääsisin varmemmin maaliin, mutta kun Runtastic lopetti korvaani höpöttämisen, olin pakotettu juoksemaan ihan vain sen mukaan, mikä tuntui hyvältä, ja loppujen lopuksi juoksin matkan kovemmalla keskinopeudella kuin aiemmilla lenkeillä!

Kesken kisan kävi myös muutaman kerran niin, että Spotify ei ollutkaan ihan niin Premium kuin piti, ja musalistani lakkasi pyörimästä. Kerran räpelsin sen takaisin päälle, mutta kun musiikki loppui syystä tai toisesta toistamiseen, mietin, että ihan sama, kuuntelen sitten tätä sateen ropinaa ja (vasta)tuulen ujellusta. Ja itse asiassa sekään ei tuntunut lainkaan hassummalta! 

Kolmas vähän sellainen yllättävä elementti kisassa oli se, että vihdoinkin löytyi tilanne, jossa aivoni ihan oikeasti lopettivat turhan ajattelemisen ja antoivat olla. Olen vähän sellainen asioiden vatvoja, enkä esimerkiksi iltaisin saa nukahdettua kovinkaan helposti, sillä mielessäni pyörii aina ties mitä ajatuksia ja ideoita. Olin etukäteen miettinyt, että jos taival alkaa olla tosi tuskainen, voin tehdä kaikenlaisia suunnitelmia vaikka kesän varalle, niin kuluu aikakin paremmin, mutta siinä kävikin niin, että siitä kymmenen kilometrin matkasta selviytyminen oli niin kokonaisvaltainen koettelemus, että en yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan. En ajatellut yhtä ainoaa ylimääräistä ajatusta, enkä muista, onko minulle koskaan ennen käynyt niin. Aivoni eivät halunneet miettiä mitään muuta kuin seuraavaa juomapistettä ja kilometrikylttiä, ja kun juoksin omaan tahtiini jokirantaa pitkin ja kuuntelin vain tuulta ja omaa hengitystäni, se oli aika hyvä tunne se.

No okei, nyt se tuntuu hyvältä tunteelta. Siinä matkaa taittaessani mietin, että jos tästä selviän, että jos jotenkin onnistun pääsemään juosten maaliin asti, en koskaan enää osallistu yhteenkään juoksutapahtumaan. 

Ja jotenkin minä selvisin. Seitsemännen kilometrikyltin kohdalla aloin jo varovaisesti uskoa, että ehkä jaksan maaliin asti, kahdeksannen kilometrin kohdalla säikähdin, sillä jalkapohjaa alkoi hiukan vihloa (mutta se meni nopeasti ohi), yhdeksännen kilometrin kohdalla mietin, että miten muka voi olla vielä kilometri jäljellä, ja siinä vaiheessa, kun maali näkyi, olin jo ihan fiiliksissä, ja saman tien maaliin päästyäni mietin, että jes, koska otetaan uudestaan!

Niin, että koska otetaan uudestaan Maija, Jeba, Sanumaria, Elina, Kirsi, pikkusiskoni, ja vahvistukset lakeuksilta? I'm ready!

Siskoni tekemä teemakakku:

P.S. Omat vanhempani olivat kannustamassa minua ja siskoani jokirannassa mennen tullen, ja siitä sekä satunnaisisista muista kuulemistani tsemppitoivotuksista tuli kyllä tosi hyvä mieli! :) 

P.P.S. Meillä oli eilen tosi kiva iltakin, kun menimme syömään ja iltaa istumaan, mutta koska olen niin rättiväsynyt, en yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan siitä mitään järkevää. Mutta hauskaa oli!

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Aamulla heräsin olohuoneesta kantautuvaan esikoisen kiihkeään salaisuussupatukseen ja kuopuksen mekastukseen, mutta teeskentelin nukkuvani vielä, kun kaksi pörröpäätä syöksähti makuuhuoneeseen muiskauttamaan minulle suukon poskelle ja toivottamaan hyvää äitienpäivää. Mies oli kattanut pöydän kauniisti ja laittanut tarjolle hiukan muutakin kuin perussunnuntaiaamuna, enkä heti edes tajunnut juovani kahvia ihan upouudesta mukista ennen kuin huomioni kiinnittyi siihen, että kuppini pöllö näyttää mustemmalta kuin yleensä.

Kaikenlaiset äitien- ja isänpäivät ja muut merkkipäivät ovat etukäteen ja jälkikäteen usein juhlavampia kuin sillä varsinaisella hetkellä, kun niitä vietetään. Niitä on ihana suunnitella ja jälkeenpäin muistella, mutta usein se konkreettinen tilanne on ihan samanlaista säätöä kuin arkenakin: juhlakattauksessakin voi maitolasi kaatua ja pieni mieli pahoittua; ei merkkipäivä ole mikään kilpi, joka estää sen normaalin lapsiperhearjen kimpoilemasta kahvikupin kylkeen. Eikä sen tarvitsekaan olla. Minä rakastan omaa perhettäni juuri sellaisena kuin se on ja olen niin onnellinen siitä, että saan olla tämän perheen äiti, että minulle on suotu kaksi niin täydellistä lasta ja niin ihana mies heitä kanssani hoitamaan. 

Iltapäivällä joimme kahvit parvekkeella, jossa alkaa olla jo melkein sietämättömän kuuma. Söimme mieheni kanssa palaset mutakakkua (maistui yli vuoden tauon jälkeen kyllä hyvältä, mutta en edelleenkään tykkää siitä olosta, jonka sokeri minussa aiheuttaa ja siksi jatkan aina vain hyvin vähäsokerisella linjalla), ja lapset saivat jäätelöpuikot, ja kuopuksen jäätelöstä yksi kolmasosa päätyi mahaan, yksi kolmasosa pöydälle ja yksi kolmasosa tasapuolisesti käsiin, hiuksiin, poskille, otsaan ja korvien taakse. 

Tykkäävätköhän myyrätkin mutakakusta? esikoinen mietti uteliaana. 

Hyvää äitienpäivää kaikille, tietenkin myös omalle rakkaalle äidilleni!

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Katsoin äsken kalenteriin ja tajusin, että olen ollut töissä jo vuoden. Esikoinen täyttää kuukauden päästä neljä, kuopus on nyt vuoden ja yhdeksän kuukautta. Kun viime toukokuun alussa halasin kyyneleet silmissä lapsia aamuvarhaisella ennen uudelle työpaikalle lähtöä ja toivotin miehelle tsemppiä, kuopus liikkui vielä ryömimällä. Nyt hän juoksee, kiipeää portaat itse liukumäkeen, puhuu monisanaisiakin lauseita, syö itsenäisesti, osallistuu innolla Musta Petteri -korttipeliin ja nukkuu enää yhdet päiväunet. Esikoinen on oppinut sanomaan l-äänteen, kirjoittamaan hiukan, ottamaan itse vauhtia keinussa ja arvostamaan kekseliäitä haukkumasanoja lastenkirjoissa ja -elokuvissa. 

Mies on aina vain sitä mieltä, että hänellä on kissanpäivät. 

Itse olen sitä mieltä, etten olisi enää järjissäni, jos olisin vielä kotiäitinä.

Vuosi sitten murehdin monia asioita töiden alkamiseen liittyen: jatkuuko imetys ongelmitta (jatkui!), traumatisoituuko Keltikangas-Järvisen mukaan pahimmassa mahdollisessa kehitysvaiheessa oleva kuopus siitä, että ensisijainen hoitaja vaihtuu äidistä isäksi (en usko, mutta tietynlainen syyllisyys nakertaa edelleen) ja pärjääkö herkkä, intensiivinen ja edelleen kovasti äitinsä perään oleva esikoinen tässä myllerryksessä tarpeeksi hyvin (pärjäsi)? Isona huolenaiheena mielessäni pyöri myös se, että pystynkö antamaan miehelleni tarpeeksi tilaa arjen pyörittämiselle, vai alanko päsmäröidä ja kontrolloida?

No, tuo jälkimmäinen huolenaihe oli kyllä täysin turha. Opin noin viidessä sekunnissa olemaan hyvin kiitollinen siitä, että minun ei tarvitsekaan. Sinne jäivät kaatuneet maidot valumaan pöydänreunaa pitkin, kun minä jo viiletin tukka hulmuten pyörän selässä kauppatorin kulmalla. Kun minä hörpin rauhassa suloisenkitkerää toimistokahvia (paras paahtoaste: saa juoda kuumana), mies noukki keittiön matolta kuopuksen sormiruokailun karanneita aarteita ja vaihtoi vaippoja.

Paitsi jos totta puhutaan niin näinhän se oikeasti meni: mies nosti aamulla kuopuksen vaunuihin, esikoinen hyppäsi seisomalaudalle, ja sitten he menivät. Viettivät kesää. Keinuivat, heittelivät Ruissalossa kiviä mereen, ajelivat moikkaamaan miehen työkavereita, hakivat kauppahallista kalaa, nappasivat tuoreita sämpylöitä kahvin kanssa, ja aina oli ruoka valmiina, kun minä tulin kotiin. Ja on edelleen. On luksusta palata hektisen työpäivän jälkeen kotiin siten, että saa ensin hetken halailla lapsia ja istahtaa sitten katettuun pöytään.

Mutta on se vaan käsittämätöntä. Koko tämän kuluneen vuoden aikana on ihan oikeasti yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, jolloin miehen otsalla on ollut edes pieni ärtymyksen ryppy merkkinä siitä, että on ollut raskas päivä. Kun taas omalta otsaltani se ryppy ei ehtinyt missään vaiheessa edes siliämään. (Toki tässä täytyy antaa suunvuoro myös sille pienelle marttyyrille, siis minulle, joka haluaa muistuttaa, että minun kotivanhemmuuteni kesällä 2012 alkoi astetta kivisemmällä polulla vaativan, huonosti nukkuvan, vaunuja vieroksuvan, koliikkisen esikoisen kanssa. Minun kotivanhemmuuteni aikakaudella kasvatin sisälläni uuden ihmisen alkiosta nelikiloiseksi pötkyläksi ja puskin sen pötkylän tähän maailmaan, ja samalla kun opettelin olemaan kahden pienen lapsen äiti, yritin tukea esikoista tämän omalla matkalla mustasukkaisesta taaperosta rakastavaksi isosiskoksi. Minun kotivanhemmuuteni oli yhdessä vaiheessa pelkkää loputonta vauvan pukemista tuhanteen ja yhteen talvivarusteeseen parvekepäikkäreitä varten, joiden aikana eroahdistunut esikoinen tönötti vilttiin kietoutuneena parvekkeen oven edessä talvipakkasillakin, koska halusi minuun jatkuvan näköyhteyden. Minä imetin yhtä lasta samalla kun autoin potalle toista. Ja ne miehen iltavuorot, niistä en ole vieläkään toipunut. On eri asia hoitaa lapsia arkisin klo 7 - 15 kuin yrittää saada itkevää vauvaa pysymään hiljaa sen aikaa, että vanhempi lapsi ehtisi nukahtamaan, ja yrittää sen jälkeen saada vauva unille.

Huh. Ilmeisesti pieni sisäinen marttyyrini on halunnut sanoa jotain jo jonkin aikaa. Vaimennan hänen armollisen kitisevyytensä nyt.)

Mutta, huolimatta siitä, että mieheni hyppäsi ohjaksiin ihan mukavassa vaiheessa pikkulapsiarkea ja vieläpä kesän kynnyksellä, on minun myönnettävä se, että minusta ei vain ole tähän samalla tavalla kuin hänestä. Olen itse asiassa vasta aika hiljattain ruvennut pääsemään yli siitä ahdistuksesta, jonka kolmen vuoden kotivanhemmuus sai aikaan. Olin kai vielä enemmän uuvuksissa kuin olin tajunnutkaan, sillä vasta viime kuukausien aikana olen alkanut nauttia niistä satunnaisista hetkistä kolmistaan lasten kanssa, jos mies on lähtenyt vaikkapa valokuvaamaan. Pitkän aikaa oli nimittäin niin, että jos miehellä oli jokin meno, ja minä hoidin lapsia yksin vaikkapa vain parituntisen jonain viikonloppuna, tein kaikkeni, ettei minun tarvitsisi istahtaa lastenhuoneen lattialle leikkimään loputtomia nukke- tai mitään muitakaan leikkejä. Mitä vaan muuta, mutta en jaksa syöttää yhden ainoalle nukelle enää yhtään annosta leikkiruokaa.

Tätä on oikeastaan aika vaikea pukea sanoiksi, varsinkin, kun pelkään koko ajan, että minut ymmärretään väärin ja joku kommentoi, että miksi olet edes lapsia halunnut, jos et kerran halua hoitaa niitä kotona. Tai (vielä pahempaa) joku kyseenalaistaisi äidinrakkauteni, koska en koe välttämättömäksi olla kotona seuraamassa lasteni elämää 24/7. Kun ei tämä asia korreloi rakkauden määrän kanssa mitenkään. Ei. Mitenkään. Olen joskus miettinyt, että jos esikoinen olisi antanut minun nukkua vauvavuotensa aikana enemmän tai jos hän olisi viihtynyt vaunuissa niin, että olisin uskaltanut lähteä useammin ihmisten ilmoille jo silloin kun hän oli pienempi, jolloin minuun ei ehkä olisi ehtinyt pinttymään kiinni pelkoa siitä, että en pysty lähtemään lapseni kanssa mihinkään, koska hän huutaa hysteerisenä kuitenkin, enkä kestä sitä, jos ihmiset katsovat ja tekevät omia vääriä johtopäätöksiään minun kyvyistäni olla äiti, koska itsekin kyseenalaistin omat kykyni olla äiti, koska on se nyt jumalauta kumma, ettei tämä lapsi suostu nukkumaan vaunuissa, koska sitähän varten vaunut on keksitty, niin ehkä minä jossain vaiheessa olisin oppinut muitakin lastenhoitorutiineja kuin sen, että kotona neljän seinän sisällä on sinun tämä helvetti läpi kärsittävä ja vaippaharsoon silmäkulmasi pyyhittävä.

Tai voihan olla, että vaikka esikoinen olisi ollut päivänpaistetta tulvillaan heti ensihetkistä lähtien, olisin silti ahdistunut ja kokenut, ettei kotivanhemmuus oikein luonnistu minulta. Turha sitä oikeastaan on spekuloida, koska kaikki on nyt niin hyvin. Viime keväänä tekemämme valinta teki tästä perheestä onnellisemman, toimivamman ja iloisemman. Huolimatta siitä, että välillä tuntuu siltä kuin kylmä koura tarraisi sydämeeni ja puristaisi sitä kaikin voimin, sillä ei ole helppoa katsoa, miten kuopus ojentaakin kätensä ennemmin isäänsä kuin äitiänsä kohti. Näissä tilanteissa mieleni tekisi huutaa, että ei tuo ole mahdollista, minähän olen tuon lapsen ÄITI! Minunhan se kuuluu olla tässä koko ajan vierellä, rinnalla, valmiina. Vaikka oikeasti isän kuuluu olla ihan yhtä lailla. En voi syödä kakkua ja säästää sitä, en voi vaatia, että nuorimmainen, joka on yhdeksän kuukauden iästä lähtien viettänyt enemmän aikaa isänsä kuin äitinsä kanssa, silti asettaisi aina äitinsä ykköseksi. En minä voi loputtomiin ratsastaa sillä, että minähän hänet synnytin ja imetin, enkä haluakaan, tässä perheessä on alusta asti ollut kaksi tasaveroista vanhempaa, ja vaikka se tunteellisessa mielentilassa minulta joskus saattaa unohtua, olen nykyään vain entistä vahvemmin sitä mieltä, että isän jääminen kotiin voi olla parasta mitä pikkulapsiperheessä tapahtuu. 

***

Kysyin äsken mieheltäni, että onko hän pohdiskellut kulunutta vuotta ja omaa isyyttään - ei kuulemma ole. Mutta minun mielikseni hän suostui hiukan analysoimaan tuntemuksiaan: hänestä tuntuu, että hänellä on nyt vieläkin pidempi pinna kuin vuosi sitten; omasta mielestään hän kestää lasten mekkalointia ja kaikenlaista arkista säätämistä paremmin nyt kuin aikaisemmin. Myös varmuus kaikenlaisista tilanteista selviämisestä on kasvanut. Vuosi sitten kotiin jäädessään hän päätti, että hänen on pakko lähteä lasten kanssa liikkeelle saman tien pienestä epävarmuudesta huolimatta, koska muuten siinä käy niin, ettei hän pian lähde mihinkään. Mieluiten hän menee jonnekin leikkipuistoa kauemmas, sillä hän(kään) ei viihdy hiekkalaatikon reunalla kovinkaan pitkiä aikoja. (Lapset saavat kuitenkin yllin kyllin taputella hiekkakakkuja työpäiväni jälkeen, kun menemme yhdessä ulos.) Muskarissa hän käy lasten kanssa mielellään, perhekerhossa sen sijaan lähinnä sen takia, että tietää sen tarjoavan lapsille tärkeitä sosiaalisia kontakteja ja ohjattuja laulu- ja leikkituokioita. Kun kysyin, tunteeko hän päivisin olonsa yksinäiseksi, hän sanoi, että ei todellakaan. Hänestä tuntuu siltä kuin hän olisi lomalla.

Ei voi siis todeta muuta kuin että win-win. Ja että onneksi tätä herkkua on tarjolla vielä kesään 2017. 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Turku City Runiin on enää kolmetoista päivää, ja allekirjoittaneeseen on iskenyt nyt todellinen paniikki kisan suhteen. Ei siksi, ettenkö olisi treenannut, sillä sitä olen kyllä tehnyt: tammikuun ensimmäisestä viikosta lähtien aina huhtikuun puoliväliin asti juoksin yhdestä kahteen lenkkiä joka ikinen viikko, vauhtia ja matkan pituutta pikkuhiljaa nostaen.

Olen paniikissa siksi, että nyt näyttää siltä, ettei oikea jalkapohjani halua kisaan mukaan. 

Kolme ensimmäistä kuukautta juoksin pääasiassa salilla juoksumatolla, mutta lumien sulettua siirryin ulos lenkkeilemään. Taisin tehdä siinä aika klassisen aloittelijan kömmähdyksen, sillä vaikka kuntoni olikin noussut tasaista tahtia sohvaperuna-asetelmista siihen, että kymppi tuntui ihan realistiselta tavoitteelta, kroppani ei ollut tottunut talven jäljiltä armottoman kovaan asfalttiin. Juoksumatolla juostessani minulle ei tullut koskaan mitään kremppoja, mutta heti ensimmäisen, noin 4 kilometrin, asfalttilenkin jälkeen huomasin, että polviani särki hiukan. Vain hiukan, ja sekin jomotus meni nopeasti ohi.

Seuraava, 7 kilometrin asfalttilenkki sujui muistaakseni ongelmitta, korkeintaan hiukan jomotteli polvia pari päivää, mutta ei mitenkään hälyttävästi.

Sen jälkeen juoksin 8.5 kilometriä, ja sekin sujui ilman sen kummempia kremppoja. 

Tältä toistaiseksi pisimmältä lenkiltäni otin kuvan Posankasta, Turun eriskummallisesta ylpeydestä:

Toissaviikon perjantaina päätin, että nyt kokeilen juosta sen kympin. Viiden kilsan tuntumassa oikeaa jalkapohjaa alkoi ensin hiukan jomotella, sitten vihloa ja lopulta kipu oli sitä luokkaa, että oli pakko pysähtyä. Yritin siinä vielä hiukan kävelyn lomassa ottaa juoksuaskeleita, mutta loppujen lopuksi en pystynyt edes astumaan jalalla, vaan jouduin soittamaan miehen ja lapset hakemaan minua kotiin. 

Lepuuttelin Halistenkosken sillalla jalkaani:

Päätin, etten tästä vielä lannistu, vaan annan jalan levätä ja kokeilen pian uudestaan. No, sitten iski flunssa, jota potiessa on vierähtänyt viimeiset pari viikkoa. Tänä aamuna kauniin kelin innoittamana mietin, että nyt käyn juoksemassa, katsotaan miten käy. Lähdimme koko perheen kanssa Katariinan luontopolulle; mies ja lapset painuivat rantaan keräämään kiviä, ja minä lähdin pienen verryttelyn jälkeen hölkkäilemään polkua pitkin. 

Kaikki sujui hyvin, ehdin jo hiukan riemuitsemaankin, kunnes neljän kilometrin kohdalla jalkakipu iski taas. Tällä kertaa saman tien niin rajusti (ja ilman mitään ennakkovaroituksia), että oli pakko pysähtyä heti siihen paikkaan. Jalka ei olisi kestänyt astumista ollenkaan, mutta jotenkuten sain nilkutettua takaisin autolle maani myyneissä fiiliksissä.

Harmittaa niin paljon, etten tiedä miten päin olla. Nyt mietin, että onko olemassa mitään kikka kolmosia, joilla pystyisin sen kympin kuitenkin vetämään? Tymäkkä tulehduskipulääkekuuri? En kyllä edes tiedä, mikä jalassa varsinaisesti on pielessä. Kipu on vihlovaa/viiltävää tunnetta jalkapohjan oikealla ulkosyrjällä, kantapään ja päkiäseudun välisellä alueella. Edellisen lenkin jälkeen jalkapohja turposi hiukan, tällä kertaa se ei turvonnut, mutta toisaalta annoin sille tällä kertaa kylmähoitoa heti lenkin jälkeen. Edellisen lenkin jälkeen särky rauhoittui nopeasti, ja jalalla pystyi kävelemään normaalisti jo seuraavana päivänä. Tässä parin viikon aikana vaiva on ilmoitellut itsestään muutamaan otteeseen pienellä jomottelulla, mutta pääasiassa jalka on tuntunut ihan normaalilta. Ja tänään ne neljä kilometriä taittuivat aika vaivattomasti; jalkapohjassa ei ensin tuntunut yhtään mitään, kunnes sitten ihan yhtäkkiä iski kova kipu.

Jalkaa on nyt jomottanut koko päivän, eikä tilannetta kyllä mitenkään auttanut se, että lähdin jääräpäisesti muun perheen kanssa kävellen vapputorille. Mutta olo oli muutenkin jo niin pettynyt, etten millään viitsinyt jäädä kotiin potemaan, vaan nilkutin omintakeisella tyylillä kilometrin suuntaansa ylioppilaslakki päässä keikkuen. Levossa jalkaan ei satu, mutta jos sitä yhtään kääntelee, ulkosyrjää vihloo kipeästi. Ryhmämme Facebook-keskustelussa mietittiin sitäkin vaihtoehtoa, että käyttämäni kenkä (joku Adidaksen perusmalli) ohjaisi askelta tai painoa liikaa jalan ulkosyrjälle. Olen ottanut nämä Adidakset kunnolla käyttöön vasta nyt näiden asfalttilenkkien myötä, juoksin niillä kyllä satunnaisia lenkkejä syksylläkin, mutta silloin vauhti ja matkan pituus olivat vielä aika pientä. Salilla käytin Reebokin treenikenkiä, joiden kanssa ei koskaan ollut mitään ongelmaa, mutta koska mielsin ne ennen kaikkea sisäkengiksi, jätin ne suosiolla eteiseen asfaltille siirtyessäni.

Onko teillä kokemuksia tällaisesta vaivasta? Mietin tässä kovasti, että mitä minun kannattaisi nyt tehdä. Olen ollut Turku City Runista niin innoissani ja harjoitellut niin motivoituneesti sitä varten, että ajatus hanskojen tiskiin lyömisestä kahta viikkoa ennen H-hetkeä tuntuu ihan sietämättömältä. Mutta toisaalta en kyllä halua sitäkään, että lähtisin kaikkien muiden juoksijoiden joukossa matkaan, mutta en pystyisi ylittämään maaliviivaa jalkani takia. Ennemmin sitten skippaisin koko juoksun ja keskittyisin muiden ryhmäläistemme tsemppaamiseen ja iltameininkeihimme. 

Mutta jos jollakulla on heittää joku toimiva vinkki, jolla vastaavanlaisesta ongelmasta on selvitty, ottaisin sen hyvin kiitollisena vastaan. 

Ei muuta kuin nilkuttaen kesää kohti!

 

 

Share

Pages