Ladataan...

Olemme koko kesän suunnitelleet reissua Hietsun kirppikselle myymään, mutta hirvee homma ja hirvee ryysis. Äsken aikaansaava ystäväni ja Fashion-kirppiksen äiti Hanna ilmoitti, että järjestämme Fashion-kirppiksen miniversion huomenna. Selevä!

Myymässä minä, Gullichsenin Hanna ja Harasekin Stella. Tuon paikalle pari kassia vääränkokoisia vaatteita ja kenkiä, esimerkiksi nuo kuvan ihanat tossut, joissa olin ajatellut liihotella koko kesän, mutta jotka osoittautuivatkin yhden käyttökerran jälkeen ihan liian kaposiksi.

Osoite Jääkärinkatu 3, katutaso - varmaan levittäydymme kadulle saakka.

Klo 15-18, käteistä mukaan.

Nähdään!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Lautasistani kysytään joka kerta, kun ne vilahtavat blogissa tai Instagramissa. (Mitä tapahtuukin usein, sillä käytän niitä joka päivä.)

Näiden kippojen ja kuppien takana on turkulainen keramiikkapaja Terraviiva, jonka löydät Kaskenkadulta.

Tuotteet valmistetaan käsin paikan päällä myymälän takaosassa sijaitsevassa pajassa. Käyn Terraviivassa jokaisella Turun-reissullani, koska olen tosi inspiroitunut ja onnellinen siitä, että joku voi elättää itsensä tämäntyyppisellä työllä. Läheskään kaikki putiikissa ei vastaa omaa tyyliäni, mutta olen tehnyt sieltä pikku hiljaa kuppi kerrallaan ihan mahtavia löytöjä.

Minusta on ihanaa, että jokainen käsityöläiseltä tai pienyrittäjältä ostamani juttu on paitsi kiva esine minulle, myös mukana rahoittamassa sitä, että joku muu saa tehdä työkseen jotain, josta on kenties aina haaveillut. Tai jossa on tosi hyvä. 

Kannustan kaikkia piipahtamaan rohkeasti pikkuputiikkeihin, työpajoihin ja pienyrittäjien liikkeisiin. Moni vähän pelkää niitä, koska ajattelee, että niissä on ihan hirveän kallista, mutta saatat yllättyä. Esimerkiksi Terraviivan käsintehdyt astiat eivät ole sen kalliimpia kuin monien tunnettujen tavaratalomerkkien (itse asiassa jopa edullisempia). 

Ostaisin mielelläni vaikka kaikki tavarani juuri tällaisilta tekijöiltä, jos ne vain useammin vastaisivat omaa makuani ja tyyliäni. Onneksi etsivä löytää ja uteliaalla käy tuuri. Hankin mieluummin tavaran sieltä, toisen täältä ja kartoitan kotini varustelua pikku hiljaa.

(Tällä hetkellä etsin epäaktiivisen aktiivisesti isoja ruokalautasia, kahvikuppeja, lasista kaadinta ja hedelmävatia.)

Näissä käsintehdyissä astioissa on sellainen hassu puoli, että kaikki tehdasvalmisteiset astiani ovat alkaneet niiden rinnalla tuntua tylsiltä ja hengettömiltä. Olen sitä mieltä, että tehdasvalmisteista sarjatuotantoakin voi tehdä sielukkaasti tai ei-sielukkaasti, mutta käsintehdyissä on aina oma taikansa. 

Kutsukaa vain hipiksi, mutta kyllä se on niin, että jokaiseen käsin muovailtuun kupposeen, kirjailtuun kankaaseen tai leivottuun leipään siirtyy pienen pieni palanen jotain - onko se sitten tekijän henki, sielu tai yksinkertaisesti rakkautta, sitä en tiedä. Mutta jotain niissä on. 

Eroa koneen tekemään ei huomaa, sen tuntee.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Paatuneinkin optimisti - tai ainakin tämä nimenomainen paatunut optimisti - päätyy toisinaan ajattelemaan, että mitä järkeä. Mitä järkeä missään.

Asiat, joiden pitäisi olla helppoja ja ilostuttavia, joiden pitäisi soljua eteenpäin itsestään, tuntuvatkin epätoivoiselta taistelulta. Tuntuu, että ihan kaikessa on - ystäväni lempifraasia mukaillakseni - hirvee homma.

Mutta paatuneessa optimismissa on se jännä puoli, että vaikka kuinka yrittää vajota synkkyyteen, jostain puskee aina jotain, jonka kauneutta ja hyvyyttä ei voi olla näkemättä. 

Kuminauhaakaan ei voi venyttää loputtomiin ennen kuin se joko napsahtaa tai singahtaa entistä kovemmalla vauhdilla vastakkaiseen suuntaan. Ja napsahtaminen, luovuttaminen - sehän ei kuulu tapoihin, jos sydämeen on pysyvästi muuttanut lapsellinen usko tulevaisuuteen. Joten ainoa vaihtoehto on pärähtää synkkyydestä kohti jotain kirkkaampaa. Pläts!

Tänään mietin, että niin kauan kuin lähikaupassa on Limbun tuoreita skonsseja, niin kauan on ainakin yksi syy herätä uuteen päivään.

Ja yksikin syy, sehän riittää.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tuossa yhtenä päivänä olin kutsunut kavereita kylään. Makasin rannalla kutsuajankohdan lähestyessä ja mietin, että nyt voin joko jatkaa rannalla makaamista tai lähteä kotiin leipomaan.

Valitsin rannalla makaamisen ja päätin, että keksin kaupassa jonkin hätäratkaisun.

Hätäratkaisun nimi on kesän, maailman ja historian simppelein mansikkapiiras.

Voitaikina on yksi niitä asioita, jotka ovat valmiina kaupasta ostettuinakin täysin kelvollisia, joten sitä käyttää ihan mielellään. (Muista kuitenkin tarkistaa, että kyseessä on nimenomaan voitaikina eikä lehtitaikina, joka tehdään margariinista.)

Tässä mansikkapiirakassa on kolme raaka-ainetta. Maku on herkullinen ja valmistustapa ei voisi olla juuri yksinkertaisempi. Piirakka on sikälikin kiva, että se ei ole ollenkaan liian makea.

Jos haluaa, voi piirakan seuraksi vatkata kermavaahtoa, tai tehdä kuten minä: sekoittaa kermavaahtoon pari teelusikkaa sokeria, aitoa vaniljaa ja desin maitorahkaa. (Myös mascarpone tai maustamaton tuorejuusto toimii.)

Piirakasta saa erityisen näyttävän (ja vähän nopeamman tehdä), jos käyttää isokokoisia, kauniita mansikoita. Meidän lähikaupassa oli vain miniversioita, joiden asettelussa on pikkuisen enemmän hommaa.

Maailman helpoin mansikkapiiras

3-5 dl tuoreita mansikoita
1 pkt valmista voitaikinaa (iso levy)
n. 1-2 rkl ruokosokeria

Ota voitaikina sulamaan huoneenlämpöön.

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Poista mansikoista kannat ja leikkaa siivuiksi. 

Kauli voitaikina ohuehkoksi levyksi leivinpaperin päällä ja asettele mansikat päälle. (Jätä reunoille reilu sentti tyhjää.) Ripottele mansikoiden päälle ruokosokeria.

Paista n. 20-25 minuuttia, kunnes mansikoista on alkanut irrota mehua ja piiraan reuna on kullanruskea.

Tarjoile kermavaahdon kera tai sekoita 2 dl:n vatkattua kermaa pari teelusikkaa sokeria, aitoa vaniljaa ja desi maitorahkaa/mascarponea/maustettua tuorejuustoa.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kesän voittajakonseptiksi on yksimielisellä äänestyksellä valittu kesäkassi. (Äänestykseen osallistuivat minä, mä ja meitsi. Myös Stella ilmaisi vahvan kannatuksensa, vaikka olikin äänestyshetkellä poissa. Eilen hän nimittäin ilmestyi Pihlajasaareen mukanaan pyykkikoriani suurempi olkikassi, joka veti sisäänsä  asioita kuten läppärin, järjestelmäkameran, useampia kirjoja, ruokaa puolikkaalle komppanialle ja japanilaishenkisen ruokailualustan (?), ja kaikesta tästä huolimatta kassi näytti olevan noin 70-prosenttisesti tyhjä.)

Kesäkassin konsepti on yksinkertainen. Kyseessä on suurikokoinen (!) kassi, jota säilytetään valmiustilassa eteisessä. Kassi sisältää kaikki rannalla tai puistossa olennaisimmat asiat, jolloin ulos lähteminen kestää päätöksestä oven sulkemiseen keskimäärin juuri niin kauan kuin kestää sujauttaa sandaalit jalkaan.  

Olennaista on, että kesäkassi on pyhitetty pelkästään tähän tarkoitukseen - koko nopean lähtemisen salaisuus on, että tavaroita ei tarvitse purkaa ja pakata uudestaan ja uudestaan. 

Viihdyn ulkona ja asun tässä mielessä onnekkaassa paikassa, sillä lähellä ovat ranta, puistot ja saaret. Nautin siitä, että ulkona oleminen voi olla täällä spontaania ja vaivatonta, vaikka ei olekaan omaa pihaa.

En halua tehdä lähtemisestä hirveää produktiota. Tykkään piipahtaa ulos aina kun on aikaa, vaikka ihan vain tunniksi tai puoleksi. Monina iltoina kävelen ulos suoraan teekuppi kädessä, juon iltateen merenrannassa ja kävelen takaisin kotiin.

Kesäkassi tekee kaikesta helppoa ja nopeaa. Varustukseen kuuluu viltti tai pyyhe, pieni tyyny, aurinkorasva, vesipullo sekä pokkari tai lehti. Koska itselläni on käytössä version deluxe, siellä on aina myös raikastava kasvosuihke sekä piknik-käyttöön soveltuva viinilasi.

Oman kassini ostin Kapteeninkadun Lifestyle-liikkeestä, mutta kivoja on näkynyt tänä kesänä vaikka missä.

Ihania hellepäiviä, kamut!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olin pari päivää sairaslomalla, vuodelevossa.

Söin karkkia ja tölläsin Game of Thronesia. Jäin koukkuun (kumpaankin) ja ajattelin, että mitä tästäkin nyt sitten tulee, koko kesä telkkarissa kiinni.

Tänä aamuna heräsin enää siedettävän kipeänä, ja tajusin, että en ikävöinyt Game of Thronesia yhtään. Oli kiire Seitsemästä kuningaskunnasta omaan elämään, Eiran puistoihin ja Café Kokon voileipien ääreen. 

Teki hyvää syödä muutakin kuin roskaa. Liikkua ja pukeutua johonkin muuhunkin kuin leivänmuruiseen yöpaitaan. Ja nähdä ihmisiä, jotka eivät olleet puoliksi lohikäärmeitä tai kruunupäisiä sadisteja.

Kuljeskelin ympäri Helsinkiä, Eirasta Munkkiniemeen, Munkkiniemestä Katajanokalle, Katajanokalta Kallioon ja Kalliosta Kaivopuistoon. Minun ei tarvitse kertoa teille, että tämä kaupunki on kaunis.

Näin turisteja syömässä kalakeittoa haarukalla ja veitsellä. Mietin, pitäisikö huomauttaa. Päätin, että... no jaa. En muistanut, mikä on lusikka saksaksi ja ajattelin, että ehkä pieni haaste lomalla tekee hyvää.

Ihmettelin, kun niin moni mies katsoi silmiin ja hymyili. Ajattelin, että minulla on ehkä sittenkin vielä toivoa. Kunnes tajusin, että paitani oli valahtanut alas ja ehkä puolet rintsikoistani oli koko kaupungin ja tuhannen turistin töllisteltävänä. Että se siitä, mutta kiitos kuitenkin.

Luin Elle Decorationia ja inspiroiduin hulluna eräästä Kapkaupungissa sijaitsevasta kylpyhuoneesta, jossa oli amme ison ikkunan alla. Luen nykyään lehtiä kuin katalogeja: tartun kaikkeen, mikä kiinnostaa. Oikeastaan katson vähän koko maailmaa samalla tavalla. Unelmoin koko ajan. Teen suunnitelmia ja punon juonia. Sanon useammin sitten kun... ja vähemmän olispa joskus...

Kaiken kaikkiaan - hyvä päivä. Aina hyvä olla ulkona, piipahtaa paikoissa ja kulkea sopivan rauhallisella tahdilla sen perässä, mikä kiinnostaa. Ja syödä hyviä voileipiä, tietty.

Tällaisina päivinä huomaa, miten kauas sitä on tultu. Joskus olin ihminen, jonka piti muistuttaa itseään olemaan kiitollinen asioista, vaikka nyt toimivista jaloista tai kaupungin kauneudesta tai voileivistä. Nykyään olen kahden päivän sairasloman jälkeen valmis kipuamaan kaupungin korkeimmalle kohdalle ja huutamaan ylistystä niistä kaikista.

Eikä se tunnu miltään self help -kirjojen kotitehtävältä, se tuntuu ilolta ja etuoikeudelta. Minun ei enää pitäis muistaa olla kiitollinen vaan saan olla sitä.

(Ja nyt aion katsoa vielä yhden jakson Game of Thronesia ennen kuin menen nukkumaan. Kiitollisena, tietty.)

Share
Ladataan...

Ladataan...

Joskus elämä vie kummallisiin paikkoihin, kuten nyt vaikka Munkkivuoreen.

Munkkivuori kuulostaa henkilökohtaiselta paratiisiltani (ja tyypilliseltä vappuaatoltani), mutta todellisuudessa... no. En nähnyt yhtään munkkia enkä vuorta enkä varsinkaan munkkivuorta. 

Mutta kävi niin onnekkaasti, että satuin kävelemään kukkatarhan ohi ja löysin valtavan taivaansinisen hortensian. Sellaista olen etsinyt koko kesän.

(Muistatteko kuinka Riku Korhosen kirjassa Nuku lähelläni päähenkilö vie tyttöystävälleen taivaansinisen hortensian? Se kohta on jostain syystä jäänyt kirjasta vahvimmin mieleeni.)

Raahasin hortensiaa bussissa väistellen muiden matkustajien tahattoman murhanhimoisia jalkoja ja kauppakasseja. Selvisimme ehjinä. Nyt olemme kotona, ja täällä on taas oikeanlainen, hmm, energia. Kyllä yksineläjäkin tarvitsee muita eläviä olentoja kotiinsa.

Upeus tarvitisi vielä isomman ruukun, mutta jaksaako semmoista nyt alkaa raahata mistään.

Oikeastaanhan minua ovat aina vetäneet puoleensa ne tyypit, jotka ovat vähän liian suuria ja kauniita arkisiin saappaisiinsa.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Muistattehan Spandau Ballet'n kasariklassikon Gold?

Gold!
Always believe in your soul
You've got the power to know
You're indestructible

Always believe in
Because you are gold

Ensi viikosta on luvattu kesän lämpimintä. Olen niiin valmis - on hopeiset sandaalit ja kultainen aurinkorasva. 

Okei, on myös kalenteri täynnä painajaismaisia järjestelyjä ja pitkiä päiviä, mutta pystyn siihen kyllä. Koska säihkyvät sandaalit jalassani I am gold. Indestructible. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kesäelämä on palannut uomiinsa muutaman sään kannalta epäonnekkaamman päivän jälkeen. Arki rullaa kodin, ruokakaupan ja rannan välillä. Niin kuin sen heinäkuussa kuuluukin.

Elämä juuri nyt: Meri kimmeltää niin että häikäisee, lokit liitelevät kovin kuvauksellisesti, ne draamantajuiset mulkerot. Ihmiset ovat ruskettuneita ja kauniita. Rannan terasseilta saa kahvia, viiniä ja leipää (yhdestä jopa hyvää kahvia, viiniä ja leipää).

Mietin, että tällaisina päivinä tämä kaupunki ei häviä ison maailman nizzoille ja rivieroille yhtään. 

Hauskaa huomata, että elämä menee sykleissä tässäkin asiassa: keväällä ja alkukesästä, kun kaikki kukkii, vietin suurimman osan ajastani puistoissa. Heinäkuussa taas tulee ahdinko, jos joutuu kymmentä metriä kauemmaksi merestä. Välillä tunnen jopa huonoa omaatuntoa siitä, että en ole käynyt pitkään aikaan niissä puistoissa, jotka käytännössä pelastivat ja paransivat kaiken keväisen romahdukseni jälkeen.

Mutta sitten muistan, että kaikki tämä on täällä meitä varten.

Eikö ole hullua - on tällainen paikka (vinkki: viittaan nyt maailmaan) joka vain tarjoaa parastaan eikä meidän tarvitse kuin valita, mikä juuri nyt tuntuisi kiinnostavimmalta. Ranta vai puisto? Metsään vai terassille? Sisälle vai ulos? 

Sykliasioita nämäkin: on pitkästä aikaa alkanut tehdä mieli punaviiniä. 

Kesällä lasiin ei voi tietenkään huljauttaa mitä tahansa punkkua, vaan sen täytyy olla raikasta ja kevyttä. Hyviä kevyitä kesäpunkkuja ovat vaikkapa pinot noirit ja gamayt. Tykkään varsinkin eurooppalaisista, mutta tuo kuvan chileläinen Leyda Pinot Noir kyllä haukkuu hintansa ja maistuu mainiolta hämärtyvässä kesäillassa (myös muovisesta viinilasista, tuopista ja pahvimukista - kaikki testattu).

Pinot noirit kannattaa aina, mutta etenkin kesällä viilentää ennen tarjoilua. Tunti jääkaapissa on just passeli.

Tosin jääkaappiakaan ei tarvita, kun on ikioma viinikatiska. Ilonsa on siinäkin, että merivesi on edelleen hyytävän kylmää.

Share
Ladataan...

Pages