Ladataan...

Tuossa yhtenä päivänä olin kutsunut kavereita kylään. Makasin rannalla kutsuajankohdan lähestyessä ja mietin, että nyt voin joko jatkaa rannalla makaamista tai lähteä kotiin leipomaan.

Valitsin rannalla makaamisen ja päätin, että keksin kaupassa jonkin hätäratkaisun.

Hätäratkaisun nimi on kesän, maailman ja historian simppelein mansikkapiiras.

Voitaikina on yksi niitä asioita, jotka ovat valmiina kaupasta ostettuinakin täysin kelvollisia, joten sitä käyttää ihan mielellään. (Muista kuitenkin tarkistaa, että kyseessä on nimenomaan voitaikina eikä lehtitaikina, joka tehdään margariinista.)

Tässä mansikkapiirakassa on kolme raaka-ainetta. Maku on herkullinen ja valmistustapa ei voisi olla juuri yksinkertaisempi. Piirakka on sikälikin kiva, että se ei ole ollenkaan liian makea.

Jos haluaa, voi piirakan seuraksi vatkata kermavaahtoa, tai tehdä kuten minä: sekoittaa kermavaahtoon pari teelusikkaa sokeria, aitoa vaniljaa ja desin maitorahkaa. (Myös mascarpone tai maustamaton tuorejuusto toimii.)

Piirakasta saa erityisen näyttävän (ja vähän nopeamman tehdä), jos käyttää isokokoisia, kauniita mansikoita. Meidän lähikaupassa oli vain miniversioita, joiden asettelussa on pikkuisen enemmän hommaa.

Maailman helpoin mansikkapiiras

3-5 dl mansikoita
1 pkt valmista voitaikinaa (iso levy)
n. 1-2 rkl ruokosokeria

Ota voitaikina sulamaan huoneenlämpöön.

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Poista mansikoista kannat ja leikkaa siivuiksi. 

Kauli voitaikina ohueksi levyksi leivinpaperin päällä ja asettele mansikat päälle. (Jätä reunoille reilu sentti tyhjää.) Ripottele mansikoiden päälle ruokosokeria.

Paista n. 20-25 minuuttia, kunnes mansikoista on alkanut irrota mehua ja piiraan reuna on kullanruskea.

Tarjoile kermavaahdon kera tai sekoita 2 dl:n vatkattua kermaa pari teelusikkaa sokeria, aitoa vaniljaa ja desi maitorahkaa/mascarponea/maustettua tuorejuustoa.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kesän voittajakonseptiksi on yksimielisellä äänestyksellä valittu kesäkassi. (Äänestykseen osallistuivat minä, mä ja meitsi. Myös Stella ilmaisi vahvan kannatuksensa, vaikka olikin äänestyshetkellä poissa. Eilen hän nimittäin ilmestyi Pihlajasaareen mukanaan pyykkikoriani suurempi olkikassi, joka veti sisäänsä  asioita kuten läppärin, järjestelmäkameran, useampia kirjoja, ruokaa puolikkaalle komppanialle ja japanilaishenkisen ruokailualustan (?), ja kaikesta tästä huolimatta kassi näytti olevan noin 70-prosenttisesti tyhjä.)

Kesäkassin konsepti on yksinkertainen. Kyseessä on suurikokoinen (!) kassi, jota säilytetään valmiustilassa eteisessä. Kassi sisältää kaikki rannalla tai puistossa olennaisimmat asiat, jolloin ulos lähteminen kestää päätöksestä oven sulkemiseen keskimäärin juuri niin kauan kuin kestää sujauttaa sandaalit jalkaan.  

Olennaista on, että kesäkassi on pyhitetty pelkästään tähän tarkoitukseen - koko nopean lähtemisen salaisuus on, että tavaroita ei tarvitse purkaa ja pakata uudestaan ja uudestaan. 

Viihdyn ulkona ja asun tässä mielessä onnekkaassa paikassa, sillä lähellä ovat ranta, puistot ja saaret. Nautin siitä, että ulkona oleminen voi olla täällä spontaania ja vaivatonta, vaikka ei olekaan omaa pihaa.

En halua tehdä lähtemisestä hirveää produktiota. Tykkään piipahtaa ulos aina kun on aikaa, vaikka ihan vain tunniksi tai puoleksi. Monina iltoina kävelen ulos suoraan teekuppi kädessä, juon iltateen merenrannassa ja kävelen takaisin kotiin.

Kesäkassi tekee kaikesta helppoa ja nopeaa. Varustukseen kuuluu viltti tai pyyhe, pieni tyyny, aurinkorasva, vesipullo sekä pokkari tai lehti. Koska itselläni on käytössä version deluxe, siellä on aina myös raikastava kasvosuihke sekä piknik-käyttöön soveltuva viinilasi.

Oman kassini ostin Kapteeninkadun Lifestyle-liikkeestä, mutta kivoja on näkynyt tänä kesänä vaikka missä.

Ihania hellepäiviä, kamut!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olin pari päivää sairaslomalla, vuodelevossa.

Söin karkkia ja tölläsin Game of Thronesia. Jäin koukkuun (kumpaankin) ja ajattelin, että mitä tästäkin nyt sitten tulee, koko kesä telkkarissa kiinni.

Tänä aamuna heräsin enää siedettävän kipeänä, ja tajusin, että en ikävöinyt Game of Thronesia yhtään. Oli kiire Seitsemästä kuningaskunnasta omaan elämään, Eiran puistoihin ja Café Kokon voileipien ääreen. 

Teki hyvää syödä muutakin kuin roskaa. Liikkua ja pukeutua johonkin muuhunkin kuin leivänmuruiseen yöpaitaan. Ja nähdä ihmisiä, jotka eivät olleet puoliksi lohikäärmeitä tai kruunupäisiä sadisteja.

Kuljeskelin ympäri Helsinkiä, Eirasta Munkkiniemeen, Munkkiniemestä Katajanokalle, Katajanokalta Kallioon ja Kalliosta Kaivopuistoon. Minun ei tarvitse kertoa teille, että tämä kaupunki on kaunis.

Näin turisteja syömässä kalakeittoa haarukalla ja veitsellä. Mietin, pitäisikö huomauttaa. Päätin, että... no jaa. En muistanut, mikä on lusikka saksaksi ja ajattelin, että ehkä pieni haaste lomalla tekee hyvää.

Ihmettelin, kun niin moni mies katsoi silmiin ja hymyili. Ajattelin, että minulla on ehkä sittenkin vielä toivoa. Kunnes tajusin, että paitani oli valahtanut alas ja ehkä puolet rintsikoistani oli koko kaupungin ja tuhannen turistin töllisteltävänä. Että se siitä, mutta kiitos kuitenkin.

Luin Elle Decorationia ja inspiroiduin hulluna eräästä Kapkaupungissa sijaitsevasta kylpyhuoneesta, jossa oli amme ison ikkunan alla. Luen nykyään lehtiä kuin katalogeja: tartun kaikkeen, mikä kiinnostaa. Oikeastaan katson vähän koko maailmaa samalla tavalla. Unelmoin koko ajan. Teen suunnitelmia ja punon juonia. Sanon useammin sitten kun... ja vähemmän olispa joskus...

Kaiken kaikkiaan - hyvä päivä. Aina hyvä olla ulkona, piipahtaa paikoissa ja kulkea sopivan rauhallisella tahdilla sen perässä, mikä kiinnostaa. Ja syödä hyviä voileipiä, tietty.

Tällaisina päivinä huomaa, miten kauas sitä on tultu. Joskus olin ihminen, jonka piti muistuttaa itseään olemaan kiitollinen asioista, vaikka nyt toimivista jaloista tai kaupungin kauneudesta tai voileivistä. Nykyään olen kahden päivän sairasloman jälkeen valmis kipuamaan kaupungin korkeimmalle kohdalle ja huutamaan ylistystä niistä kaikista.

Eikä se tunnu miltään self help -kirjojen kotitehtävältä, se tuntuu ilolta ja etuoikeudelta. Minun ei enää pitäis muistaa olla kiitollinen vaan saan olla sitä.

(Ja nyt aion katsoa vielä yhden jakson Game of Thronesia ennen kuin menen nukkumaan. Kiitollisena, tietty.)

Share
Ladataan...

Ladataan...

Joskus elämä vie kummallisiin paikkoihin, kuten nyt vaikka Munkkivuoreen.

Munkkivuori kuulostaa henkilökohtaiselta paratiisiltani (ja tyypilliseltä vappuaatoltani), mutta todellisuudessa... no. En nähnyt yhtään munkkia enkä vuorta enkä varsinkaan munkkivuorta. 

Mutta kävi niin onnekkaasti, että satuin kävelemään kukkatarhan ohi ja löysin valtavan taivaansinisen hortensian. Sellaista olen etsinyt koko kesän.

(Muistatteko kuinka Riku Korhosen kirjassa Nuku lähelläni päähenkilö vie tyttöystävälleen taivaansinisen hortensian? Se kohta on jostain syystä jäänyt kirjasta vahvimmin mieleeni.)

Raahasin hortensiaa bussissa väistellen muiden matkustajien tahattoman murhanhimoisia jalkoja ja kauppakasseja. Selvisimme ehjinä. Nyt olemme kotona, ja täällä on taas oikeanlainen, hmm, energia. Kyllä yksineläjäkin tarvitsee muita eläviä olentoja kotiinsa.

Upeus tarvitisi vielä isomman ruukun, mutta jaksaako semmoista nyt alkaa raahata mistään.

Oikeastaanhan minua ovat aina vetäneet puoleensa ne tyypit, jotka ovat vähän liian suuria ja kauniita arkisiin saappaisiinsa.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Muistattehan Spandau Ballet'n kasariklassikon Gold?

Gold!
Always believe in your soul
You've got the power to know
You're indestructible

Always believe in
Because you are gold

Ensi viikosta on luvattu kesän lämpimintä. Olen niiin valmis - on hopeiset sandaalit ja kultainen aurinkorasva. 

Okei, on myös kalenteri täynnä painajaismaisia järjestelyjä ja pitkiä päiviä, mutta pystyn siihen kyllä. Koska säihkyvät sandaalit jalassani I am gold. Indestructible. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kesäelämä on palannut uomiinsa muutaman sään kannalta epäonnekkaamman päivän jälkeen. Arki rullaa kodin, ruokakaupan ja rannan välillä. Niin kuin sen heinäkuussa kuuluukin.

Elämä juuri nyt: Meri kimmeltää niin että häikäisee, lokit liitelevät kovin kuvauksellisesti, ne draamantajuiset mulkerot. Ihmiset ovat ruskettuneita ja kauniita. Rannan terasseilta saa kahvia, viiniä ja leipää (yhdestä jopa hyvää kahvia, viiniä ja leipää).

Mietin, että tällaisina päivinä tämä kaupunki ei häviä ison maailman nizzoille ja rivieroille yhtään. 

Hauskaa huomata, että elämä menee sykleissä tässäkin asiassa: keväällä ja alkukesästä, kun kaikki kukkii, vietin suurimman osan ajastani puistoissa. Heinäkuussa taas tulee ahdinko, jos joutuu kymmentä metriä kauemmaksi merestä. Välillä tunnen jopa huonoa omaatuntoa siitä, että en ole käynyt pitkään aikaan niissä puistoissa, jotka käytännössä pelastivat ja paransivat kaiken keväisen romahdukseni jälkeen.

Mutta sitten muistan, että kaikki tämä on täällä meitä varten.

Eikö ole hullua - on tällainen paikka (vinkki: viittaan nyt maailmaan) joka vain tarjoaa parastaan eikä meidän tarvitse kuin valita, mikä juuri nyt tuntuisi kiinnostavimmalta. Ranta vai puisto? Metsään vai terassille? Sisälle vai ulos? 

Sykliasioita nämäkin: on pitkästä aikaa alkanut tehdä mieli punaviiniä. 

Kesällä lasiin ei voi tietenkään huljauttaa mitä tahansa punkkua, vaan sen täytyy olla raikasta ja kevyttä. Hyviä kevyitä kesäpunkkuja ovat vaikkapa pinot noirit ja gamayt. Tykkään varsinkin eurooppalaisista, mutta tuo kuvan chileläinen Leyda Pinot Noir kyllä haukkuu hintansa ja maistuu mainiolta hämärtyvässä kesäillassa (myös muovisesta viinilasista, tuopista ja pahvimukista - kaikki testattu).

Pinot noirit kannattaa aina, mutta etenkin kesällä viilentää ennen tarjoilua. Tunti jääkaapissa on just passeli.

Tosin jääkaappiakaan ei tarvita, kun on ikioma viinikatiska. Ilonsa on siinäkin, että merivesi on edelleen hyytävän kylmää.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tarkoitukseni oli lukea seuraavaksi Donna Tarttin uusin, mutta pitkän Murakami-putken jälkeen päällimmäisenä oli sellainen olo että nyt ei kiitos yhtään tiiliskiveä ihan hetkeen.

Kaipasin jotain kevyttä - sekä kirjallisilta ansioiltaan että fyysiseltä painoltaan. Sekä 1Q84 että Tikli painavat nimittäin noin pienen ihmislapsen verran enkä halua vesipullon ja aurinkolasien lisäksi juuri muuta painoa kesälaukkuuni.

David Nichollsin romaani The Understudy (suomennettu nimellä Varamies) oli juuri sitä, mitä tarvitsin tähän väliin. Kirja on julkaistu vajaat kymmenen vuotta sitten, eli se edeltää Nichollsin tuotannossa jättimenestys One Dayta, mutta on vasta ihan hiljattain suomennettu.

The Understudy ei ole mikään maailmoja vavisutteleva romaani, mutta elementit kesäkirjaksi ovat kohdillaan: tarina on viihdyttävä muttei tyhmä, kieli kulkee nautinnollisesti ja välillä naurattaa ääneen. 

Päähenkilö on näyttelijän urasta unelmoiva kolmekymppinen Stephen, jonka suurin läpimurto on toistaiseksi ollut esittää oravaa lasten opetusohjelmassa. Stephen toimii teatterissa varamiehenä Britannian kuumimmalle miesnäyttelijälle, jonka ura ja elämä on kaikkea sitä, mitä Stephen haluaisi.

Tässäkin päähenkilössä on jotain hyvin tuttua Nichollsin muista kirjoista - hyvää tarkoittava mutta ehkä vähän katkeroitunut unelmoija, jonka ura ja ihmissuhteet polkevat paikallaan eikä mikään oikein koskaan mene ihan putkeen.

Kesäpeukku!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Minun ei tarvitse keksiä tästä asusta mitään sanottavaa, koska ystäväni Mikko sanoi jo kaiken:

"Siis miten sulla on noin hieno paita? Tuo on ihan semmonen futuristinen birgittalaisnunna, joka kuitenkin asuu kaupungissa ja on kiinni tässä hetkessä."

Näillä mennään.

Paita eroaa kaikista muista maailman valkoisista kauluspaidoista sillä että se on leveysakselilla mallia puolijoukkueteltta, mutta edestä lyhyt. Toisinaan liikkeessä tai tuulenpuuskassa napa näkyy ja naapurin pojat nauraa.

Naurakoot, napa se on nunnallakin ja tällä sisarella vieläpä aika hyvä. (Tarinan mukaan se solmittiin kätilöopistolla kahteen kertaan, koska äiti ei ollut ensimmäiseen napaan tyytyväinen. Sietääkin siis välillä vilahtaa.)

Paita ja farkut ovat Zarasta, kengät Filippa K:n ja laukku Samujin.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Heräsin tänä aamuna kummalliseen maailmaan.

Ensinnäkin Saksa oli jalkapallon maailmanmestari (mun jengi!). 

Ja toisekseen, heräämistäni seurasi seuraava tapahtumaketju: vedin jalkaan ennennäkemättömän lyhyet shortsit ja painelin treeneihin. Urheilun maailma ei todellakaan ole ennallaan.

En tiedä mitä tapahtui. Ystäväni houkutteli minut jonkin aikaa sitten mukaansa bootcampille ja menin vähän niinkuin kohteliaisuudesta. Huomasin, että ekaa kertaa ehkä ikinä treenaaminen oli... kivaa? Huomasin haluavani mennä uudestaan, ja uudestaan.

En ole kehittänyt tästä nyt mitään identiteettikriisiä, vaikka kieltämättä välillä naurattaa nähdä itsensä sporttikuteissa. Olen edelleen ihan samanlainen itsekuriton nautiskelija kuin tähänkin asti. Punaviini ja pulla maistuvat yhä (usein suoraan treenin jälkeen, sillä molempia saa ihan salin vierestä kivalta terassilta).

Mutta päätin keväällä tehdä enemmän asioita vain siksi, että niiden tekeminen on hauskaa, ja täysin yllättäen olen huomannut että vanha old skool -hikoilu punnerruksineen ja kyykkyineen on hauskaa. On ihana huomata, että tästä kaikesta voi nauttia ja hyötyä, vaikka söisikin gluteenia eikä jaksaisi ripotella macaa vihersmoothieen.

(Muita hauskoja asioita, jotka eivät edistä tavoitteitani elämässä millään tavalla, mutta joita olen viime aikoina alkanut tehdä silti tai ehkä juuri siksi: asetelmien maalaaminen, leffassa käyminen, tanssiminen.)

Jos jonain päivänä treeneihin meneminen tuntuu vastenmieliseltä, en aio mennä. Minun ei tarvitse raahata itseäni treeneihin jos ei huvita, koska minulla ei ole liikunnan suhteen minkäänlaisia tavoitteita. Ja varmaan juuri siksi tämä on ensimmäistä kertaa koskaan hauskaa. 

Tehdä asioita asioiden itsensä vuoksi - kas siinä se on, ihmeellinen, onnellistuttava oivallus.

Share
Ladataan...

Pages