Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tänään on kansainvälinen kahvipäivä, ja onneksi myös kurkkuni oli merkinnyt tämän tiedon kalenteriinsa, koska tänään ensimmäistä kertaa moneen päivään pystyin taas juomaan aamukahvini! Kuumaa kahvia en vieläkään uskaltanut hörpätä, kiitos suussani päivätolkulla majailleiden kipeiden rakkuloiden, mutta suht lämpimänä pystyin polttoaineeni nauttimaan, mikä on huomattava parannus jääkahveihin ja pillillä imettyihin kylmiin kahveihin, joihin minun on ollut tällä viikolla tyytyminen. 

Kansainvälisen kahvipäivän kunniaksi tein listan reissun parhaista kahvitteluhetkistä:

Pelastava kupillinen yläilmoissa (matkalla Los Angelesiin)

Nautittu siinä vaiheessa, kun olin antanut jo lähestulkoon kaikkeni kuopukselle, joka vaati lentokoneessa jatkuvaa viihdyttämistä ja silmälläpitoa. Lapsoseni oli vihdoinkin nukahtanut, ja sain kerättyä tarpeeksi rohkeutta painaakseni kutsunappulaa ja uskalsin tilata itselleni kahvin siitäkin huolimatta, että tunsin tällä teollani rasittavani lentohenkilöstöä kohtuuttomasti. Siinä kahvikuppia pidellessäni tunsin, miten kahvin myötä elämää valui hiukan minuunkin, eikä vain hiljalleen minusta pois.

Aamukahvit La Jollassa

Olimme vuokranneet La Jollasta kolme perhettä nielaisevan beach housen, ja siellä oli iso pöytä penkkeineen, jonka äärellä söimme aamupalaa. Vaikka todellisuudessa nämä aamupalatilanteet olivat usein sellaisia, että kun istuit alas, sait saman tien pompata ylös hakemaan keittiöstä lapsille jotain ja muutenkin jouduit koko ajan kaatamaan/pyyhkimään/pilkkomaan/perustelemaan jotain asiaa lapsille, niin ne olivat kuitenkin sellaisia mukavia yhdessäolon hetkiä, jolloin juotiin kahvia ja suunniteltiin päivän menoja.

Ensimmäinen hääjuhlassa juotu kahvikupillinen

Tuli suureen tarpeeseen. Se oli niitä helpotuksentäyteisiä hetkiä: olet vähän väsynyt mutta onnistunut painamaan väsymyksen taka-alalle, koska olet niin onnellinen läheistesi onnesta, olet huojentunut siitä, että sait luettua sopertelematta sanoja rakkaudesta yli sadalle silmäparille, lapset ovat hetken aikaa joko rauhassa tai joku muu katsoo heidän peräänsä, ja rakas miehesi lähestyy sinua hymyillen sinulle tarkoitettu kahvimuki kädessään. Kun tajuat edessäsi kimmeltävää merta katsellessasi, että hääjuhla ja oikeastaan koko lomakin on vasta alkamaisillaan.

Tämä ei ole se ensimmäinen kupillinen, vaan jälkiruokakahvi. Tärkeä tehtävä silläkin kyllä oli.

Coffee to go

Heti toisen lomaviikkomme maanantaina lähdimme varhain aamulla ajamaan Hollywoodiin Universal Studiosille ja haimme aamukahvit kämppämme lähellä olevasta Starbucksista. Otin samanlaisen kahvin kuin veljeni: tummapaahtoista kahvia venti-koossa eli melkein kuuden desilitran mukissa. Huomasin muuten reissussa taas kerran sen, miten vahvasti kahvi liittyy siihen, että minusta tulee sosiaaliseen kanssakäymiseen kykenevä ihminen. En jaksaisi edes vastailla mihinkään ennen kuin olen saanut aamukahvini. Saatan vain istua hiljaa, vaikka joku selostaisi minulle jotain. En ole kuitenkaan millään lailla pahalla päällä, olen vain hyvin vaitonainen siihen saakka, että kahvin taika alkaa vaikuttaa.

Toinen pelastava kupillinen yläilmoissa

Viimeinen lentomme, Kööpenhamina - Helsinki. Kuopus niin väsynyt ja kyllästynyt matkustamiseen, että mikään ei ollut hyvin. Olin koko pitkän vaelluksemme Kööpenhaminan lentokentällä miettinyt, että sitten kun olemme löytäneet lähtöporttimme, käyn hakemassa kupin kahvia. (En ostanut kahvia matkan varrelta, koska minulla oli tarpeeksi tekemistä käsimatkatavaroissa ja lapsissa.) Matkan varrella olikin tosi kivan näköisiä kahviloita. Mutta lähtöporttimme olikin sitten niin kaukana kaikesta muusta, etten yksinkertaisesti jaksanut lähteä kävelemään taas takaisin päin, ja koneeseen nousuunkaan ei ollut enää niin paljon aikaa. Kävin itseni kanssa vähän väliä keskustelua aiheesta mahtaakohan siellä koneessa saada kahvia. Kun istuin jo koneessa, luin edessä olevan istuimen taskusta löytyvästä menusta, että jihuu, saamme kaikki aamiaista ja kahvia, kunnes tajusin, että ei sittenkään jihuu - vain kaksi ensimmäistä penkkiriviä saavat. Mutta siinähän se aika meni mukavasti jännittäessäni, että saisimmeko me köyhemmät matkustajat kahvia ollenkaan. No saimme me, sellaisen ruokalusikallisen verran pieneen valkoiseen muovikupposeen. Mutta se auttoi jaksamaan lennon loppuun!

Tämä kuva on otettu lennolta Losista Bostoniin, tarpeeseen tuli tämäkin kupillinen:

Vihdoinkin kotona -kahvit

Monelle tuttu tilanne: eteinen täynnä matkalaukkuja, osa tavaroista vielä autossa, kaikki purkamatta, olet suihkun tarpeessa ja sinulla on kova nälkä. Meidän kotiintuloamme helpotti hurjasti se, että olimme siivonneet lähtöpäivänä kodin ihan tiptop-kuntoon ja erityisesti se, että anoppi oli käynyt tuomassa jääkaappiin vähän ruokatarpeita ja tehnyt makaronilaatikkoakin, ettei meidän heti ensimmäiseksi tarvinnut ruveta pähkäilemään mitään ruoanlaittoon liittyvää. (Lapset istuivat muuten aika hartaina omilla paikoillaan haarukoimassa makaronilaatikkoa suuhunsa!) Ja sitten ruoan päätteeksi keitettiin kahvit omalla keittimellä, jotka piristivät niin, että purimme saman tien kaikki matkalaukut tyhjiksi ja pistimme pyykkikoneen päälle. 

Onko sinulla jotain erityisen mieluisia kahvimuistoja kuluneelta kesältä?

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Tänään täällä Kahvittelijan keittiössä keitetään oikein kunnon valivalikahvit! Toivottavasti sinäkin muistat joskus istua alas, hengittää syvään ja oikein uppoutua kaikkeen siihen, mikä juuri nyt on elämässäsi huonosti!

Tällä viikolla meillä täällä Kahvittelijan kotona on sairasteltu. Tämä sama, syvältä hanurista oleva teema oli nähtävissä kodissamme jo viime viikolla, kun kuopuksella todettiin olevan vauvarokko. Aloimme kuitenkin epäillä lääkärin diagnoosia siinä vaiheessa, kun kuopuksella aukesivat varpaanvälit. Yritimme parhaamme mukaan sekä lievittää kipua että saada varpaanvälejä olemaan vuotamatta verta, tässä vähän vaihtelevasti onnistuen. Jos varpaat eivät olleet illansuussa aivan vereslihalla, kiedoimme niihin yöksi lampaanvillaa pitämään varpaita hellävaraisesti erillään, ja tässäpä sellainen hoitokeino, jonka jokainen kaksivuotias mukisematta hyväksyy! Or not. 

Sunnuntaina sitten esikoinenkin heräsi kuumeisena, ja loppupäivästä minullakin oli sellainen olo, että tiesin kuumeen olevan nousemassa. Ja kyllähän se sieltä nousi, samoin kuin minä maanantain vastaisena yönä, kun hoipertelin vilusta väristen keittiöön ottamaan Buranaa. Jo tämä reissu teki niin sanotusti vähän tiukkaa ja nostatti nihkeän tuskanhien pintaan, mutta yritin siinä sitten kuitenkin edetä kohti vessaa, koska olisihan se kohtuullista, että myös kuumeisena pääsisi käymään pissalla. No minä en päässyt, vaan pyörryin dramaattisesti vessan kynnykselle, joka näin jälkikäteen ajateltuna ei ollut ollenkaan hyvä paikka ihmisen pyörtyä. Siinä on nimittäin sellainen aika kova ja terävä kynnys, johon onnistuin telomaan polveni mätkähtäessäni kovalle lattialle. Mieheni oli onneksi kuullut kaatumisen aiheuttaman tömähdyksen ja tuli hätiin, koska en olisi päässyt omin avuin lattialta ylös. Olin sopertanut jotain sekavaa takista ja ollut veltto kuin spagetti, kun mies oli auttanut minut takaisin sänkyyn.

Maanantaina kävin työterveydessä samalla kun mies vei kuopuksen uudelleen lääkärille, joka totesi kyseessä olevan sittenkin enterorokon. Kuopus alkaa onneksi olla jo terve, eikä esikoiselle ole ainakaan vielä tullut ainoatakaan rakkulaa, mutta minulla on ollut eilisestä lähtien suussa, käsissä ja jaloissa ärsyttävästi kutisevia ja kipeästi pisteleviä rakkuloita. Jos jotain yrittää syödä, tuntuu siltä, että siinä samalla nieleskelee muutaman minikaktuksen. 

Huoh. Arvatkaa muuten mistä valivalikahvikupillisen tunnistaa (valituksen lisäksi) parhaiten? Siitä, ettei kupissa ole oikeasti yhtään kahvia. Koska kurkkukipu ja kipeät rakkulat.

Keitä sinä nyt vuorostasi oikein kunnon valivalikahvit tai tule ainakin tänne kommenttikenttään valittamaan jostain - ollaan surkealla mielellä yhdessä!

 

Share

Ladataan...
Kahvia, kiitos!

Hankalan aikaerorasituksen, lasten univaikeuksien, kuopuksen vauvarokon ja nyt myös esikoisen kuumeilun vuoksi reissulla otetut valokuvat ovat vieläkin enimmäkseen työn alla, mutta koska palan halusta kirjoittaa reissusta taas jotain, aloitan häistä. Niiden takiahan me matkalle lähdimme, vaikka saimme kolmen viikon aikana kokea tietenkin paljon muutakin kuin häähumua.

Häitä tanssittiin San Diegossa, koska sinne morsiamen perhe asettui muutettuaan Ruotsista Amerikkaan viitisentoista vuotta sitten. Juhlapaikkana toimi Scripps Seaside Forum La Jollassa, nimensä mukaisesti meren rannalla sijaitseva tila, joka antoi häille kauniit puitteet. 

Häät olivat ensimmäisen lomaviikkomme lauantaina. Torstaina oli ensimmäinen häihin liittyvä tapahtuma, kun menimme lounaalle morsiamen vanhempien luokse (vieläkin on vähän ähky kevätrullista ja muista aasialaisista herkuista, joilla meitä hemmoteltiin), ja perjantaina oli sitten jo virallistakin ohjelmaa. Ensiksi kävimme pienemmällä porukalla harjoittelemassa häitä wedding plannerin johdolla, sitten siirryimme lounaalle, jonka päätteeksi osallistuimme teeseremoniaan, ja illalla kävimme vielä piipahtamassa Welcome Partyssa, jonne kaikki häävieraat oli kutsuttu. (Teeseremonia oli tosi kaunis tilaisuus, mutta silti minulla on siitä vain hataria muistikuvia, koska suurimman osan ajasta yritin estää yliväsynyttä kuopusta kiskomasta nenääni/vaatteitani/omia kenkiään ja sukkiaan irti.) 

Koska olen aikamoinen tumpelo meikkauksen ja hiustenlaiton suhteen, olin enemmän kuin kiitollinen, kun pääsin itsekin meikattavaksi morsiussviittiin hääaamuna. Ja arvatkaa mikä näky ilahdutti minua eniten hotellihuoneeseen saapuessani? Ei suinkaan meikkaajien ja kampaajien joukko, vaan Starbucksin kahvilaatikko! Sellaisia pahvipöniköitä olen täällä nähnyt vain viinibokseina, joten olin hyvin onnellinen saadessani juoda (lisää) aamukahvia pahvilaatikosta tarjoiltuna.

Toivottavasti kampaaja ei pitänyt minua tylynä, kun minusta ei irronnut sen kummempaa small talkia hiustenlaiton aikana. Istuin vain hiljaa - ja hyvin tyytyväisenä - kahvia hörppien ja ikkunasta tuijotellen.

Olin muuten aika häkeltynyt meikkaussessioni aikana; kasvoilleni sudittiin oikeasti suurin piirtein sataa eri tuotetta. Omassa meikkipussissani taitaa olla nippa nappa kymmenen meikkitarviketta, mutta totta kai tuollaisena päivänä tarvitseekin vähän jykevämmät perustukset kuin arkipäivänä. Minulle laitettiin myös ensimmäistä kertaa koskaan irtoripset, ja niihin kesti kyllä aika kauan tottua. Ja ylipäätään tuntui tosi oudolta nähdä itsensä niin laitettuna, mutta vähitellen omaan peilikuvaan tottui, eikä se meikki valokuvissa näyttänyt yhtään niin paljolta kuin peilistä katsottuna. Kieltämättä oli myös huojentavaa tietää, että meikki kestää varmasti koko päivän kuumuudesta ja lasten perässä ryntäilystä huolimatta. 

Tässä harjoittelen kasvavan jännityksen vallassa omaa lukuosuuttani.

Meikkauksen ja kampauksen jälkeen vuorossa oli jonkin aikaa pelkästään odottelua, sillä morsiamesta, kaasosta ja morsiusneidoista otettiin paljon kuvia, kuten myös hääpuvusta, hääpuvun pukemisesta ja muista valmistautumiseen liittyvistä vaiheista. Mutta tällainen kahden pienen lapsen äiti ei kyllä pistänyt ollenkaan pahakseen sitä, että sai välillä vain istua tekemättä mitään. Lopuksi vielä kilisteltiin kuohuvalla ja ihasteltiin sädehtivän kaunista morsianta, joka ei muuten missään vaiheessa hääviikonloppua muistuttanut millään lailla bridezillaa, vaan oli oma herttainen itsensä alusta loppuun! Hän oli muuten ostanut kaasolle ja morsiusneidoille mielestäni tosi mahtavat kiitoslahjat: jokaiselle naiselle oli oma Kånken! Tämä yksityiskohta muistutti hauskasti siitä ajasta, jolloin morsian perheineen asui Ruotsissa. Myös veljeni suomalaisuus oli huomioitu vastaavasti hauskoissa detaljeissa; muun muassa karkkibuffet oli täynnä suomalaisia ja ruotsalaisia karkkeja vadelmaveneistä Pandan lakritsiin, ja pelleilykuvia varten sai pukeutua esimerkiksi viikinkipäähineeseen. Kakkupöydässä puolestaan oli tarjolla myös morsiamen isän leipomia herkkuja (morsiamen vanhemmat omistivat pitkään oman leipomon, ja morsiamen isä leipoo joulusesonkina edelleen jouluhalkoja, jotka ovat tosi suosittuja - meillekin tarjoiltiin herkullinen, kesäinen versio vanhempien luona kyläillessämme). 

Puoleltapäivin siirryimme hääparin hotellilta Scrippsiin, ja luvassa oli taas jonkin verran odottelua. Tässä vaiheessa mies ja lapset olivat jo liittyneet joukkoon, joten odottelu ei ollut enää aivan yhtä rentouttavaa kuin aamupäivällä. Mutta yllättävän jouhevasti sekin aika saatiin kulumaan (kuopus istuu rauhassa niin kauan kuin rusinoita riittää). Ennen vihkiseremoniaa otettiin myös paljon valokuvia eri kokoonpanoilla, ja tässä vaiheessa kuopuksella alkoi niin sanotusti hiukan jo juhlakenkää puristamaan. Esikoinen sen sijaan oli sitä mieltä, että enempi parempi ja oli aivan innoissaan, kun hänen ja siskontytön kukkaistyttöasuista kuvattiin lopuksi vähän yksityiskohtia. (Kuopustakin oltaisiin kuvattu, mutta siinä kuvassa olisi näkynyt neljätoista kiloa punaista raivoa.)

Kuopuksen väsähtämisestä huolimatta hän oli mitä suloisin ja herttaisin näky saattaessani häntä osana hääkulkuetta omalle paikalleen. Esikoisella ja siskontytöllä oli hiuksillaan ihanat kukkaseppeleet ja he ojentelivat häävieraille ruusuja pienistä kukkakoreista, mutta kuopuksen päätä ei koristanut kuin sarvet kuin siskoni hänelle vaivihkaa hiuksiin huijaama pieni kumilenkki, joka piti enimpiä kiharoita kurissa. Oman kukkakorinsa hän oli juuri ennen liikkeelle lähtöä viskannut käytävälle ja silpunnut pari ruusua siihen viereen. Mieheni kaikki puvuntakin taskut pullistelivat rusinoista, pikkukirjoista ja muista hätävaraviihdykkeistä, joiden avulla saimmekin väsyneen pikkuisen pysymään hiljaisena seremonian ajan. (Kaukana ovat ne ajat, jolloin mieheni taskussa oli hääjuhlia varten korkeintaan taskumatti!)

Varsinainen vihkiseremonia oli liikuttava, onnellinen, kaunis ja aivan hääparin näköinen. Hääparin vihki morsiamen paras ystävä ja opiskeluaikainen kämppis, jonka puhe oli yhtä aikaa hauska ja koskettava satukirjamaisine viittauksineen komeaan prinssiin, joka saapui kylmästä Pohjolan maasta, josta monikaan ei ollut aikaisemmin edes kuullut. Oma lukuosuuteni oli onneksi ajoitettu heti vihkijän puheen perään, joten minun ei tarvinnut kärvistellä jännityksestä koko seremoniaa. Olin huolellisen pohdinnan jälkeen valinnut luettavaksi rakkautta ylistävän otteen Victor Hugon näytelmästä Les Misérables: "The future belongs to hearts even more than it does to minds. ...". Huh, olin niin helpottunut suoriuduttuani tuosta haastavasta tehtävästäni käsien tärinästä huolimatta kutakuinkin onnistuneesti! Voin nimittäin kertoa, että sain aika lailla harjoitella tekstiä kotona etukäteen, koska se suorastaan vilisi vaikeasti lausuttavia, pitkiä sanoja, joihin kieleni ei englannin opinnoistani huolimatta taivu kovinkaan notkeasti (varsinkaan yleisön edessä).

Seremoniaa seurannut hääjuhla eri ohjelmanumeroineen oli sekin niin hauska ja päähenkilöidensä näköinen. Aivan erityisesti minua ilahdutti hääparin signature drink, Nordic Mule, joka oli vähän kuin Moscow Mule mutta skandinaavisella twistillä. Cocktail hourin aikana tarjoiltiin myös suussa sulavia pieniä naposteltavia. Kuopus oli tässä vaiheessa aivan rättipoikkiväsynyt, ja mieheni kiersi ympäri juhlapaikkaa työntäen lapsia rattaissa, jotta he torkahtaisivat edes hetkeksi, mutta ei - tilaisuus oli ilmeisesti aivan liian jännittävä ja mielenkiintoinen, että siitä olisi voinut missata edes hetken. 

Yksi lempikohtiani hääjuhlan aikana oli se näyttävä, amerikkalainen tapa, jolla hääseurue saapui juhlatilaan. DJ toivotti tervetulleeksi vuoron perään sulhasen vanhemmat (äiti ja isä näyttivät niin tyylikkäiltä ja luontevilta tanssahdellessaan aplodien saattamina paikoilleen!), morsiamen vanhemmat, sulhasmiehet (onkohan tämä oikea termi bestmanin lisäksi sulhasen rinnalla oleville tyypeille, "groomsmeneille"?) yhdessä morsiusneitojen kanssa, bestman ja kaaso yhdessä sekä lopuksi tietenkin häikäisevä hääpari. Tähänkin ohjelmanumeroon oli valittu oma musiikkinsa (Pharellin Happy muulle hääseurueelle ja American Authorsin Best Day of My Life hääparille) ja hääseurueen saapumisen viihdyttävyyttä lisäsi vielä DJ:n liioiteltu puhetyyli ja (luonnollisesti) omintakeinen tapa ääntää suomalaiset nimet. 

Hääparin saapumista seurasi heidän ensitanssinsa, jonka jälkeen alkoi ruokailu ja (aina yksi kohokohdista juhlassa kuin juhlassa) puheet. Ruokailun ja puheiden jälkeen nähtiin vielä lisää tansseja, hääkakun leikkaus ja paljon, paljon onnellisia ihmisiä, naurua, jälleennäkemisiä, kuulumisten vaihtoa ja kaikkialla kuplivaa iloa siitä, että näin täydellisesti toisilleen sopivat ihmiset olivat löytäneet toisensa!

Liikuttava ja monen vieraan sydämen sulattanut näky oli myös se, kun pienimmät juhlavieraat alkoivat yksi toisensa jälkeen nukahdella ja heidät kärrättiin rattaissa ulkona sijaitsevan penkin vierustalle, jossa joku aikuisista istuskeli aina heitä vahtimassa. Kummityttömme, joka täytti reissumme aikana kuusi, jaksoi juhlia viimeiseen minuuttiin asti, ja hänelle varmaan jää jo pysyviäkin muistoja tuosta ihanasta, taianomaisesta päivästä.

Ihanat, ihanat, ihanat häät - olemme kaikki niin onnellisia veljeni ja hänen vaimonsa onnesta. <3

Share

Pages