Ladataan...

Joskus elämä vie kummallisiin paikkoihin, kuten nyt vaikka Munkkivuoreen.

Munkkivuori kuulostaa henkilökohtaiselta paratiisiltani (ja tyypilliseltä vappuaatoltani), mutta todellisuudessa... no. En nähnyt yhtään munkkia enkä vuorta enkä varsinkaan munkkivuorta. 

Mutta kävi niin onnekkaasti, että satuin kävelemään kukkatarhan ohi ja löysin valtavan taivaansinisen hortensian. Sellaista olen etsinyt koko kesän.

(Muistatteko kuinka Riku Korhosen kirjassa Nuku lähelläni päähenkilö vie tyttöystävälleen taivaansinisen hortensian? Se kohta on jostain syystä jäänyt kirjasta vahvimmin mieleeni.)

Raahasin hortensiaa bussissa väistellen muiden matkustajien tahattoman murhanhimoisia jalkoja ja kauppakasseja. Selvisimme ehjinä. Nyt olemme kotona, ja täällä on taas oikeanlainen, hmm, energia. Kyllä yksineläjäkin tarvitsee muita eläviä olentoja kotiinsa.

Upeus tarvitisi vielä isomman ruukun, mutta jaksaako semmoista nyt alkaa raahata mistään.

Oikeastaanhan minua ovat aina vetäneet puoleensa ne tyypit, jotka ovat vähän liian suuria ja kauniita arkisiin saappaisiinsa.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Muistattehan Spandau Ballet'n kasariklassikon Gold?

Gold!
Always believe in your soul
You've got the power to know
You're indestructible

Always believe in
Because you are gold

Ensi viikosta on luvattu kesän lämpimintä. Olen niiin valmis - on hopeiset sandaalit ja kultainen aurinkorasva. 

Okei, on myös kalenteri täynnä painajaismaisia järjestelyjä ja pitkiä päiviä, mutta pystyn siihen kyllä. Koska säihkyvät sandaalit jalassani I am gold. Indestructible. 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kesäelämä on palannut uomiinsa muutaman sään kannalta epäonnekkaamman päivän jälkeen. Arki rullaa kodin, ruokakaupan ja rannan välillä. Niin kuin sen heinäkuussa kuuluukin.

Elämä juuri nyt: Meri kimmeltää niin että häikäisee, lokit liitelevät kovin kuvauksellisesti, ne draamantajuiset mulkerot. Ihmiset ovat ruskettuneita ja kauniita. Rannan terasseilta saa kahvia, viiniä ja leipää (yhdestä jopa hyvää kahvia, viiniä ja leipää).

Mietin, että tällaisina päivinä tämä kaupunki ei häviä ison maailman nizzoille ja rivieroille yhtään. 

Hauskaa huomata, että elämä menee sykleissä tässäkin asiassa: keväällä ja alkukesästä, kun kaikki kukkii, vietin suurimman osan ajastani puistoissa. Heinäkuussa taas tulee ahdinko, jos joutuu kymmentä metriä kauemmaksi merestä. Välillä tunnen jopa huonoa omaatuntoa siitä, että en ole käynyt pitkään aikaan niissä puistoissa, jotka käytännössä pelastivat ja paransivat kaiken keväisen romahdukseni jälkeen.

Mutta sitten muistan, että kaikki tämä on täällä meitä varten.

Eikö ole hullua - on tällainen paikka (vinkki: viittaan nyt maailmaan) joka vain tarjoaa parastaan eikä meidän tarvitse kuin valita, mikä juuri nyt tuntuisi kiinnostavimmalta. Ranta vai puisto? Metsään vai terassille? Sisälle vai ulos? 

Sykliasioita nämäkin: on pitkästä aikaa alkanut tehdä mieli punaviiniä. 

Kesällä lasiin ei voi tietenkään huljauttaa mitä tahansa punkkua, vaan sen täytyy olla raikasta ja kevyttä. Hyviä kevyitä kesäpunkkuja ovat vaikkapa pinot noirit ja gamayt. Tykkään varsinkin eurooppalaisista, mutta tuo kuvan chileläinen Leyda Pinot Noir kyllä haukkuu hintansa ja maistuu mainiolta hämärtyvässä kesäillassa (myös muovisesta viinilasista, tuopista ja pahvimukista - kaikki testattu).

Pinot noirit kannattaa aina, mutta etenkin kesällä viilentää ennen tarjoilua. Tunti jääkaapissa on just passeli.

Tosin jääkaappiakaan ei tarvita, kun on ikioma viinikatiska. Ilonsa on siinäkin, että merivesi on edelleen hyytävän kylmää.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tarkoitukseni oli lukea seuraavaksi Donna Tarttin uusin, mutta pitkän Murakami-putken jälkeen päällimmäisenä oli sellainen olo että nyt ei kiitos yhtään tiiliskiveä ihan hetkeen.

Kaipasin jotain kevyttä - sekä kirjallisilta ansioiltaan että fyysiseltä painoltaan. Sekä 1Q84 että Tikli painavat nimittäin noin pienen ihmislapsen verran enkä halua vesipullon ja aurinkolasien lisäksi juuri muuta painoa kesälaukkuuni.

David Nichollsin romaani The Understudy (suomennettu nimellä Varamies) oli juuri sitä, mitä tarvitsin tähän väliin. Kirja on julkaistu vajaat kymmenen vuotta sitten, eli se edeltää Nichollsin tuotannossa jättimenestys One Dayta, mutta on vasta ihan hiljattain suomennettu.

The Understudy ei ole mikään maailmoja vavisutteleva romaani, mutta elementit kesäkirjaksi ovat kohdillaan: tarina on viihdyttävä muttei tyhmä, kieli kulkee nautinnollisesti ja välillä naurattaa ääneen. 

Päähenkilö on näyttelijän urasta unelmoiva kolmekymppinen Stephen, jonka suurin läpimurto on toistaiseksi ollut esittää oravaa lasten opetusohjelmassa. Stephen toimii teatterissa varamiehenä Britannian kuumimmalle miesnäyttelijälle, jonka ura ja elämä on kaikkea sitä, mitä Stephen haluaisi.

Tässäkin päähenkilössä on jotain hyvin tuttua Nichollsin muista kirjoista - hyvää tarkoittava mutta ehkä vähän katkeroitunut unelmoija, jonka ura ja ihmissuhteet polkevat paikallaan eikä mikään oikein koskaan mene ihan putkeen.

Kesäpeukku!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Minun ei tarvitse keksiä tästä asusta mitään sanottavaa, koska ystäväni Mikko sanoi jo kaiken:

"Siis miten sulla on noin hieno paita? Tuo on ihan semmonen futuristinen birgittalaisnunna, joka kuitenkin asuu kaupungissa ja on kiinni tässä hetkessä."

Näillä mennään.

Paita eroaa kaikista muista maailman valkoisista kauluspaidoista sillä että se on leveysakselilla mallia puolijoukkueteltta, mutta edestä lyhyt. Toisinaan liikkeessä tai tuulenpuuskassa napa näkyy ja naapurin pojat nauraa.

Naurakoot, napa se on nunnallakin ja tällä sisarella vieläpä aika hyvä. (Tarinan mukaan se solmittiin kätilöopistolla kahteen kertaan, koska äiti ei ollut ensimmäiseen napaan tyytyväinen. Sietääkin siis välillä vilahtaa.)

Paita ja farkut ovat Zarasta, kengät Filippa K:n ja laukku Samujin.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Heräsin tänä aamuna kummalliseen maailmaan.

Ensinnäkin Saksa oli jalkapallon maailmanmestari (mun jengi!). 

Ja toisekseen, heräämistäni seurasi seuraava tapahtumaketju: vedin jalkaan ennennäkemättömän lyhyet shortsit ja painelin treeneihin. Urheilun maailma ei todellakaan ole ennallaan.

En tiedä mitä tapahtui. Ystäväni houkutteli minut jonkin aikaa sitten mukaansa bootcampille ja menin vähän niinkuin kohteliaisuudesta. Huomasin, että ekaa kertaa ehkä ikinä treenaaminen oli... kivaa? Huomasin haluavani mennä uudestaan, ja uudestaan.

En ole kehittänyt tästä nyt mitään identiteettikriisiä, vaikka kieltämättä välillä naurattaa nähdä itsensä sporttikuteissa. Olen edelleen ihan samanlainen itsekuriton nautiskelija kuin tähänkin asti. Punaviini ja pulla maistuvat yhä (usein suoraan treenin jälkeen, sillä molempia saa ihan salin vierestä kivalta terassilta).

Mutta päätin keväällä tehdä enemmän asioita vain siksi, että niiden tekeminen on hauskaa, ja täysin yllättäen olen huomannut että vanha old skool -hikoilu punnerruksineen ja kyykkyineen on hauskaa. On ihana huomata, että tästä kaikesta voi nauttia ja hyötyä, vaikka söisikin gluteenia eikä jaksaisi ripotella macaa vihersmoothieen.

(Muita hauskoja asioita, jotka eivät edistä tavoitteitani elämässä millään tavalla, mutta joita olen viime aikoina alkanut tehdä silti tai ehkä juuri siksi: asetelmien maalaaminen, leffassa käyminen, tanssiminen.)

Jos jonain päivänä treeneihin meneminen tuntuu vastenmieliseltä, en aio mennä. Minun ei tarvitse raahata itseäni treeneihin jos ei huvita, koska minulla ei ole liikunnan suhteen minkäänlaisia tavoitteita. Ja varmaan juuri siksi tämä on ensimmäistä kertaa koskaan hauskaa. 

Tehdä asioita asioiden itsensä vuoksi - kas siinä se on, ihmeellinen, onnellistuttava oivallus.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Seuraa paljastus: en oikeastaan kauheasti pidä sangriasta. Tiedän, että siitä kuuluisi tykätä, koska se muistuttaa etelänlomista ja auringossa palaneista olkapäistä ja siitä yhdestä kesästä, kun tanssittiin Budapestin baareissa auringonnousuun saakka. 

Mutta perinteinen punaviiniin tehty sangria maistuu minusta lähinnä tunkkaiselta ja päänsärkyä aiheuttavalta. Ei siis yhtään siltä, minkä miellän kesäiseksi.

Tänä kesänä keksin kokeilla roseesangriaa, vähän olosuhteiden pakosta. Olin nimittäin saanut pullollisen puolimakeaa roseeviiniä, joka oli omaan makuuni liian äitelää sellaisenaan juotavaksi.

Lopputulos oli sekä perinteistä punaviinisangriaa että tätä nimenomaista roseeviiniä raikkaampi ja maukkaampi.

Juuri tällaisissa olosuhteissa sangria on varmaan alun perin syntynytkin: jollain Espanjassa on ollut ei-täysin-priimaa viiniä, joka on pitänyt taikoa jollain tavalla vähän maistuvammaksi. Pohjoisemmassa Euroopassa samoista lähtökohdista ovat syntyneet hehkuviinit ja glögit (mutta onneksi niitä ei tarvitse ajatella heinäkuussa).

Edelleen suosittelen pitäytymään sangrian valmistuksessa tässä perinteessä. Sangriaan on turha haaskata mitään helmiviiniä, vaan nimenomaan ne vähän kyseenalaiset pullot. Toki maku on tässäkin parempi, jos ainekset ovat itsenäisinäkin hyvän makuisia, mutta mielestäni sangrian henkeen kuuluu se, että se ei ole ihan niin justiinsa.

Roseesangria (vajaat kaksi litraa)

1 pullo (puoli)makeaa roseeviiniä**
n. 1 litra kuplivaa kivennäisvettä
1 sitruunan mehu
(halutessasi makuun lisää syvyyttä: puolisen desiä appelsiinilikööriä, esim. Grand Marnier)
sitruunaviipaleita
persikkaviipaleita
mansikkaviipaleita

reilusti jäitä

Sekoita kaikki ainekset keskenään ja tarjoile jääkylmänä (!) sitruuna-, persikka- ja mansikkaviipaleiden kanssa.

** Jos haluat tehdä sangriaa kuivasta roseeviinistä, korvaa osa kivennäisvedestä jollain makealla, esimerkiksi sitruunalimonadilla tai raikkaalla omenamehulla.

Share
Ladataan...

Ladataan...


Aikuisuuden merkkejä ilmassa: minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni oikeat aurinkolasit. 

Tähän asti olen käyttänyt joko henkkamaukalta tai turistirantojen krääsäkojuista vitosella ostettuja laseja, joita olen sitten ansiokkaasti unohdellut busseihin ja terassien pöydille, joiden päälle olen epähuomiossa istunut tai joita olen säilyttänyt laukun pohjalla lopputuloksena avainten naarmuttamat ja keksinmuruiset linssit.
 


Kyseenalaisen aurinkolasihistoriani vuoksi olen tähän asti arkaillut kalliimpia laseja, mutta ystäväni vakuutteli, että jos omistaisin kalliit lasit, pitäisin niistä väkisinkin parempaa huolta.

Kävin eilen näöntarkastuksessa Bulevardin Trend Opticissa, ja kävikin niin että rakastuin päätä pahkaa näihin Thierry Lasryn aurinkolaseihin. Ystäväni oli oikeassa. Jos jostain esineestä tykkää näin paljon ja se jokin on pieteetillä valmistettu, niin siitä todellakin haluaa pitää huolta.
 


Kesäasioihin kuten bikineihin ja aurinkolaseihin eivät päde samat lainalaisuudet kuin muihin vaatteisiin ja asusteisiin. Bikinit saavat olla riemunkirjavat, aurinkolasit sopivan överit.

Nämä lasit päässä olo on ehdottoman oikealla tavalla vähän diiva. Oman elämäni Brigitte Bardot Cannesin rantahiekoilla. Tai Jackie O laskeutumassa yksityiskoneen kyydistä. Riippuu päivästä ja mekosta, kumpi.

 

Postaus yhteistyössä Trend Opticin kanssa

Share
Ladataan...

Ladataan...


Kausien ihanuus on siinä, että kun jokin loppuu, toinen on juuri alkamassa. Luopumisen tuskaa ei koskaan kestä kauaa, koska sitä seuraa aina ajatus mitäs sitten?

Kun aavistelin pionikauden olevan lopussa, lohdutin itseäni sillä, että pian on jonkin muun aika. Ja niin olikin. Kun leikkopionit katosivat lähikukkakaupasta, tilalle tulivat nämä muhkeat auringonkukat.

Niissä ei ole tippaakaan pionien herkkää eleganssia. Päinvastoin, niistä tulee mieleen farmari lappuhaalareissa. Ja silti, eivät ole yhtään vähemmän upeita. (Olin kirjoittamassa tähän, että eihän Van Goghkaan maalannut pioneita vaan auringonkukkia, mutta sitten muistin että saakeli, maalasihan se. Pioneja ja ruusuja. Voi Vincent, olit mies minun makuuni...)

(Lasissa on muuten itse tekemääni kombuchaa. Erä numero 2 onnistui täydellisesti.)
 


Keittiössä on muutenkin tapahtunut pienenpientä päivitystä. Päätin sittenkin pitää ystäväni pöydän niin kauan kuin saan lainata sitä (on se sen verran ihana) ja sen sijaan metsästää superpaksut istuintyynyt jostakin. 

Onneksi lähdin tyynymetsälle juuri nyt, terassikauden ollessa kuumimmillaan - kirjaimellisesti - sillä ulkokäyttöön tarkoitetut istuintyynyt ovat yleensä paljon paksumpia kuin ne, joita myydään sisälle tuoleihin.
 


Nämä muhkeat terassityynyt löytyivät niinkin glamoröösistä paikasta kuin Iso-Roban Etola.

Seuraava epäkäytännöllisen keittiöni haaste onkin sitten olla istumatta tummilla farkuilla valkoisille tyynyille... Mutta sopii kuvioon. Kukaan, joka arvostaa käytännöllisyyttä, ei olisi alunperinkään muuttanut asumaan tähän asuntoon. Ja siksi kai minä täällä niin hyvin viihdynkin.

Share
Ladataan...

Pages