Ankeaa on

Minä en taida olla perheemme ainoa meteopaatti. Myös esikoinen on viime päivinä kaipaillut kovasti aurinkoa; tänä aamuna hän mietti jo, että pitäisikö sille auringolle soittaa ja kysyä, että koska se taas paistaa. 

Auringolle emme kuitenkaan soittaneet, sen sijaan minä jouduin soittamaan itselleni kiireellisen ajan hammaslääkäriin. Lohkesi nimittäin pala poskihampaasta (tai en ole varma, mitä lohkesi ja mistä, mutta jotain ikävää joka tapauksessa) ja voitte varmaan kuvitella fiilikseni, kun pääsen tänään hammaslääkärintuoliin kärsimään. En ole pelkopotilas, enkä paikattavana ollessani ole yleensä tarvinnut puudutustakaan, mutta jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa siinä hammaslääkärille menossa kuitenkin on! Varsinkin nyt, kun en yhtään tiedä, millaista vauriota hammasparkani on kokenut. Enkä voisi kuvitella ärsyttävämpää rahareikääkään kuin hammaslääkärikäynti.

No, jos tästä yrittää kaivaa jotain myönteistä esille niin a) sain ajan kunnalliselta puolelta yllättävän nopeasti ja b) mieheni työpaikalla joustettiin taas ihanasti niin, että mies pääsee lapsia hoitamaan siksi aikaa, kun minä menen kärvistelemään.

Mitäs muuta? Kahvi ja lähestulkoon kaikki muukin on loppu. Tänään on siis pakko käydä ruokakaupassa. Äsken vauvaa parvekkeelle nukuttaessani yritin tihrustaa parvekelasien läpi, että tuleeko taivaalta vettä vai räntää. Kai meitä hemmotellaan tänään molemmilla. Aiemmin tänään kunnostauduin karjumalla esikoiselle, että ÄLÄ HUUDA. Heh, näinhän se lapsi oppii olemaan huutamatta.

Kas, vauva heräsi.