Ladataan...

Kuten olen aiemminkin todennut, syksyt ovat mulle joka vuosi sellaista aikaa kun olen todella motivoitunut treenaamaan. Välillä ehkä vähän liiaksikin, mikä taasen johtaa siihen että aika ja lopulta myös kropan jaksaminen alkaa loppua kesken. Lisäksi treenien järkevä yhteensovittaminen tuottaa ajoittain melkoisesti päänvaivaa. Juoksua pidän tällä hetkellä mun ”päälajina”, johon haluan panostaa eniten. Siltikin tuntuu, että juoksu on aina se josta ensinnä tingin ja sekös pistää harmittamaan. Välillä on vain vähän hankalaa yrittää sijoittaa lenkkejä ja crossfit-/voimatreenjä järkevästi, kun lepopäiviäkin pitäisi olla. Crossfit-treeneistä en haluaisi tinkiä sen vuoksi, että haluan saada myös rahoilleni vastinetta. Ei ole mitään järkeä maksaa kuukausimaksua salille ja käydä treenaamassa vain kerran viikossa. Tulee meinaan vähän hiton kallis treenikerta. Vähintään kolme treeniä viikossa on mielestäni must, jotta kuukausimaksua on järkeä maksaa. Tämän lisäksi kun ympätään viikkoon vielä ratsastus, punttikoulu ym. sekalaiset liikunnat ja kehonhuolto, alkaa kalenteri olla hieman liian täynnä. Intoa olis vaikka hurumykke tehdä kaikenlaista, mutta väistämättä jossain kohtaa alkaa tulla sekä aika että eritoten jaksaminen vastaan. Kun osa treeneistä ovat varsin kovalla intensiteetillä tehtäviä harjoituksia, niistä palautuminen vaatii oman aikansa ja tällöin joutuu väistämättä tinkimään jostakin (=juoksusta). Tämän huomasin viime viikolla, kun mopo lähti lievästi sanottuna keulimaan. 

Ma 17.10.

klo 6.30 Crossfit aamutreeni:

6 kierrosta Soutua, kyykkäämistä, lantionostoja, GHD vatsoja, kylkiä (+ alkulämmöksi 1000m soutua)

klo 13 Ratsastus:

Reilu 1h kouluratsatusta kentällä

Ti 18.10.

klo 19 Crossfit:

“The Seven” (+alkulämmöt)

Ke 19.10.

klo 18 Punttikoulu:

Työntöharjoituksia

To 20.10.

klo 6.30 Crossfit:

Aerobinen aamutreeni

klo 20 Crossfit:

Functional/Rehabilitation treeni

Pe 21.10.

klo 14 Jooga:

30 min. Yoogaia rentouttava Hatha-jooga

klo 19 Sulkapallo:

1h sullkista

La 22.10.

Lenkki

Su 23.10.

Lenkki

Viikko alkoi jo perinteeksi muodostuneella klo 6.30 aamutreenillä Marin kanssa. Poikkeuksetta joka sunnuntai-ilta kiroan sitä, että olen lupautunut moiseen ja poikkeuksetta joka kerta treenin jälkeen taasen kiitän itseäni, että lähdin treenaamaan. En olisi ikinä uskonut sanovani näin, mutta nautin aamutreeneistä todella paljon. Sen lisäksi, että päivä lähtee niiden ansiosta käyntiin energisesti, ne ovat myös ajankäytön kannalta ihan loistavia. Helpottaa todella paljon jo muutenkin kiireisiä maanantaipäiviä, kun treeni tulee tehdyksi jo aamulla. Maanantain treenit toteutetaan aina sen mukaan kuinka väsyksissä/jumissa ollaan edellis viikon treeneistä. Yleensä teen jalkaosuudet hieman kevyemmillä painoilla, varsinkin jos alla on viikonlopun pitkis. Muutenkin olen yrittänyt keskittyä nyt oikean tekniikan löytämiseen ja vähentänyt suosiolla painoja esim. kyykyissä, joissa mulla on ollut paljon ongelmaa. On vaatinut vähän nöyrtymistä huomata, että joudun ottamaan hirmuisesti takapakkia ja aloittamaan lähestulkoon nollasta. Fakta on kuitenkin se, että en ole kisaamassa ketään vastaan ja jos haluan säilyttää itseni toimintakykyisenä pitkään, on parempi opetella tekemään liikkeet kunnolla kuin rääkätä kroppaa liian isoilla painoilla.

Maanantaisin on myös meikäläisen ratsastuspäivä. Ratsastus treenimuotona onkin sellainen aihe, josta haluaisin kirjoitella ihan oman postauksensa lähitulevaisuudessa. Erityisesti haluaisin kertoa lajista mitään tietämättömille, miksi ratsatus on niin haastava urheilulaji. Tästä kun tuntuu olevan ihmisillä edelleenkin melkoisen vääriä mielikuvia. Kuvitellaan, että ratsatus ei ole kummoistakaan liikuntaa, koska se hevonenhan siellä sen kaiken duunin tekee.  Maanantain ratsastus oli oiva osoitus, että näin ei ole. Alla kun sattui olemaan melkoisen tahmea hevonen ja jouduin todella pinnistelemään, että sain sen liikkumaan kunnolla eteenpäin. Tunnin loputtua minulla oli hiki, hevosella ei. Ei ollut epäilystäkään siitä kumpi teki isomman duunin tuon tunnin aikana. On suorastaan typerää olettaa, että reilu 500 km eläin tekee ratsastajan alla kaiken omaehtoisesti. Joskus hevonen on liian tahmea, joskus taas liian energinen. Sen lisäksi, että ratsastajan pitää saada iso eläin liikkumaan kunnolla (= hyvässä tahdissa eli ei liian tahmeasti, eikä liian hätäisesti), pitää samanaikaisesti hallita myös oma kroppa siten, että hevonen pystyy liikkumaan mahdollisimman optimaalisesti. Fyysisesti tämä on todella haastavaa. No, ehkäpä avaan tätä aihetta tosiaan enemmän omassa postauksessaan.

Tiistain Crossfit Hero-treeni ”The Seven” veti meikäläisen tyystin ojoon ja keskiviikon punttikoulussa kropassa ei ollut mitään voimaa. Menin kuitenkin treenaamaan, koska edellisellä viikolla punttikoulu oli jäänyt väliin peukalosta irronneiden nahkojen takia (kyllä – olen sokerista) ja muutenkin tarkoitus on tällä hetkellä punttikoulussa keskittyä voiman sijaan olympianostojen tekniikan kehittämiseen. Tuli suoritettua pari todella omintakeista pyllähdystä rinnallevedon aikana. Lisäksi sain ”meriittiä” myös siitä, että teen vetoa samalla tekniikalla kuin Kiinalaiset.... (eli siis kuulemma hyvin omituisesti). Työnnössä isoimpia ongelmiani tällähetkellä on ylöstyönnön ponnistusvaiheessa liian eteen kallistuva yläkroppa (nyt saattoi mennä tämän analyysin termit pieleen, mutta tajuatte varmaan pointin) ja saksauksessa liian kapeaan asentoon jäävät jalat. Lisäksi olen huomannut, että minulla on todella suuria ongelmia keskittyä jokaiseen suoritukseen kunnolla, varsinkin silloin kun alan jo väsähtämään. Teen harjoitteita vähän sinne päin, jolloin lopputulos on sellainen horjuva ja huojuva, epävakaa räpellys. Tästä syystä olen myös todella arka lisäilemään painoa tankoon. Olen silti tyytyväinen siihen, että en ole vielä hajoillut punttikoulussa, vaan kaikista treeneistä on jäänyt positiivinen mieli. Tästä on paljolti kiittäminen Puntti-Karhujen loistavia valmentajia. Punttikoulussa jokainen oppilas otetaan yksilönä ja ilmapiiri on todella kannustava. Ei ole kertaakaan tullut sellainen fiilis, että joutuisi häpeilemään omien kykyjensä/taitojensa puutetta. On tosi tärkeää, että epäonnistumista ei tarvitse pelätä. Uskallan mennä pyllähtelemään siis uudelleenkin.

Torstaina oli ensimmäinen kerta, kun vedin kaksi Crossfit-treeniä saman päivän aikana. Aamulla käytiin tekemässä klo 6.30 aamuwod, joka onneksi tällä kertaa oli puhtaasti aerobinen harjoitus. Tai no sisältyihän tuohon myös kelkan työntöä, jossa meinasin kyllä jo hyytyä. Illalla oli vuorossa ihan uusi treeni, kun käytiin Sekopääjuoksijan kanssa tutustumassa salilla järjestettyyn Functional & Rehabilitation tuntiin. Treenin tarkoituksena on kehittää ja ylläpitää kehon koordinaatiota, tasapainoa, liikkuvuutta ja voimaa erilaisten toiminnallisten harjotteiden avulla. Itselläni on ehkä maailman huonoin koordinaatiokyky ja treenin alussa mietinkin, että tää ei oo nyt yhtään mun juttu. Mitä pidemmälle tunti eteni, sitä enemmän aloin kuitenkin kallistumaan sille kannalle, että tämän tyyppinen harjoittelu olisi nimenomaan juoksijalle ihan loistava treenimuoto. Kiertoharjoittelutyyppisen treenin aikana käytiin koko kroppa (aivot mukaanlukien) tehokkasti läpi ja harjoitus oli varsin hiet irroittava. Lopulta tuli ilmottauduttua mukaan 10 kerran kurssille, joten torstai-iltojen ohjemat on nyt lyöty lukkoon pariksi kuukaudeksi.

Perjantaina alkoi jo hieman tuntumaan jäykkyyttä kautta linjan (= lue olin ihan jumissa). Erityisesti tiistain sikatreeni The Seven tuntui kropassa yhä. Lähinnä oli sellainen fiilis kuin joku olisi muksinut kehon kauttaaltaan läpi. Erityisesti yläkroppa tuntui hakatulta. Tein päivällä Yogaia –nettipalvelusta puolen tunnin rentouttavan hatha-joogan, joka tuntui jumittuneessa kropassa tosi hyvältä. Lämmin suositus muuten noille Yogaia-palvelun harjoituksille. Palvelusta löytyy todella paljon erilaisia kehon huoltoon ja rentoutumiseen soveltuvia tunteja. Älyttömän kätevää, kun ei tarvitse poistua kotoa, vaan voi tehdä harjoituksen silloin kun itselle parhaiten sopii. Erityisesti olen ihastunut Yogaian rentouttaviin joogiin ja harjoituksiin, joita ollaan tehty ennen nukkumaan menoa. Yökkärit päälle ja suoraan harjoituksen jälkeen sänkyyn. Kyllä maistuu uni sen jälkeen.

Illaksi oltiin varattu Porin Tennishallilta tunti sulkkispeliä varten. Olin pelannut sulkapalloa edellisen kerran yli 15 vuotta sitten. Sekopääjuoksija on lätkinyt aikanaan sulkkista paljon ja hänellä ei myöskään ollut takana yhtä pitkää taukoa, joten odotin melkoista katastrofia omalta osaltani. Ja kyllähän mua siellä juoksutettiinkin. Peli näytti lähinnä siltä, että Sekopääjuoksija seisoo paikallan ja meikä juoksee hiki hatussa ympäri kenttää. Lopulta kuitenkin peli alkoi kulkea ja onnistuin jopa voittamaan viimeisen erän (en tosin tiedä annettiinko tuo voitto säälistä mulle). Joka tapauksessa tuosta syttyi nyt kipinä (tätäkin) lajia kohtaan. Pakko ehkä alkaa käymään lätkimässä säännöllisesti, sen verran hauskaa oli. Veikkaisin, että tämäkin laji sopii juoksijalle erinomaisesti.

Perjantain loppuun mennessä olin siis tehnyt jo 7 treeniä (+tuo puolen tunnin  joogaharjoitus). Olin jättänyt viikon juoksulenkit suosiolla viikonlopulle, koska viikolle oli pakkaantuntut niin paljon treenejä, ettei yksinkertaisesti ollut mahkuja ehtiä juoksemaan. Lauantaina totesin kuitenkin melko nopsaan, ettei oo mitään järkeä lähteä lenkille. Olo oli niin väsähtänyt, että tuossa kohtaa lenkistä olisi varmaan ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Päätin vetää lauantain elbaa ja yrittää uudelleen seuraavana päivänä. Sunnuntaina jatkui kuitenkin sama väsynyt fiilis. Olisi vaan tehnyt mieli nukkua. Jonkin verran kävin kehityskeskustelua itseni kanssa siitä, onko kyse nyt puhtaasti laiskuudesta vai kaipaako kroppa oikeesti lepoa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että on aivan sama kummasta on kyse. Vaikka kyse olisi laiskuudesta, niin olisin ansainnut laiskotteluni. Harmitti silti, että taas jäi juoksu paitsioon.

Eilisellä lenkillä kuitenkin huomasin, että en ollut lepäillyt turhaan. Juoksu ei nimittäin kulkenut sitten yhtään ja kroppa tuntui edelleenkin todella väsyneeltä. Juoksin ainoastaan 7km ja palasin häntä koipien välissä kotiin. Välillä on vaikeaa sovittaa yhteen kaikkea liikuntaa järkevästi. Intoa tuntuu joskus olevan enemmän kuin kuntoa. Itse olen huomannut, että mun kroppa vaatii 2 liikuntavapaata päivää viikossa, jotta se kykenee myös palautumaan kunnolla, joskus jopa enemmänkin. Monet Crossfit-treenit tehdään korkealla intensiteetillä ja ne ovat tästä syystä hyvin kuluttavia. Myös pitkät lenkit vaativat veronsa, varsinkin kun kroppani ei ole vielä ehtinyt tottumaan kunnolla niihin. Ei ole mikään ihme jos parinkymmenen kilsan lenkin jälkeen ei seuraavana päivänä Crossfit-treeni kulje. Tämmösten asioiden suhteen mun pitäis osata olla ittelleni välillä vähän armollisempi. Viikkokalenterissani treenit hakevatkin vielä paikkaansa ja jotenkin tätä hommaa pitäisi saada nyt järkevöitettyä, jotta mopo ei keulisi totaalisesti. Myöskin kevennettyjä viikkoja on pakko laittaa kalenteriin, koska välillä on hyvä tehdä muutakin kuin urheilla. Lisäksi levon ja ravinnon merkitys korostuu elikkäs pitäisi syödä ja nukkua tarpeeksi. Yritän luottaa siihen, että osaan kuunnella kroppaani ja keventää menoa, jos se sitä vaatii. Välillä on vain vaikea hillitä itseään, kun innostusta olisi vaikka muille jakaa. 

Onko muilla ongelmia sovittaa eri lajien treenejä yhteen? Ja entäs ne lepopäivät? Kuinka usein teillä on tapana vetää elbaa tai pitää kevennettyjä viikkoja? 

Sunnuntain lenkin sijaan käytiin ihmettelemässä matalaa merivedenkorkeutta Herrainpäivien niemenkärjessä. Joskus on aika kivaa ottaa ihan löysin rantein vaan.

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Pumpui -blogin Lotta haastoi minut mukaan oivalluksiahaasteeseen. Tässä Ninan Verkkareissa -blogista lähteneessä haasteessa tarkoituksena on kaivella puhelimen kätköistä ajatuksia ja oivalluksia herättäviä fotoja ja jakaa ne muiden iloksi/ihmetykseksi. Hauska haaste, sillä meikkis räpsii kännykkäfotoja ihan turkasen paljon ja suurin osa niistä jää iteltäkin unholaan. Oli kiva käydä läpi vanhoja kuvia ja tsekkailla, mitä kaikkea sitä on tullut puuhattua :D 

Tässäpä siis meikäläisen panos haasteeseen. Kuvat on taattua kännykkälaatua, mutta tässä haasteessa kuvien laatu onkin nyt toissijainen juttu. Tärkeämpää on se, mitä kuvista oivaltaa/mitä niistä haluaa kertoa. 

-----------------------------------------------

1. Aikuinen. Joskus mä mietin aikuistunko koskaan? Todennäköisesti en. Nappasin tän kuvan jonkun kauppareissun päätteeksi, kun oltiin Sekopääjuoksijan kanssa kinasteltu kaupassa kuin kaksi kakaraa. Oli meille sopivat kärryt. 

2. Puujalkavitsit. Sekopääjuoksija sattuu olemaan puujalkavitsien kruunaamaton kuningas. Varmaan niiden ansiosta aikanaan onnistui hurmaamaan meikäläisenkin, koska arvostan suuresti kunnon puujalkahuumoria. Tässä suosikkimme, jonka olen tallentanut luuriini ja jolle repeillään kerta toisensa jälkeen aina uudelleen ja uudelleen.

3. Kiltteys. Mä fanitan kiltteyttä. Ite olen ehkä joskus vähän liiankin kiltti, mutta kovat ja tylyt ihmiset pelottaa mua. En tykkää siitä, että suorapuheisuuden varjolla saa luvan loukata toista. Tän kuvan olen tallentanut puhelimeen muistuttamaan siitä, että mun kiltteys tulee aina olemaan enemmän vahvuus kuin heikkous. 

4. Ravintolakateus. Porissa ärsyttää oikeestaan ainoastaan se, että kaupungin kahvila- ja ravintolavalikoima on ihan hirveän suppea. Erityisesti kunnon katuruoan puute ottaa päähän. Mulle iskee hyvin usein kauhee ravintolakateus Hesaa kohtaan. Fafa'sin menu on tallentunut puhelimeen joltakin Hesan reissulta ja näen vieläkin päiväunia noista safkoista. Poriin oma Fafa's please!!!

5. OOTD-kuvat ja maailman mukavin asu. Mä harvemmin otan mitään outfit of the day kuvia, mutta puhelimesta löytyi yksi. Sekopääjuoksija hankki itelleen kotoiluasuksi Mons Royalin merinovillahaalarin, joka on eittämättä maailman mukavin asu. Oman haalarin puuttuessa mulla tuli samoin tein hirveä haalarikateus ja olenkin säännöllisesti pöllinyt kyseisen asun omaan käyttöön. Nykyään haalari taitaa olla useemmin mun päällä kuin avomiehen. Laitan hänelle sitten vaan kuvaviestinä ilmotuksen, että "haalari sosialisoitu meikäläisen käyttöön täksi viikonlopuksi". Olen kuulemma kleptomaanimuija. (Ja kyllä, lattialla on kananmunapaketti...)

6. Luontokuvat ja rauhoittuminen. Ylivoimasesti eniten mun puhelimesta löytyy luonnosta napsittuja kuvia. Räpsin välillä niin paljon kuvia puista, sienistä, kasveista, öttiäisistä ja maisemista, että se luonnossa rauhoittuminen jää toissijaiseksi. Pakkomielle ikuistaa asioita on välillä jokseenkin ärsyttävää. Tästä olis ehkä hyvä opetella hieman eroon. Toisaalta, ikuistamalla asioita, voi joskus oppiakin jotain. Esim. tähän kuvaan tallentui ilmeisesti tikan sulkia.

 7. Lettukuvat. Toiseksi eniten mun puhelimesta löytyy kuvia letuista/pannukakuista. Oivalsin juuri, että jos jotakin tässä maailmassa osaan tehdä, niin se on lättyjen ja pannarien paisto. Oon tehnyt niitä jo vaikka mistä raaka-aineista ja joskus haaveilen oman pannukakkubaarin perustamisesta. Pystyisin varmaan paistamaan maistuvan lätyn vaikka tiskirätistä. Jokainen on hyvä jossakin. Mä oon pannukakuissa! 

8. Kipu. Välillä tuntuu siltä, että mulla on aina joku paikka kipeenä. Jos ei oo lihakset jumissa, niin sitten sattuu nilkka tai polvi tai joku muu paikka. Ja jos ei muuta, niin sitten irtoilee nahat käsistä. Tää tuli yhden maanantaiaamun Crossfit-treenistä. Taidan olla myös välillä kova valittamaan vammoistani. Auts!

9. Työ. Tässä on näkymä mun työhuoneesta. Meren äärellä on kiva työskennellä, vaikka harvemmin tulee näistä maisemista nautittua työpäivän aikana. Ajankohtainen kuva siinäkin mielessä, että aihe "työ" on ollut mielenpäällä viime aikoina paljon. Eilen kirjoitin työsopimuksen uuden työnantajan kanssa ja lähden ainakin vuodeksi seikkailemaan ihan uusiin ympyröihin. Jännittävää ja hieman pelottavaakin. Pidän peukut ja varpaat pystyssa, että reilun vuoden päästä pääsen palaamaan takasin tähän mun omaan huoneeseen tuulimyllyjen katveeseen. Nyt lähden kuitenkin innolla haistelemaan uusia tuulia hetkeksi. 

10. Ilo. Kuva kertoo tässä tapauksessa kaiken.

---------------------------------------------

Haastan kaikki seuraamani blogit (löytyy sivupalkista), joita haaste ei ole vielä tavoittanut. Erityisesti näkisin, että Juoksuaskeleet-Satu, Sporttaillaan-Hanna, Pikkuliten-Poppis, Luontoloinen-Sini, Kispen Ploki-Kaisa, Wannabejuoksija-Taru, Endorfiinejä-Kirsi tää olis teille! Lähtekää ihmeessä mukaan. (Ja Kevyet kilometrit, raskaat raudat-Mika - mä veikkaan, että sä saatat olla anti-haaste tyyppinen miäs, mutta näkisin mielelläni myös sun kuvat tähän haasteeseen) Mikäli osallistutte, tulkaa linkkaamaan postauksenne tuonne kommenttiboxiin. Kivoja oivalluksia kaikille!

Oivalluksia-haaste eli #oivalluksiahaaste

"Poimi puhelimesi kätköistä 10 (tai itsellesi sopiva määrä) kuvaa, jotka spontaanisti herättävät ajatuksia. Pikku oivalluksia tai muuta jakamisen arvoista. Kuvien laadulla ei nyt ole väliä vaan sillä, mitä niistä haluat kertoa. Lyhyesti - lause tai kaksi/kuva riittää, varsinkin jos kuvia on paljon. Voihan niistä kiinnostavammista tehdä vaikka omat postauksensa. #oivalluksiahaaste"

Share

Ladataan...

Katsoin keskiviikkona Docventuresissa esitetyn, Pekka Hyysalosta kertovan dokkarin New Run. Sanomattakin on selvää, että dokumentti teki vaikutuksen. On vaikea kuvitella, että se ei olisi sitä johonkin katsojaan tehnyt. Hyysalon elämänasenne, taistelutahto ja positiivisuus ovat vain ihan omaa luokkaansa. Yleensä tämänkaltaisten taistelutarinoiden koukku piilee siinä, että katsoja kokee ”minulla on asiat niin hyvin” –fiiliksiä ja voimaantuu ikään kuin sen toteamuksen kautta, että koska "mulla on asiat niin hyvin, niin ei ole varaa valittaa mistään". Pekan tapauksessa asia on toisin. Dokumenttia katsoessa ajatukseni kääntyi pikemminkin niin päin, että Pekalla on asiat hyvin ja voimaannuin siitä positiivisesta energiasta, jota Hyysalo periksiantamattomuudellaan ympärilleen tartuttaa. Se tapa, jolla Hyysalo suhtautuu elämään kun on ihan voittamaton. Koko dokumentin aikana en surkutellut Hyysalon tilannetta, koska hänen asenteensa ei vain yksinkertaisesti jätä mitään sijaa säälille. Hyysalo on voittaja, jonka tarinaa seuratessa ei voi kuin hymyillä ja korkeintaan itkeä ilosta. 

Dokumentin jälkeen jäin pohdiskelemaan elämästä nauttimista, onnellisuutta ja hetkessä elämistä. Aloin miettimään sitä, kuinka paljon Hyysalon asenteeseen onnettomuuden jälkeen on vaikuttanut se, miten hän eli eläämäänsä ennen onnettomuutta. Sillä ennen onnettomuuttaan Hyysalohan eli unelmaansa. Hän teki joka päivä sitä, mikä tuotti hänelle eniten nautintoa ja mihin hän suhtautui suurella intohimolla. Laskiessaan Hyysalo oli onnellisimmillaan. Hänen unelmansa oli olla ylhäällä vuorella joka päivä ja tuota unelmaa Hyysalo toteutti, kunnes tapahtui tuo kohtalokas onnettomuus, jonka vuoksi unelmat rakentuivat uudenlaisiksi.

Jäin pohtimaan sitä, kuinka paljon tuo unelmien tavoittelu muokkasi Hyysalon asennetta elämään? Onko Pekka Hyysalo niin uskomaton taistelija nimenomaan sen ansiosta, miten hän eli ennen onnettomuutta? Toki ihmisen persoonallisuus, perimä ja elinolosuhteet vaikuttavat asenteisiin ja siihen onko henkilö enemmän positiivisuuteen vai negatiivisuuteen taipuvainen, mutta uskoisin, että elämänasenteeseen ja taistelutahtoon vaikuttaa paljon myös se, pääsemmekö toteuttamaan itseämme vai emme. On helppo uskoa, että ihminen elämänjanoisempi silloin, kun tekee asioita, joista saa nautintoa. Vaikuttiko tämä ennen onnettomuutta ollut elämänjano Hyysalon haluun olla antamatta periksi onnettomuuden jälkeen? Minä haluan uskoa, että se vaikutti, ainakin osittain. Hyysalo nyt toki on jo persoonaltaankin ihan poikkeuksellisen valoisa ja positiivinen henkilö, mutta tuollaiseen taistelutahtoon ja periksiantamattomuuteen tarvitaan jotain muutakin. Tarvitaan sitä elämänjanoa. 

Dokumentin katsottuani minulle tuli entistä enemmän sellainen olo, että on tärkeää tehdä niitä asioita, joista saa ilon tunnetta ja joiden parissa pääsemme elämään unelmaamme tavalla tai toisella. Tiedän, että harva voi elää unelmaansa 24/7. On velvollisuuksia ja rajoituksia, jotka estävät suurinta osaa meistä tekemästä mitä huvittaa. Kyllähän minäkin juoksisin pitkin metiköitä työkseni, jos se olisi mahdollista. Arjen velvollisuudet eivät kuitenkaan saisi rajoittaa meitä loputtomasti, koska pelkkä velvollisuuksien suorittaminen syö vääjäämättä elämäniloamme jossakin vaiheessa. Vastapainona pitäisi olla jotain muutakin. Mikä tahansa harrastus tai aktiviteetti, jonka parissa koemme olevamme onnellisimmillamme. Jotain, mistä saamme onnistumisen ja täyttymyksen tunteita elämäämme. Jotain, joka lisää elämänjanoamme. Sillä elämänjano on tärkeää. Se on tosi tärkeää! 

Loppuun totean, että katsokaa tuo dokumentti ja tukekaa FightBackin toimintaa. Tukea voi antaa joko lahjoittamalla rahaa suoraan FightBackin kannatusyhdistykselle, shoppailemalla Fightback -tuotteita verkkokaupasta tai osallistumalla FightBack -tapahtumiin. Lisätietoja löydät täältä

Share

Pages