Ladataan...

Takki J.Lindeberg / paita Zara / housut COS / kengät Pour La Victoire / laukku Samuji / aurinkolasit Thierry Lasry/Trend Optic

Ystävä paparazzasi puhelimenräplääjän Aleksanterinkadulla.

Luin jostain lehdestä, että tulevaisuudessa kaikkien naama roikkuu entistä aikaisemmin, koska älypuhelimia selatessaan ihmiset ovat koko ajan otsa kenossa.

En ole ihan vakuuttunut teoriasta. Aikaisemmin sitä vaan selattiin bussissa Metro-lehteä, otsa kenossa silloinkin. (Tai luettiin kirjaa, muistaako joku niitä? Niissä on paljon ohuita läpysköitä kahden paksumman läpyskän välissä, ja kun selaa kaikki läpyskät järjestyksessä läpi saattaa oppia jotain, tuntea tunteita tai päästä kokonaan uuteen maailmaan.) 

Onkohan muuten tuon teorian kehittäjä koskaan käynyt Suomessa? Onhan täällä kautta aikain tuijoteltu kävellessä yhteen suuntaan - kengänkärkiin.

Toisaalta suomalaisten suupielet taitavat kyllä roikkua puolipysyvästi alaspäin... ehkä teoriassa on sittenkin perää. Muistatteko Ally McBealista ne urheilurintsikat kasvoille? Voisin hankkia sellaiset ja käyttää niitä aina kun pelaan 2048:a. (Olen muuten päässyt sen läpi, ihan vain TIEDOKSI KRÖHÖM.)

Mutta oli miten oli, puhelimen räpläys on kyllä oksettava tapa. Pyrin vähentämään.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Minä ja punainen nenäni tuomme terveiset Espoon Suvisaaristosta. Nenän punaisuus ei tosin johdu saaristolaisittain akvaviitin naukkailusta, vaan siitä, että käräytin naamani - takakesä meinaans otti ja yllätti. 

Mitkä kelit! Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, makoilimme bikineissä laiturilla vielä iltakuudelta ja ramppasimme saunan ja meren väliä - ihan hullua.

Tätä viikonloppua tulen muistelemaan marraskuun loskassa. Silloin kerran syyskuussa Suvisaaristossa...

Kerron nyt teille asian, jonka toivoisin, että joku olisi kertonut minulle jo 10 vuotta sitten. Olen aina ollut vähän (eli paljon) kade kavereille, joiden suvuilla on jokin peritty saarimökki - tai saari. 

He hyppäävät villapaidoissaan veneisiin toukokuussa ja palaavat syyskuussa kasvot tervettä saaristolaishehkua rusottaen.

Mutta nyt seuraa se asia, jonka olisin halunnut oppia jo kauan sitten. Ei tarvitse olla perintösaarta eikä pappaa, joka kalastaa viidennessä sukupolvessa. Ei tarvitse olla syntynyt onnekkaiden rannikkolaistähtien alla, koska oman saaren voi vuokrata. Esimerkiksi tätä kuvissa näkyvää Estholmenin saarta vuokraa Finlands svenska publicistförbund.

Illallisella venevajassa valojen virkaa toimittivat kynttilät ja viihdykkeen tarjosi taustalla kuutamossa kimmeltävä meri. Onko tällainen paikka edes totta?

Kuinka monta koiraa tarvitaan kermavaahdon vatkaamiseen? Vastaus on kolme: kaksi kytikselle ja yksi kerjäämään säälipisteitä lamaantuneella retkottamisellaan.

Pikkuinen saaristolaiskammarini. 

Aamulla heräsin aina muita aikaisemmin ja loikoilin tunnin sängyssä lukemassa kirjaa. Yhtenä aamuna käppäilin aamukahville kallioille ja minua tuli moikkaamaan kuusihenkinen joutsenperhe.

Vedestä lentoon nousevista joutsenista lähtee upea ääni. 

Laiturilta oli hyvä näköyhteys muihin saariin. Bongailimme pari aika hienoa hiekkarantaa. Lämpimämpänä päivänä niille olisi voinut uida Estholmenista. Joinain iltoina jänikset kuulemma uivat.

Jonkun mielestä rannoista tuli mieleen se Leonardo-leffa The Beach. Saattaa kuulostaa vähän kaukaa haetulta verrata Espoota ja Thaimaata, mutta yhtäläisyyksiä löytyy: pikeepaitojen, golf-neuleiden ja muiden espoolaiskliseiden sijaan Estholmenissa oli varsin hippi meininki.

Voi, kyllä meillä oli mukavaa. Ymmärrän, miksi jotkut katoavat saarilleen koko kesäksi. 

Tosin kaikella riemulla on aina hintansa, väittävät. Tällä kertaa lystin hinta oli tiskivuori, jonka taltuttamiseen tarvittiin kaksi ihmistä, puolitoista tuntia ja jokainen Spotifysta löytynyt remix-versio Whitney Houstonin I Wanna Dance With Somebodysta.

Kiitos Suvisaaristo! Veikkaan, että nähdään toistekin.

Share
Ladataan...

Ladataan...

"Mikä olisi sopiva lääke elokuvan muodossa VALTAVAAN Pariisi-ikävään tilanteessa, jossa VALTAVAN rahapulan vuoksi haaveet sinne lähtemisestä ovat siirtyneet hamaan tulevaisuuteen? Kyllä, juuri sitä romantisoivaa ja eksotisoivaa viininlipittelyä ja suudelmia sateessa, kiitos!"

Tällaisen kommentin kirjoitti nimimerkki Anne T edelliseen postaukseen. 

Merci pour votre question, madame ! Saanen ehdottaa akuuttiin Pariisi-romantiikan kaipuuseenne seuraavaa:

Kattakaa pieni lautasellinen juustoja ja suklaata, patonkia bien sûr. Suihkauttakaa korvanne taakse vähän hajuvettä - aina parempi jos löytyy Chanelia. Kaatakaa itsellenne un petit vin rouge, ottakaa elegantti mutta mukava asento sohvallanne ja pistäkää ruudulle pyörimään jokin seuraavista.

Näissä elokuvissa Pariisi on kaunis, romanttinen ja huokailua herättävä:

Viimeinen rakkaus

Amerikkalainen elämäänsä kyllästynyt leskimies Morgan asuu Pariisissa, mutta ei osaa edes tilata patonkia ranskaksi. Kolme vuotta vaimon kuoleman jälkeen Morgan tutustuu nuoreen ranskalaiseen tanssinopettajaan, ja kaikki muuttuu.

Eteerisen ranskattaren ruumiillistuma Clémence Poésy on elokuvassa vastustamaton, ja niin on Pariisikin.

Kaikki sanovat I Love You

Yksi lempielokuvistani kautta aikain, Woody Allenin musikaali, jonka jaksaisin katsoa sata kertaa. Elokuva kertoo varakkaasta manhattanilaisperheestä ja näiden rakkaussekoiluista Venetsiassa ja Pariisissa.

Juuri niitä elokuvia, jonka jälkeen haluaisi a) olla osa boheemia mielikuvituselokuvaperhettä ja b) kommunikoida pelkästään laulaen. Varaudu siis siihen, että ystäväsi tulevat vihaamaan sinua viikon tai pari tämän katsottuasi...

Amélie

Itsestäänselvä valinta. Amélie palauttaa uskon elämään, jos se on ollut hukassa. Tämän elokuvan katsottuaan maailman näkee aina vähän toisenlaisin silmin - sellaisin silmin, joiden läpi maailma on taianomainen paikka...

Ei tosin auta Pariisi-ikävään vaan saa sen kuplimaan jokaisessa kehosi solussa.

Midnight in Paris

Tämä elokuva lienee Woody Allenin rakkauslaulu Pariisille. Elokuvassa Owen Wilsonin esittämä kirjailija keksii tavan palata ajassa taaksepäin ihailemalleen 1920-luvulle.

Leffa on mannaa jokaiselle Pariisi-nostalgikolle, sillä elokuvassa sivutaan Pariisin kahta erilaista kulta-aikaa, belle époquea ja 20-luvun kirjailijakuppiloita - ja samalla se on nerokas näpäytys meille, joilla on toisinaan taipumusta haikailla menneitä aikoja liikaakin. 

Paris, je t'aime

Eri ohjaajien lyhytelokuvista koostuva elokuva, jonka jokaisen tarinan on inspiroinut Pariisi. Lajityypit vaihtelevat arkirealismista silkkaan fantasiaan. Osa pätkistä on oikeastaan aika ärsyttäviä, mutta kaunis Pariisi on läsnä kaikissa.

The Dreamers

Huomaan, että amerikkalainen Pariisissa -teema toistuu tässä listassa... The Dreamers sijoittuu Pariisin hulluun vuoteen 1968. Amerikkalainen Henry tutustuu ranskalaisiin sisaruksiin, ja ilma on tiheänä niin poliittisia kuin seksuaalisiakin jännitteitä. Tietyllä tavalla maaginen leffa.

Koskemattomat

Tämä leffa ei tihku romantiikkaa tahi pariisilaista seksikkyyttä, mutta se saa rakastumaan kaupunkiin yhtä kaikki. Leffassa vanha, liikuntarajoitteinen aristokraatti palkkaa köyhän esikaupunkien miehen henkilökohtaiseksi avustajakseen. Lopputulos voisi olla kamalaa siirappia, mutta jotenkin tästä leffasta jää vain ihan järjettömän hyvä mieli.

Gainsbourg (tarina legendasta)

Laulajalegenda Serge Gainsbourg oli ranskalaisen cooliuden ruumiillistuma. Tässä elämäkertaelokuvassa Pariisi on savuinen, sensuelli ja syntinen. 

Coco Avant Chanel

Yllätysihana elokuva Coco Chanelin nuoruusvuosista. Koko leffa ei sijoitu Pariisiin, mutta tarjoaa takuutehokasta täsmälääkitystä pariisilaisen eleganssin akuuttiin himoon.

Rakkautta ennen auringonlaskua

Suosikkini kaikista Jesse ja Celine -leffoista. Yhdeksän vuotta ensitapaamisensa jälkeen Jessen ja Celinen tiet kohtaavat aikuisina, tällä kertaa Pariisissa.

Ykkösleffan yltiöromanttisuus ja nuoruuden kirkasotsaisuus on rapissut, mutta rakastankin tämän elokuvan lohdullisuutta, sitä että ei elämä lopu parikymppisenä. Pariisi on pätkässä läsnä omana kauniina itsenään.

***

Toivottavasti tämä lista sai teidät edes aavistuksen Pariisi-tunnelmiin kotisohvillanne, mesdames et messieurs!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen herättänyt henkiin vanhan tavan ja olen ryhtynyt kirjoittamaan aamusivuja.

Aamusivut esiteltiin alunperin Julia Cameronin klassikkoteoksessa Tie luovuuteen. En koskaan jaksanut lukea kirjaa loppuun saati suorittaa kirjan 12 viikon ohjelmaa, mutta aamusivuja kirjoittelin joskus ahkerasti.

Aamusivujen konsepti on helppo: joka aamu heti herättyään kirjoitetaan kolme sivua puhdasta tajunnanvirtaa. Miksi? No, siihen on monia selityksiä. Toisten mielestä se pistää ideat ja mielikuvituksen liikkeelle. Toisten mielestä se on rentouttavaa, koska stressaavat, vaivaavat tai ikävät asiat voi heti aamusta purkaa paperille, jonka jälkeen niitä ei tarvitse hautoa mielessään niin paljon. Toiset saavat kirjoittaessaan suoranaisia oivalluksia itsestään tai elämästään. 

Sivuja ei kannata näyttää muille eikä edes lukea itse, paitsi ehkä joskus paljon myöhemmin. Näin välttyy siltä, ettei itsekritiikki ala tulla tajunnanvirran tielle. Ei tarvitse eikä kannata pyrkiä olemaan hauska, fiksu tai kirjallisesti taiteellinen - tarkoituksena on antaa sanojen virrata vapaasti.

Myönnän - toisinaan istun pitkiä aikoja tuijottamassa tyhjää paperia enkä keksi mitään kirjoitettavaa. Silloin alan yleensä kirjoittaa siitä, että en keksi mitään kirjoitettavaa. (Sitten keksinkin äkkiä aika paljon kirjoitettavaa, heh - oma inspiraation puute on varsin inspiroiva aihe.)

Ainoa huono puoli tässä on se, että meikäläisen aamut alkavat jo olla aika täyteen ahdettuja. Kun 2010-luvun ihmisellä on niin monia asioita, joita pitää tehdä juuri aamulla: oil pullata, juoda sitruunavettä, kirjoittaa aamusivuja (näemmä terveellinen on vieläkin terveellisempää ja kehittävä vieläkin kehittävämpää, jos sen tekee aamulla).

Ja sitten toki ihan old skool -hommat, hampaidenpesut ja puuronsyömiset. Ja kaiken lisäksi yleensä haluan vielä kuitenkin istua kaikessa rauhassa, haahuilla ja tuijotella taivaalle, kuunnella vähän musaa. Kaikki näistä asioista ovat ihania juuri aamulla, enkä halua luopua mistään. 

Ehkä alan herätä vieläkin aikaisemmin.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Oi maailmankaikkeus, sinä huumorintajuinen paskiainen. Juuri kun julistin että tästedes aion olla nainen, jolla on aikaa, pukkasit kalenteriini menoja allekkain, sivuttain ja päällekkäin.

Viime viikot ovat olleet poikkeuksellisen kiireisiä. Nakutan ratikassa sähköposteja, juoksen pää kolmantena jalkana ympäri kaupunkia ja pidän kadunkulmissa puhelinpalavereita.

Mutta tällä kertaa tämä on hyvää kiirettä. Innostavaa, ei ahdistavaa. Ja jotain stressi-Kolun henkisestä kasvusta kertoo, että löydän kiireestä huolimatta nykyään kalenteristani tilaa urheilulle ja nukkumiselle ja ystäville. Ymmärrän nykyään omat rajani ja tajuan, mitä tarvitaan, jotta oikeasti jaksaa.

(Tosin tämä makeanhimo! Ilmestyy aina tyhjästä käsi kädessä stressin kanssa. Vielä kun joku kertoisi, millä vinkuintialaisella zen-meditaatiolla siitä pääsee eroon niin arvosanani stressinhallinnassa alkaisi hipoa kiitettävää.) 


Tänään mietin ratikkapysäkiltä kotiin päin kävellessäni että maailma, kosmos, jumala, buddha, joulupukki, hohoi! Kuka ikinä siellä kuunteleekaan, anna mulle merkki.

Anna merkki, että olen menossa oikeaan suuntaan. (Siis elämässäni. Surullisenkuuluisasta suuntavaistostani - tai pikemminkin sen puutteesta - huolimatta olen kahdeksassa kuukaudessa oppinut kävelemään ratikkapysäkiltä kotiin. Useimmiten...)

Ja kotiovea avatessani päässäni alkoi ihan yhtäkkiä soida se Vicky Rostin euroviisu. Ekaa kertaa tajusin sen UPEUDEN. Oletteko ikinä ajatelleet?

kun sata aurinkoo meille paistaa,
ja laiva valmis on nousemaan

minä turvaan vien tämän rakkauden,
ja me löydämme uuden maan

Siinä se oli, merkki suoraan jos nyt ei jumalalta niin Virve Rostilta. 

Nyt pitää takoa, touhottaa ja vouhottaa, jotta pian laiva on valmis nousemaan. Ja on luotettava siihen, että kun on tarpeeksi touhotettu ja vouhotettu, voi asettua mukavaan asentoon laivan kannelle ja tilata rinkin.

Pitää vain muistaa korkea suojakerroin - sinne laivan kannelle paistaa sentään sata aurinkoa.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Sain lukijalta toiveen, että esittelisin työpisteeni.

Tässä se on.

Jos ihmettelette, miksi se on noin siisti, asialle on selitys: en juuri koskaan tee töitä siellä.

Yleensä könötän läppäri sylissä sohvalla, asennoissa joista työergonomiaan erikoistuneet fysioterapeutit näkisivät painajaisia. Silloin kun yksiön seinät alkavat kaatua päälle, kaappaan koneen kainaloon ja painelen kirjastoon tai johonkin kaupungin kuppiloista.

Erityyppinen työ vaatii erilaisen ympäristön - kotona on helpointa kirjoittaa, kahviloissa taas sujuvat ideointi sekä ikävämmät rutiinihommat, joita kotona helposti pakenee. (Tietysti tiskit kaipaavat tiskaamista ja kaapit järjestelyä juuri silloin kun pitäisi tehdä kirjanpitoa tai vastata sekaviin sähköposteihin.)

Omalla työpisteelläni teen töitä lähinnä sellaisina päivinä, kun ensimmäinen palaveri alkaa vaikkapa kymmeneltä ja haluan saada sitä ennen pari tuntia duuneja tehtyä. Silloin keitän pienen pannun kahvia, parkkeeraan takalistoni läpinäkyvään tuoliin ja alan nakuttaa niin vimmatusti.

Pidän työpöydälläni Caudalien Beauty Elixir -kasvosuihketta, joka virkistää melkein yhtä tehokkaasti kuin kofeiini. Tehosta en tiedä, tuoksu jakaa mielipiteitä. (Kerran ihanan luksussuihkintahetkeni päätteeksi joku ihmetteli, että miksi laitan sisätiloissa hyttysmyrkkyä.)

Lasinen, silikonilla suojattu vesipullo on Life Factoryn - näppärä, jos ei tykkää juoda muovista. 

Posliinisen tsemppikahvikupin ostin Kanarialta. Siinä lukee vapaasti suomennettuna öbauttiarallaa että tänään aion saavuttaa kaiken mitä päätän (tarkistin Google-kääntäjällä puhelimesta ennen kun vein kassalle). Kaivan sen kaapista vain niinä aamuina, kun olen TOSISSANI.

Seinäkalenterina on printattava Muslan kalenteri. Unohdan aina vaihtaa uuden sivun kun kuukausi vaihtuu, joten nykyään laitan suosiolla seinälle kaksi kuukautta kerrallaan.

Akvarellimaalauksen ostin vähän aikaa sitten kadulta yhdeltä venäläiseltä mieheltä. Tunnistin heti maalauksen valon ja sen, mitä paikkaa maalaus esittää, sillä olen itsekin ottanut siitä vuosien saatossa sata valokuvaa. Se on Turun kaunein kohta.

Siinä se roikkuu työpisteen yläpuolella muistuttamassa, mistä olen tulossa. Se odottaa vielä viereensä kuvaa, jossa kiteytyisi täydellisesti se, mihin olen menossa.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Täällä soi Whitney Houstonin I Wanna Dance With Somebody ja asuntoni jokainen pinta on täyttynyt kihartimista, hiusklipseistä ja meikkituotteista, joita en edes tiennyt omistavani.

Tämä voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: ilmassa on juhlahumua!


Kohta sujautan tanssikengät tanssijalkaan ja kipitän kohti Suomenlinnan-lauttaa.

Illalla nostellaan maljoja ja tanssitaan häitä, hurraa, hurraa, hurraa!

Mitä huumaavinta lauantaita, tyypit!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Heräsin tänään tavalla, jolla jokaisen naisen kuuluisi herätä uuteen päivään: ikkunani alla laulavaan mieskvartettiin, joka esitti täydellisesti harmonisoiden Pepe Willbergin Aamun. 

Ok, kvartetti oli tilattu naapurin onnekkaalle leidille eikä minulle, mutta mitäs pienistä.

Avasin ikkunat selälleen ja annoin ihanien sointujen ja raittiin ilman tulvia sisään. Pukeuduin uuteen neuleeseen ja keitin puuroa.

Voiko tästä tulla muuta kuin loistava päivä? Laulavia miehiä ja uuden kasmirneuleen halaus. Kahvi maidolla ja korvan takana Coco Mademoisellea.

Kiitos maailma, kun olet mulle niin hyvä.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen vaihtanut digitaalisen onnenkeksini manuaaliseen versioon. Keksi maistuu pahvilta, mutta siinä on sentään tunnelmaa. 

Eikä tuo tämänpäiväinen ennustuskaan varsinaisesti harmittanut...

Ja koska joku kysyy: onnenkeksejä voi ostaa aasialaisista ruokakaupoista.

Ja koska joku takuulla kysyy: vilkkuvaloinen muovinen bonsaipuu, tuo vähäeleisen japanilaisen eleganssin kruununjalokivi, on lainassa ystävältäni Mikolta. (Ja ei, se ei ole myynnissä, turhaan yritätte.) 

Ihanaa keskiviikkoiltaa kamut, onnea ja lupaavia ennustuksia!

Share
Ladataan...

Pages