Ladataan...

Viime talven mallistosta ostamani &Other Storiesin kasmirneule on ollut todella ahkerassa käytössä - niinkin ahkerassa, että kun huomasin neuleen kuuluvan myös tämän syksyn valikoimaan, tilasin saman mallin toisessa värissä.

Olen kasmirnarkkari - se tunne! Ostan pari neuletta joka syksy ja kulutan ne puhki (usein jopa nukun niissä). En uskalla ostaa superkalliita neuleita vaikka ne varmaan kestäisivät useamman vuoden, koska olen aika tehokas saamaan suklaata ja kahvia rinnuksilleni.

Halpakin kasmir on hintavaa - ja yleensä varsin kehnolaatuista. Zaran satasen kasmirneuleet kulahtivat parissa viikossa niin hirveiksi, ettei niitä voinut enää käyttää. COSin kasmir tuntui ihanalta, mutta kului melko nopeasti täyteen pieniä reikiä.

&Other Storiesin neuleet ovat kasmiriksi vielä edullisesta päästä (n. 120 e), mutta ainakin tuo harmaa neuleeni on pysynyt ahkerasta käytöstä huolimatta hyvässä kunnossa. Toivotaan, että kyseessä ei ollut onnekas sattuma, vaan sama pätisi myös uuteen tulokkaaseeni. On se niin ihana päällä!

Jos syksyn on tultava, niin tulkoon sitten mahdollisimman pehmeästi.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kesän viimeinen ilta oli virallisesti eilen. Mutta kun tulevaisuudessa muistelen kesää 2014, ajattelen varmasti sen päättyneen siihen iltaan, kun taivaalla möllötti superkuu. Siltä se tuntuu jo nyt.

Silloin jokin naksahti, tai ei oikeastaan edes naksahtanut. Ennemminkin tunsin, miten jokin vanha alkoi liukua pois ja uusi hiipiä sen tilalle. Elämä, versio 1.0 veteli viimeisiä kuolonkorahduksiaan ja massiivisen, hohtavan taivaankappaleen loisteessa oli yllättävän helppo uskoa, että jotain suurempaa on jo matkalla.

En tiedä johtuuko se siitä, että olen juuri lukenut Murakamin IQ84:n vai siitä, että nykyisen kotini ikkunasta näkyy pilvettöminä öinä upea kuutamo vai siitä, että olen ylipäätään hurahtanut kaikkeen, mitä taivalla tapahtuu - mutta viime aikoina olen tehnyt uudenlaista tuttavuutta kuun kanssa. Saatan viettää illalla pitkiäkin aikoja keittiössä istuen ja kuuta tuijotellen. 

Ikkunasta sänkyyni näkyvä kuu on mitä rauhoittavin. Pidän tästä ajatuksesta: kun minä nukun, kuu valvoo. Saa valtameret liikkumaan ja kiertää maata pysähtymättä. Ahkera tyyppi. 

Mutta se superkuu. Tavallista suurempi ja kirkkaampi kuu - no, siinä oli taikaa... 

Osoitin kuuta ja sanoin ystävälleni, että en yhtään ylläty, jos vuoden päästä olemme tuolla. Nauroimme, että meillä on kummallakin harhalääkitys kohdillaan. Tulevaisuuteen sokeasti luottavia hulluja kumpikin. Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, mutta hölmöhän se kurkottelee kuusiin kun voi kurkottaa kuuhun.

Kun laskeutui pimeä, vaihdoin Mattolaiturin vessassa uikkarit päälle ja kompastelin kuutamouinnille liukkaita kiviä väistellen. Vesi tuntui lämpimämmältä kuin koko kesänä. Se oli kevyttä. Kannatteli.

Jos koskaan luulet olevasi yksin, muista: kuu valvoo ja meri kannattelee. Niin kauan, kun taivaalla on kuu ja meressä vettä, ei kukaan ole täysin omillaan.

Uin kuunsiltaa pitkin - ällöttävän idyllistä - ja mieleeni tuli se Robert Frostin runo, jossa sanotaan we ran as if to meet the moon. Koska tuntui ihan, että I swam as if to meet the moon. 

(Kotona luin runon uudestaan ja tajusin, että tosiaan, sen nimihän on Going for Water.)

Merenrantaan oli kerääntynyt muutama muukin kuutamouija, pari valokuvausharrastajaa ja aika monta pariskuntaa. Joillain oli piknik-eväitä, vilttejä ja myrskylyhtyjä. Kaikki pussailivat. Se ei tuntunut yhtään paskalta, pelkästään lohdulliselta. 

Koska olette tekin varmasti joskus ajatelleet, että me kaikki näemme saman kuun. (Paitsi tietysti jos sattuu elämään vuodessa 1Q84.) Sen näkivät Aleksanteri Suuri ja Marilyn Monroe. Ja nyt sen näemme sinä ja minä ja kuningatar Elisabet ja Lady Gaga ja ehkä sekin tyyppi, jota juuri nyt ikävöit.

Sama kuu.


(Kukkuluuruu.)

((Sori, oli pakko.))

Share
Ladataan...

Ladataan...

Havahduimme tänä aamuna siihen, että on Siivouspäivä. Silloin koko Helsinki roudaa vanhat, turhat, epäsopivilta tuntuvat tavaransa kaduille ja pistää ne myyntiin pilkkahintaan.

Minäkin innostuin mukaan puolen tunnin varoitusajalla. Kävin puoliksi juosten kaapit läpi, ja sen mitä oli jäänyt edelliseltä kirppikseltä kassin pohjalle.

Sain melkein kaiken myytyä ja sen mitä en myynyt pistin Pelastusarmeijan laatikkoon. Ei tuntunut vaikealta luopua mistään, edes niistä jutuista, jotka olivat joskus lemppareita.

Eräs tyttö osti talvitakkini, sen kaikista lämpimimmän, josta ei mene mikään tuuli tai viima läpi. Katsoin perään kun hän käveli takki kainalossa pois, ja kylmät väreet vilistivät pikkuvarpaista korvanlehtiin.

Nimittäin sillä hetkellä hiffasin, että this is it: myymällä sen takin lähetin maailmankaikkeudelle ja/tai naapuruston mummoille mutta ennen kaikkea itselleni vahvan ja selkeän viestin, että en aio olla täällä ensi talvena. 

Illalla Ikea-kassit tyhjinä ja sydän keveänä join viiniä onnellisten ihmisten ympäröimänä. Tajusin entistä selkeämmin, että noilla ihmisillä on jotain, mitä minulla ei. Kävelin kotiin ja laitoin kuulokkeista soimaan biisin, jota en ollut kuunnellut vuosiin.

And I’m just standin’ there, I can’t say a word 
‘Cause everythin’s just gone 
I’ve got nothin’ 
Absolutely nothin’

Sillä hetkellä tajusin, kun katsoin parin katuvalon valaisemaa naapurustoa: juuri nyt minulla ei ole mitään, mitä en voisi jättää viiden minuutin varoitusajalla. Mitä joskus oli, on mennyttä. Minulla ei ole mitään.

Ja oikeastaan juuri siksi minulla on kaikki. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Huono uutinen: syksy on nyt sitten ilmeisesti ihan oikeasti tullut. 

Hyvä uutinen: kesän ehdoton lempparipaikka, Hernesaaren Birgitta, on kuulemma auki vielä ainakin syyskuun loppuun. Kysyin asiaa hädissäni eräänä aamuna, kun pidimme nurkkapöydässä palaveria hyytävän koleassa säässä.

Hyvä niin - muuten olisin epäilemättä saanut vierotusoireita paitsi auringosta ja uimisesta, myös Birgitasta. Siellä on istuttu kesällä niin aamiaiset kuin iltapalatkin, suunniteltu yhdet häät ja ainakin kymmenen lehtijuttua, juotu korkkareissa skumppaa ja treenitrikoissa smoothieta, pidetty sata palaveria, tavattu sukulaisia, ystäviä ja uusia tuttavia ja notkuttu nurkkapöydässä yksin läppärin tai kirjan kera.

Ja on näissä koleissa säissäkin sentään jotain hyvää: nytpähän ainakin merenrantakahvilan takkatulet, viltit ja punaviinit pääsevät kunnolla oikeuksiinsa.

Birgitta Hernesaari osoitteessa Hernesaarenranta 2.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Viinin ja ruuan yhdistäminen on niin nähty - tämän päivän teema on viinin ja julkkisjuorujen harmoninen liitto.

Viime kesänä Provencessa oli jännät paikat. Paikalliset lehdet julistivat lööpeissään, että Brad ja Angelina olivat menossa naimisiin viinitilallaan Château Miravalissa juuri samana viikonloppuna, kun itse haistelin laventelipuskia samaisilla huudeilla.

Yhtenä päivänä ajellessamme lähellä Corrensia, jossa Château Miraval sijaitsee, näimme taivaalla kaksi helikopteria. Olin ihan varma että nysse tapahtuu! Ostin paikallisesta viinikaupasta pullon Jolie-Pittin tilan roseeta, tarkoituksena korkata illalla Brangelinan malja.

Mutta ei. Ei tullut häitä, eikä sitten huvittanut korkata pulloakaan - mikä antikliimaksi. Sen sijaan raahasin putelin Suomeen ja kotona päätin, että korkkaan sen sitten, kun Brad ja Angelina sanovat oikeasti tahdon. (Toivoen, että se tapahtuisi melko pian, sillä roseet eivät tuppaa olemaan niitä tapauksia, jotka paranevat vanhetessaan. Toisin kuin Angelina.)

Noh, kuten olette epäilemättä kuulleet, eilen Provencesta kantautui hääkellojen kuminaa, ja minä pistin samantien pullon Miravalia kylmään. Tänään illalla juon Angelinan maljan, ja ehkä otan huikan Bradillekin. Olihan se sentään aika ihana Thelmassa & Louisessa.

(Kiinnostuneille tiedoksi: Jolie-Pitt Perrin Miraval Rosé on saatavissa nykyään myös Suomesta - laseittain satunnaisista ravintoloista ja erikoisvalikoimassa Arkadian Alkosta, josta se epäilemättä on jo myyty tämän uutisen siivittämänä loppuun...)

Share
Ladataan...

Ladataan...

Jokin tämänviikkoisista sadepäivistä. Oli kaikenlaisia suuria suunnitelmia. Piti rykäistä pari työprojektia loppuun ja pelastaa (oma) maailma siinä sivussa. Tai ainakin palauttaa yhdet kuvauskamat ja pestä lattia.

Oltuani pari tuntia ulkona kastuin niin litimäräksi, että päätin hypätä ratikkaan ja kurvata saman tien takaisin kotiin. (Sikäli kun ratikoilla kurvataan yhtään mihinkään. Dramaattiset kannoilla kääntymiset olisivat dramaattisempia, jos ratikat kulkisivat jonkin muun eläimen kuin matelijan vauhdilla ja ääntelisivät ärjyvämmin.)

Palasin kotiin puoli litraa vettä leopardiavokkaissa ja katsoin, kuinka taivaalta suihkusi vettä.

Huomasin, että oli oikeastaan aika mukavaa. Semmoinen sadepäivä, joka yllättää ja käskee pistämään suunnitelmat uusiksi. Ja kehottaa vähän fiilistelemään.

Keitin kaffet ja söin suklaata. Tämän hetken suosikkini on Lovechockin raakasuklaa, jossa on kokonaisia kuivattuja kirsikoita ja ripaus chiliä. 

Luin Rainbow Rowellin kirjan Eleanor & Park, jonka valitsin pokkarikaupasta söpön kannen perusteella. Kirja on itse asiassa nuortenkirjaksi määritelty, mutta kyllä näin aikuisenakin oli ihan hyvä fiilistellä, millaista olikaan olla teini. Kun viihdykkeeksi riitti se, että tuijotti matikantunnilla jonkun ihanaa niskaa monta tuntia, eikä yhdessäolo tarkoittanut pöytävarauksia tai asuntoja ja mökkireissuja, joiden ruokalistan suunnittelu kestää viikon.

Päätin, että haluan elämääni lisää päämäärätöntä teinipussailua. (Mieluiten kuitenkin jonkun täysi-ikäisen kanssa, kiitos.)

Kokosin sadepäivän soittolistaan kaikkia biisejä, joita just nyt teki mieli kuunnella - varmaan kirjan innoittamana. Eleanor & Park sijoittuu 80-luvulle, ja vaikka itse olin 80-luvulla vasta bébé, niin ehdin just ja just elää ne ajat kun tehtiin C-kasetille soittolistoja, joita annettiin kavereille ja ihastuksille. 

Soittolistat paljastivat tietysti tekijänsä syvimmät tunnot. Tänä sadepäivänä minulla ei ollut kovin syviä tuntoja, keveitä vain.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tiedätte ilmiön: kun pohtii korollisten kenkien ostamista, yleensä makutuomarina oleva kaveri kommentoi kenkiä sanomalla jotain siihen suuntaan että noilla ei kyllä sitten juosta bussiin.

En edes muista, kuinka monet kengät olen elämäni aikana jättänyt ostamatta siksi, että niillä ei sitten juosta bussiin. 

Mutta tiedättekös, tänään tajusin, että en minä oikeastaan halua olla ihminen, joka juoksee bussiin. 

Haluan olla ihminen, jolla on aikaa. (Tai rahaa taksiin.)

Joten tästedes, olkoot epäkäytännölliset kengät. En jaksa enää juosta asioiden perässä. En bussien, en miesten, en rahan, en menestyksen enkä onnen.

Aion köpötellä kaikessa rauhassa, vähän huterat korkkarit jalassa. Ehkä ostaa kupin kahvia ja istahtaa puiston penkille. Ottaa reteän takanojan ja osoittaa ohikulkijoille, että tässä on nainen, jolla ei ole kiire mihinkään. Elämä tulkoon vaihteeksi minun luokseni.

Maailma, pallo on sulla. Mulla on korkkarit, niin en nyt jaksa potkaista, mutta kopin saatan ottaa.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Vihreä talo oli ihkaensimmäinen sisustusblogi, jota koskaan aloin seurata. Sen seurauksena aloin katsella kirppiksillä lasipurkkeja sillä silmällä ja salaa vähäsen haaveilla omasta kesäpaikasta, vaikka pidänkin itseäni pesunkestävänä kaupunkilaisena.

Vuosia myöhemmin tutustuin Vihreän talon emäntään Annikaan, kun selvisi, että meillä on yhteisiä ystäviä. Tänä viikonloppuna pääsin (no vihdoin!) käymään Vihreässä talossa paikan päällä.

Ja arvatkaapa vain - jos se talo vaikuttaa blogissa ihanalta, se ei ole mitään verrattuna siihen, kuinka ihana se on oikeassa elämässä.

Joissain paikoissa vaan on hyvä feng shui, eikä sillä ole mitään tekemistä kolmijalkaisten sammakoiden tai ilmansuunnan mukaan aseteltujen huonekalujen kanssa. (Tai voi sillä toki olla niidenkin kanssa.)

Ehkä pikemminkin ajattelen asian niin, että kun paikka näyttää ja tuntuu sataprosenttisesti asukkailtaan, siellä on vieraillakin hyvä olla - olipa oma maku samanlainen tai aivan erilainen.

Ja sekin toki auttaa, jos vieraita vastassa on kaksi pientä koiraa ja kaksi lasia kylmää kuohuvaa. (Erityisesti, jos lasit ovat lipaston suojista kaivellut vanhat Marimekon kolpakot, jotka vetävät noin puoli pulloa kerralla.)

Annika oli kattanut vanhaan halkoliiteriin kunnon pidot. Juotiin, syötiin ja pelattiin bingoa. Ja mikä ilo: viittä vaille kesän loppuessa pääsin vielä ekaa kertaa tänä kesänä maalle ja grillaamaan. 

Minua oli etukäteen varoiteltu, että Vihreässä talossa tykätään sitten syödä, ja se piti kyllä paikkansa. Vatsa täynnä ja Reino-tohvelit jalassa ryömin halkoliiteriltä patjalle nukkumaan ja sammuin kuin lyhty.

Nukuin paremmin kuin koko kesänä. Raitis maalaisilma taitaa olla se unilääkkeistä vähiten tutkittu mutta ylivoimaisesti tehokkain.

Kiitos isäntäväelle, kun saimme tulla kylään. Teki hyvää olla hetki jossain, jossa näki metsää ja hiekkateitä.

Älkääpä siis ihmetelkö, jos ensi viikonloppuna Vihreän talon ovea kolkuttelemasta löytyy yksi hyvien yöunien tarpeessa oleva kaupunkilainen.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Mitä tulee ripsivärien käyttäjiin, taitaa olla kaksi kastia: ne, jotka käyttävät kolmekasia, ja ne jotka eivät.

Kauneusslangia tuntemattomille tiedoksi: viittaan tietysti Sensain (ent. Kanebo) 38 °C -ripsiväriin. Itse palasin tähän klassikkoon vuosien tauon jälkeen, kun äiti lykkäsi käteeni putkilon ostettuaan lentokentältä tuplapakkauksen.

Ekan päivän jälkeen mietin, miksi koskaan lakkasin käyttämästä kolmekasia. Sehän on maailman paras ripsiväri! Pysyy koko päivän. Ei varise, ei suttaa. Kestää pienen sateen, leffateatterissa nyyhkimisen, hikoilun ja pitkän työpäivän - sekä ripsaritesteistä ylivoimaisesti ankarimman, rasvoittuvat silmäluomet.

Sitten tuli aika pestä naama ja muistin, että ai niin, tämän takia lakkasin käyttämästä kolmekasia.

Kuvan ottohetkellä ripsarin laitosta on kulunut 8,5 tuntia. Aika hyvin, hä?

Kuten kaikki tuotetta kokeilleet tietävät, 38 on mahtava ripsari, mutta painajainen pestä pois. Sen pysyvyys perustuu siihen, että ripsiväri ei liukene esim. rasvaan, vaan se lähtee ainoastaan 38-asteisella vedellä. Millään silmämeikinpoistoaineilla ei siis tee yhtään sen enempää tämän ripsarin hävittämiseksi kuin naamaputsareillakaan.

Tähän asti olen liotellut ripsiväriä pois tekemällä käsistä lämminvesiastiat ja sen jälkeen nyppinyt sen mekaanisesti - jännittäen, minä päivänä herään ilman ripsiä. 

Yhtenä päivänä olin tuuraamassa Trendin kauneustuottajaa eräässä lanseeraustilaisuudessa, josta sain mukaani Shiseidon puhdistusöljyn (Perfect Cleansing Oil). Otin sen heti samana iltana testiin. Naamapesun jälkeen peiliin katsoessani piti tsekata kahdesti - ripsiväri oli kadonnut! En ollut uskoa silmiäni - tai siis ripsiäni. Siis mitä! Tämä aine pureutui voittamattomaan Sensain kolmekasiin!

Minulla on kaksi teoriaa: joko tässä on jokin maaginen ainesosa, joka sulattaa jopa kolmekasin. Tai sitten kyseessä on yksinkertaisesti se, että koska öljy on koostumukseltaan miellyttävän liukasta, silmiä pystyy hieromaan pitkäänkin, minkä ansiosta sormien lämpö ja vesi muodostavat täydellisen kolmekasin tuhoajakombon. Huolellisen pesun jälkeen ripsissä saattaa olla jäljellä korkeintaan muutama haituva ripsaria, jotka voi helposti nyppästä pois.

Voi siis olla, että saman tuloksen saisi aikaiseksi jollain muullakin puhdistusöljyllä, jos sitä käyttää veden kanssa. Olen kuitenkin huomannut, että aika monet puhdistusöljyt ärsyttävät silmiä tosi paljon - sitä tämä Shiseido ei ainakaan itselläni tehnyt. 

En ole vielä testaillut tuotetta tarpeeksi pitkään, jotta osaisin sanoa sopiiko se muuten helposti tukkeutuvalle iholleni. Mutta jos sopii niin voi pojat, tämä aine säästää aikaa pari varttia viikossa ja hermoja ainakin tuplasti. 

Share
Ladataan...

Pages