Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Lisää muuttouutisia! Tämä olkoon jälleen osoitus jostain kosmisesta huumorintajusta: ostin kämpän!!! Kyllä, ostin kämpän juuri kun olin julistanut, että en aio ostaa.

Asiaa pähkäiltyäni ja pyöriteltyäni, näytöissä käytyäni ja Oikotietä pakkomielteisesti selailtuani päätin nostaa kädet pystyyn ja antaa olla. Totesin, että viihdyn erinomaisesti vuokralla ja päätin unohtaa koko asian. 

Meni pari päivää ja sain puhelun työtuttavaltani, joka oli laittamassa myyntiin yksiötään, joka oli kuulemma ihan minun näköiseni, ja "tuli vain mieleen että et suinkaan ole harkinnut asunnon ostamista?"

Näinhän se usein menee: kun päättää lakata riehumasta jonkin asian kanssa, palaset loksahtavat kohdalleen kuin itsestään ja ratkaisu tarjoillaan hopeatarjottimella.

Päätös tuntuu hyvältä ja oikealta. Tietysti myös vähän hirvittävältä, mutta niinhän parhaiden asioiden kuuluukin. Huomaan kuitenkin nyt, että pelkäsin ihan turhia asioita asunnon ostamisessa - asumiskulujen tuplaantumista (eivät tuplaantuneet), sitoutumista Helsinkiin (aina voi etsiä vuokralaisen) ja epäilyksiäni siitä, tarkoittaako asunnon osto tässä vaiheessa elämää sitä, että reissuni on reissattu, että tämä oli nyt sitten tässä. Ei kai, oikeastaan päinvastoin: tuntuu helpommalta lähteä kun tietää, että on paikka, johon palata. 

Ylipäätään tuntuu hyvältä, että tästä eteenpäin edes yksi asia elämässäni on jokseenkin vakaa, kun kaikki muu on koko ajan silkkaa kysymysmerkkiä.

No, saas nähdä mitä tapahtuu alkuperäiselle suunnitelmalleni paeta talvea helmi-maaliskuuksi ulkomaille poimimaan mangoja tai viinirypäleitä. Ehkä se ei tänä vuonna onnistu, sillä aion tehdä pienenpientä remonttia, ja kuten tiedämme niin pienillä remonteilla on taipumusta kasvaa suuriksi remonteiksi, budjeteilla on tapana kolminkertaistua... 

Joka tapauksessa, Château Eevan (joksi ystäväni on yksiöni ei-lainkaan-mahtipontisesti ristinyt) ovet aukeavat näillä näkymin helmikuun alussa. Jännää, jännää, jännää.

Juuri nyt mielessä: lautalattioiden lakkaus ja muhkeat sohvat. Pinterest käy kuumana.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Joko olette nähneet vuoden elokuvatapauksen Boyhood? Minä näin sen vihdoin nyt viikonloppuna.

Richard Linklaterin (Rakkautta ennen aamua jne.) elokuva ei ole tapaus siksi, että kyseessä olisi mikään kohahduttava spektaakkeli. Itse asiassa elokuva kuvaa ihan tavallisia ihmisiä elämässä ihan tavallista elämää.

Ja silti se oli minusta suorastaan maaginen. Elokuvan ihmeellisyys perustuu siihen, että leffa on kuvattu osissa 12 vuoden aikana samoja näyttelijöitä käyttäen. Näemme siis oikeasti, kuinka Mason-roolihahmo kasvaa valkokankaalla näyttelijänsä Ellar Coltranen mukana pikkupojasta nuoreksi mieheksi. Siinä sivussa vanhenevat tietysti kaikki muutkin näyttelijät. Olen ällistynyt siitä, miten näin hajanaisesta materiaalista oli onnistuttu kasaamaan saumattomasti eteenpäin kulkeva kokonaisuus.

En tiedä, sanoiko elokuva varsinaisesti mitään järisyttävän oivaltavaa maailmasta tai ihmisyydestä, mutta lähes kolmituntinen leffa oli ainakin minulle silkkaa meditaatiota. Miten vuodet vierivät. Miten jokin aloitettu tulee päätökseen tai jää auki. Miten ihmisten hiustyylit muuttuvat ja kännykät vaihtuvat, mutta perusasiat pysyvät samoina - toiveet, pelot, itsensä etsiminen, kasvaminen, mitä näitä nyt on...

Elokuvan yleisvire oli optimistinen - ajan kuluminen ei tuntunut kauhistuttavalta ja paniikkia herättävältä ("Se loppuu! Aika loppuu! Tulen vanhaksi!"), vaan pikemminkin levolliselta. Maailman luonnollisimmalta asialta, mitä se tietysti onkin. Lohdulliselta myös: minunkin elämässäni on vielä monta monta vaihetta edessä, ja kurssiaan voi aina korjata. 

Se oli aika tervetullut ajatus näin yhden vuoden tullessa jälleen loppuaan kohti.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Jos se näyttää keskiaikaiselta kidutusvälineeltä ja se tuntuu keskiaikaiselta kidutusvälineeltä, se todennäköisesti on... keskiaikainen kidutusväline? Ei, vaan hyväksi sinulle. Jep, en minäkään ymmärrä, miten tämä maailma toimii.

Olen viime viikkoina alkanut rullailla. Foam rollerit eli pilatesrullat eli hierontarullat eli putkirullat (rakkaalla kidutusvälineellä on monta nimeä) ovat olleet pinnalla jo tovin, mutta itse olen innostunut rullailusta vasta viime viikkoina.

Tai no, "innostunut" on ehkä väärä sana. Ennemminkin ehkä odotan iltaisia kehonhuoltosessioitani kauhulla. 

Rullailu nimittäin sattuu. Välillä se sattuu niin paljon, että tekee mieli huutaa, itkeä ja kiroilla samaan aikaan. (Näistä vain kaksi onnistuu samanaikaisesti - olen kokeillut.) Mutta rullailu on myös todella palkitsevaa - kun jumiutunutta lihasta on tovin leiponut, hetken päästä sattuu vähemmän. Seuraavana päivänä ehkä vielä vähemmän.

Rullailu vaikuttaa moneen: se avaa lihasjumeja, vetreyttää, parantaa verenkiertoa, nestekiertoa ja liikkuvuutta. Omasta mielestäni se on paljon tehokkaampaa kuin venyttely. Rullailla voi treenin päätteeksi tai koska tahansa muulloin - ei kuitenkaan ennen treenejä paitsi ihan lyhyesti, jottei lihasvoima heikkene liiallisen rentoutumisen myötä.

Rullailu on simppeliä ja sujuu yleensä oikein ihan luonnostaan, mutta jos kaipaa vinkkejä eri lihasten rullaamiseen niin YouTubesta löytyy läjäpäin tutoriaalivideoita hakusanoilla foam rolling.

Niin kamalalta kuin jumiutuneiden lihasten rullailu välillä tuntuukin (pahimpia: etureidet, lonkat, reisien ulkoreunat - auttts), rullailusta tulee jälkeenpäin todella hyvä olo. Sellainen, että happi kiertää taas ja solut hykertelevät. Sitä hengittää vähän helpommin ja seisoo vähän paremmassa ryhdissä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Sähläribloggari täällä hei: pätkivän nettiyhteyden ja välimuistinsa tilaa (tai pikemminkin sen puutetta) alati huutavan läppärin avustuksella onnistuin jotenkin kadottamaan äskeisen postauksen yrittäessäni lisätä siihen avainsanaa.

Tässä siis päivän infopläjäys tiivistettynä: blogini jatkuu Lilyssä tämän vuoden loppuun ja siirtyy tammikuun alusta itsenäiselle alustalle. Jatkossa (kuten itse asiassa tähänkin asti) blogini löytyy osoitteesta www.eevakolu.fi .

Mutta siis vielä viimeiset pari viikkoa homma jatkuu samaan malliin täällä Lilyssä. Hoplaa ja kivaa viikkoa kaikille, ja postaustoiveita ensi vuotta varten saa esittää!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Vähän aikaa sitten minua ja Hannaa pyydettiin kokkaamaan safkat Samsungin tämänviikkoiselle joululounaalle, ja mehän toiminnan naisina tartuimme haasteeseen. Yksi kahvipöydän makeista oli porkkanakakku, jonka ohjetta moni ehti jo pyytää sen jälkeen kun se vilahti Instagramissa.

Sitä saa mitä Instagramissa tilaa, ja te tilasitte helppoa mutta mehevää porkkanakakkua. Täältä pesee.

Minusta tällaiset kuivakakut ovat kovin väärinymmärretty genre - ehkä siksi, että suomenkielisessä nimessä on juurikin se sana kuiva, kun tavoitteena on saada aikaan kaikkea muuta kuin kuiva kakku. 

Toinen syy on varmaan näiden kaakkujen vaatimaton ulkonäkö verrattuna moniin muihin. No, ei ole koiraa karvoihin katsomista, eikä kakkua korppujauhotukseen. Kuten olen monta kertaa todennut, itse pidän tällaisista yksinkertaisista, hiljaisesti hurmaavista kakuista enemmän kuin niistä joiden täytyy huutaa herkullisuuttaan koko maailmalle seitsemällä eri suklaahipulla ja kolmella kuorrutekerroksella.

Ei-kuivan kuivakakun salaisuus on yksinkertainen: öljyä, ja reilusti. Voilla saa kuohkean kakun, mutta öljyllä mehevän, tiiviin ja kostean. Just the way I like it.

Jouluinen porkkana-pekaanipähkinäkakku

3 1/2 dl raastettua porkkanaa (käytä normaalia raasteterää, älä sellaista hienoa, joka tekee ihan pientä raastetta)
1 1/2 dl pekaanipähkinöitä

2 munaa
2 1/2 dl sokeria
1 1/2 dl rypsiöljyä (tai muuta neutraalin makuista öljyä)

3 1/2 dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 tl kanelia
1/2 tl jauhettua muskottipähkinää
1/2 tl jauhettua kuivattua inkivääriä  
1/2 tl suolaa

päälle:

100 g maustamatonta tuorejuustoa (ei kevyt-)
2-3 dl tomusokeria
1/2 tl raastettua (luomu)sitruunankuorta
kourallinen pekaanipähkinöitä

lisäksi:

nokare voita
korppujauhoja

 

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Voitele ja korppujauhota suorakaiteen muotoinen leipävuoka. Rouhi pekaanipähkinät kevyesti.

Sekoita keskenään kananmunat, sokeri ja rypsiöljy. Munia ei tarvitse vatkata vaahdoksi, riittää että sekoitat niiden rakenteen rikki. 

Sekoita toisessa astiassa keskenään jauhot, sooda ja mausteet. Yhdistä märät ja kuivat aineet ja kääntele joukkoon porkkanaraaste ja pekaanipähkinät. Vältä sekoittamasta taikinaa enemmän kuin on tarve - sekoita siis vain sen verran, että ainekset ovat juuri ja juuri sekaisin.

Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan ja paista n. 45-55 minuuttia. Testaa kypsyys hammastikulla.

Ota tuorejuusto hetkeksi huoneenlämpöön lämpenemään. Sekoita keskenään tuorejuusto, sitruunankuori ja 2 dl tomusokeria. Lisää tarvittaessa tomusokeria, jos haluat jämäkämmän kuorrutteen. (Myös tuorejuuston lämpötila vaikuttaa - kylmästä tuorejuustosta tulee tönkömpi kuorrute.)

Levitä kuorrute jäähtyneen kakun päälle. Rouhi pekaanipähkinät ja ripottele kuorrutteen päälle.

Huom: kakun voi mainiosti tehdä jo edellisenä päivänä - se jopa paranee yön yli lepäiltyään. Kääri kuorruttamaton kakku kelmuun, laita jääkaappiin ja kuorruta vasta ennen tarjoilua.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Kaikki mitä rakastin

Pari päivää sitten mahanpohjassani alkoi kutina. Ei sellainen, joka viestii siitä, että alakerran pizzeriassa suhtauduttaisiin kevytmielisesti hygieniasäännöksiin (mitä pidän kyllä täysin mahdollisena), vaan hyvin erilainen. Sellainen, joka alkaa vatsanpohjasta ja leviää kaikkiin raajoihin, kunnes lopulta tavoittaa kasvot. Suupielet alkavat väkisin nykiä korvia kohti.

Kutinaan liittyy vahva tunne siitä, että jotain hyvää on tapahtumassa. Jotain hyvää, ja suurta. Nyt ei liikuta enää sillä akselilla, että asemalla on joku jakamassa ilmaisia näytekokoisia suklaapatukoita. Ei, nyt puhutaan isoista asioista - yhtään suklaapatukoita, tai varsinkaan ilmaisia suklaapatukoita väheksymättä.

En vielä tiedä mitä se on, mutta kutina sen kuin vahvistuu ja kasvaa. 

Olen ajatellut viime päivinä paljon teitä lukijoita, kaikkia kirjoittamianne kommentteja ja sähköpostiviestejä. Ja sitä, miten mukavaa on, että olette siellä. Tuntuu siltä, että minun on pakko sanoa teille yksi asia. 

Ehkä tältä samalta tuntuu niistä tyypeistä, jotka näkevät paahtoleivässä tai liiskaantuneessa banaaninkuoressa Neitsyt Marian. Olen täällä tänään oraakkelina ja tehtävänäni on välittää yksi viesti: kaikki tulee menemään hyvin. Sulle ja mulle. 

Et ehkä halua kuulla sitä, tai ehkä et ole valmis uskomaan sitä. Se on ymmärrettävää. Minunkin uskoani tämä vuosi on koetellut, voi moro, miten sitä onkaan koeteltu.

Mutta turha yrittää kertoa paahtoleipäilmestyksen nähneelle, että paahtoleivässä ei ole pyhimys vaan epätasainen paistojälki. En lähde väittämään järjellä sitä vastaan, minkä tunnen luissa ja ytimissä asti. Kaikki tulee menee oukkidoukki, lainatakseni erästä entistä herttoniemeläistä ajattelijaa.

Kaikki tulee menemään hyvin. Latteus, jota hoetaan paljon... mutta eikö ole ihana ajatus: mitä jos se onkin totta?

Share
Ladataan...

Ladataan...

Miltä näyttää esikoiskirjailija, joka on juuri nähnyt ensimmäistä kertaa painotuoreen kirjansa? Se selviää tuosta ylläolevasta kuvasta - tosin osansa muikeassa hymyssä lienee myös kirjan kansitähdellä, suklaatäytekakulla, joka kirjailijan lautasella lepää.

Viime viikonloppuna vietettiin hurmaavan Virpi Mikkosen yhtä hurmaavan uuden kirjan julkkareita, jotka olivat täynnä kaikkien lempiasioita. Kakkua! Kukkia!

Aloin illan aikana kärsiä akuutista kauneushuimauksesta. Minne tahansa katseeni käänsinkin, siellä odotti jotain, jonka nähdessään oli pakko kirkaista IHANA! (Illan emäntä totesikin osuvasti, että tuossa huoneessa taidettiin kyseisen illan aikana tehdä sanan ihana hokemisen maailmanennätys.) 

Kirja on saanut nimekseen Kiitos hyvää. Moni varmaan muistaa Virpin samannimisen blogin, joka päivittyi jonkin aikaa täällä Lilyssäkin. Sisältö on blogin lukijoille tuttua: kauniita herkkuja terveellisemmistä raaka-aineista. 

Kakkujen lisäksi illan kohokohta oli kukka-asetelma-workshop, jonka meille piti graafikko ja kukkaguru Hennamari Asunta. Opimme luonnollisen kukkienasettelun perusasioita ja pääsimme väkertämään niin pöytäasetelmia kuin kranssejakin.

Olen itse luonnollisten, rönsyilevien ja vähän villinä rehottavien kimppujen ystävä, joten arvatenkin olin workshopista innoissani kuin kimalainen... no, kukkasista. 

Olen monesti harmitellut, että luonnollisempia kimppuja ei oikein saa kukkakaupoista, vaikka kuinka yrittäisi selittää floristille, millaisesta tykkää. Lopputulos on yleensä taidokas, mutta omaan makuuni jotenkin vähän liian siisti, kurinalainen ja symmetrinen. 

Hennamarin workshopissa opin, että suurin osa suomalaisista floristeista on saanut oppinsa saksalaisen sidontaopin mukaan (nuo symmetriset saksalaiset!). Hennamari puolestaan on käynyt Amerikassa luonnollisempaa koulukuntaa edustavien opettajien kursseja. Heille olennaista ovat paitsi luonnollisemman näköiset asetelmat, myös muutenkin luonnollisempi suhtautuminen kukkiin. Esimerkiksi lakkoja ja ravinteita ei käytetä.

Tiedättekö sen tunteen kun on nälkä, mutta ei tajua olevansa nälissään? Vasta sitten kun joku törkkää voileivän käteen niin huomaa että ohhoh, juuri tätähän minä tarvitsin, kylläpä nyt on ravittu olo. Kukkien kanssa näpertely tuntui ihan samalta, paitsi vatsan sijaan jossain sielussa.

En edes ollut älynnyt, että juuri tätähän näivettynyt kaamosmieli kaipaa: käsillä tekemistä, jonkin aikaansaannoksen luomista, kauniita asioita ja palasia vehreää luontoa harmaaseen kaupunkiin. Huoneeseen laskeutui keskittynyt hiljaisuus ja saattoi nähdä, miten kaikkien hartiat alkoivat laskeutua pari senttiä. 

Kukkien asettelu on harmittavan kallis harrastus, mutta aloin tässä puolivakavissani pohtia jonkinlaisen kukkakerhon perustamista. Jos vaikka silloin tällöin ostaisi porukalla pari laatikkoa kukkia ja valtaisi jonkun luota ruokapöydän saksien ja vanhojen lasipurkkien kera... Taustalla soisi sopivan leppeä musiikki, jokainen olisi vuorollaan drinkkivastuussa ja samalla vaihdettaisiin kaikkien kuulumiset. (Alan epäillä, odottaako minua sittenkin tulevaisuus yläluokkaisena kotirouvana Manhattanilla.)

 

Ilta oli, päivän sanaa käyttääkseni, ihana.

Ja itse kirja on nätti kuin mikä. Voisin vinkata tätä lahjaideaksi, jos tuttavapiiristäsi löytyy terveellisemmästä leivonnasta kiinnostuneita tyyppejä. Jos joku nimittäin osaa tehdä maistuvia ja kekseliäitä herkkuja ilman gluteenia, sokeria ja maitoa, niin se on kyllä Virpi.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Taannoisella Tallinnan-reissulla poikkesimme syömään ja drinkeille vanhassakaupungissa sijaitsevaan Frankiin. Paikasta tuli kertaheitolla yksi Tallinna-lemppareista.

Sisustus on hauska yhdistelmä Skandinaviaa ja Amerikkaa, ja ruokalistalta löytyy kaikkea aamiaisista cocktaileihin ja burgereihin. Tästä tykkään muuten Tallinnassa hurjasti: todella monet ravintolat tarjoilevat lounaan ja illallisen lisäksi aamiaista. Voi kunpa Suomessakin joku!

Frank on trendikäs, mutta ei tunnu laskelmoidulta - paikassa on hyvä henki. (Tiedättekö niitä paikkoja, joihin kävellessä tulee sellainen tunne että nyt on tilattu konsulttitoimistolta trendikartoitus ja suunniteltu jokainen yksityiskohta sen mukaan - ja lopputulos on täysin hengetön kopio esikuvistaan? "Nuoret haluavat nyt juoda cocktailinsa hillopurkeista. Rosoisen Berliini-vaikutelman saavuttamiseksi suosittelemme töhrimään WC:n seinät itse, sillä asiakaskunta ei tee sitä tarpeeksi nopeasti. Ja jossain olisi ehdottomasti oltava meksikolainen pääkallo.")

Frankin burgerit (8 e) olivat super: sopivan simppeleitä mutta ilmeisesti hyvistä raaka-aineista tehtyjä, en meinaan muista milloin viimeksi olisin syönyt yhtä maukkaan purilaispihvin. Joimme myös paikan nimikkococktailit (6 e), joka oli ilmeisesti ihan perinteinen mint julep ja erinomaisen hyvä sellainen.

Hyvää ruokaa, edulliset hinnat ja viihtyisä ympäristö - enpä keksi mitä enempää raflalta voisi toivoa.

Frank Bistro
Sauna 2, Tallinna

Share
Ladataan...

Ladataan...

Terkkuja itsenäisyyspäivän vastaanotolta!

Kapteeninkadulla juhlin mustassa pikkumekossa, mutta väkisinkinhän sitä miettii, mitä laittaisi päälle, jos saisi kutsun itsenäisyyspäivänä siihen toiseen etelähelsinkiläiseen linnaan.

Ja mitä vastaisi niihin kysymyksiin, joita vierailta aina kysytään. Yksikin väärä sana niin sitä olisi lööppien kansissa ja vihaamiselle olisi jo perustettu oma Facebook-ryhmä, internet-meemi ja Twitter-hashtag. (Muistatteko sen viimevuotisen skeittaripolon?)

Kuten, mitä itsenäisyys sinulle merkitsee. Kamala ansa, sehän voi tarkoittaa Suomen itsenäisyyttä tai itsenäisyyttä yleisemmällä tai henkilökohtaisella tasolla. Jälkimmäisestä minulla on ajatuksia, joita monien on vaikea sulattaa, kuten tämänkin blogin lähihistoriassa on nähty. Niitä ei ehkä kannattaisi alkaa ladella telkkarissa kolmen minuutin haastattelussa.

Jos kyse olisi Suomen itsenäisyydestä, en ehkä tietäisi, mitä vastata. Tämä on ainoa Suomi, jonka olen koskaan tiennyt. Olisin varmasti puhunut papastani, joka oli sotaveteraani. Hän kuoli tänä vuonna. Ajattelin pappaa eilen, kun katsoin veteraanien saapumista linnaan. Pyyhkäisin salaa pari kyyneltäkin lautasliinaan ennen kuin palasin päivän polttaviin aiheisiin ultramariini ei sovi kenellekään ja vieläkö noitakin kampauksia tehdään.

Muistin yhden itsenäisyyspäivän vuosien takaa, kun pappa ja veteraanikaverinsa olivat meillä kylässä. Katsoimme Tuntemattoman sotilaan ja mietin, miten hullua on se, että heille elokuva on totta. Ehkä silloin ymmärsin, mitä itsenäisyys merkitsee toisille.

Mutta palatakseni tähän vuoteen, Linnan juhlissa parasta oli kyllä arkkiatri Pelkonen. Mikä viisas, lempeä mies - idoliainesta. Jos sinulla on 24 minuuttia aikaa, suosittelen kuuntelemaan eilisen radiohaastattelun, jossa arkkiatri puhuu onnellisesta elämästä.

Rentouttavaa sunnuntaita, kamut!

Share
Ladataan...

Pages