Ladataan...

Olisi kiva kirjoittaa teille joskus sellainen pelkkää iloa ja energiaa pursuva kisaraportti näiltä reissuiltani. Sellainen, jossa rikotaan ennätyksiä ja ollaan tuloslistojen puolenvälin paremmalla puolella. Mutta minun vuoroni ei vielä ole kertoa sellaisista reissuista. Minä kerron sellaisista retkistä, joissa seikkailija lähtee oman sietokykynsä ylittävälle matkalle ja joutuu taistelemaan päästäkseen maaliin edes siellä häntäpäässä tuloslistaa. Uskon vakaasti, että joskus vielä voin kirjoittaa tuon toisenlaisenkin tarinan. Tämä ei vielä sellainen ole. 

Madeira Island Ultra Trailin Maraton mittainen (42km) matka starttasi liikkeelle Parque Egologico do Funchalista klo 11 paikallista aikaa. Kaikki kisaan osallistuvat 600 juoksijaa lähtivät liikkeelle samaan aikaan ja tunnelma lähtöalueella oli kuin rantabileissä. Oma fiilis oli korkealla, vaikka takana oli todella huonosti nukuttu yö. Olimme Sekopääjuoksijan kanssa lähdössä matkaan pääasiassa nautiskelemaan maisemista. Tiesimme, että reitti kulkee läpi henkeäsalpaavan kauniiden maisemien, joten tarkoitus oli tallettaa päivä verkkokalvoille upeana luontokokemuksena.  Maaliinpääsystä itsellä ei ollut epäilystäkään. Onhan näitä matkoja jo muutama tullut juostua, joten tiesin, että sisulla mennään maaliin joka tapauksessa. Lähinnä oli vain malttamaton olo. Venailu ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani, joten aamun tunnit tuntuivat todella pitkiltä. 

Mölyn saattelemana päästiin vihdoin matkaan. Reitti alkoi heti kipuamisella, joten pienen juoksupätkän jälkeen vaihdettiin kävelyksi ja lähdettiin tunkkaamaan possujunassa ylöspäin. Ensimmäiselle huoltopisteelle oli matkaa reilu 12 km ja tälle osuudelle nousua oli luvassa n. 500m ja laskua 800m. Matka taittui leppoisaan tahtiin iloisissa tunnelmissa maisemia ihaillen, kropassa oli virtaa ja ylämäetkin sujuivat ilman puuskuttamista. Suomalainen löytää aina suomalaisen, joten alkumatkasta törmättiin myös kisassa mukana olleeseen kolmanteen Suomalaisjuoksijaan. Hän oli mukana kisassa kolmatta kertaa ja liikkeellä sauvojen kanssa. Toivotettiin tsempit matkaan ja kaveri hävisi sauvoineen horisonttiin. Jälkeenpäin tuli kadehdittua noita sauvoja vielä useaan otteeseen. 

Kaikki tasaiset pätkät juostiin ja alusta olikin Suomen kivikkoihin ja juurakkoihin tottuneelle todella helppoa edettävää. Kunnes alkoi ensimmäinen kunnon alamäkiosuus. Tässä kohtaa alamäkeä edettiin vielä paikoin joten kuten juosten, mutta melko nopeasti alamäki alkoi muuttumaan niin hankalaksi, että meikäläisen taidoilla sen juokseminen oli sula mahdottomuus. Tunsin kuinka varpaiden päät painuivat ikävästi lenkkareiden kärkiin ja etureidet ja polvet huusivat hämmästyksissään, että mitä tämä nyt on olevinaan. Kun oma kotikaupunki sattuu sijaitsemaan entisessä merenpohjassa, niin ylämäki- tai alamäkitreenimahdollisuudet ovat aika lailla nollissa. Omat pitkikset ovat painottuneet meren rannalle Yyteriin ja viimeksi olen juossut mäkiä Vaarojen Maratonilla, joten jälleen kerran kävi mielessä, että jotain tarttis varmaan tehdä. Tämä sama asia kävi matkan varrella mielessä vielä lukuisia kertoja. Pisti vähän nöyrtymään, kun ylämäissä takana puuskuttaneet tyypit sekä mummut ja papat vetivät alamäissä rallatellen ohi. Minulla ei ollut niissä mitään jakoa. Tuo ensimmäinen 800 metrin laskuosuus tuhosi reisien voimat huolella. Takaraivossa jäytävä tieto siitä, että tätä hauskuutta oli luvassa vielä 1800 metrin edestä ei varsinaisesti pistänyt naurattamaan. Ounastelin, että opin vielä vihaamaan alamäkiä tällä reisulla. 

Ensimmäiselle huoltopisteelle Poisoon saavuttiin ajassa 2:19min. Matkaa tässä kohtaa oltiin taitettu 12,2km eli varsin verkkaiseen tahtiin oltiin aloitettu. Huoltopisteellä oli kattava valikoima kaikenlaista syötävää. Mistä päästäänkin meikäläisen todelliseen akilleen kantapäähän näillä reissuilla eli ongelmaan energian tankkauksessa juostessa. Vaihtoehtoni ovat nimittäin todella rajalliset. Jos syön tai juon jotain vähänkin hapanta ainesosaa sisältävää, alan kärsiä juostessa aivan hirvittävästä närästyksestä ja (niin hölmöltä kuin kuulostaakin) koska en osaa röyhtäistä, joudun lopulta työntämään sormet kurkkuun oloa helpottaakseni. Tuollaisen jälkeen eteneminen muuttuu melko tuskaiseksi. Näin kävi mm. Pallaksella, enkä ole halukas kokemaan moista enää uudelleen. Myös suolatabletit ja magnesiumjauhe ovat poissuljettua. En voi nauttia energiageelejä, urheilu- tai elektrolyyttijuomia, happamia karkkeja, appelsiinia tai mitään sitruunaa sisältävää. Suomessa juostessani pelastukseni on ollut mustikkakeitto, jota olen käyttänyt geelin sijaan, mutta näillä leveysasteillä ei mustikkakeitosta ole tietoakaan. Ilman ongelmia voin syödä oikeastaan ainoastaan banaania, taateleita ja viikunoita, sipsejä, suolapähkinöitä, suklaata ja jotain karkkeja kuten salmiakkia. Niinpä tälläkin huoltopisteellä tuli nautittua pääasiassa sipsejä ja banaania. Matka jatkui kohti reitin raastavinta ylämäkeä. Luvassa olisi 3,8km pätkä, joka tulisi sisältämään lähes 500m nousua. 

Kuten tämän pätkän speksit antoivat ymmärtää, nousumäärä oli melkoinen. Eteneminen oli todella hidasta. Silti nousuissa tuli napsittua aika monta selkää, kun missään kohtaa ei puuskuttanut. Silti jotenkin huomaamatta ylämäki alkoi syömään naisesta voimia ja energiat kropasta huveta. Kun pääsimme Poison huoltopisteelle tein sen virheen, etten nauttinut riittävästi energiaa. Tässä kohtaa sitä olisi pitänyt ladata koneeseen niin paljon kuin mahdollista, mutta sen sijaan vietin suuremman osan ajasta huoltopisteen ei niin tunnelmallisessa bajamajassa. Jostain syystä yleensä näillä reissuilla ilmaantuva ja moiset tyhjennyskäynnit estävä henkinen tulppa ei tällä kertaa toiminut ja kävinkin lisäämässä paikallisen luonnon monimuotoisuutta reitin varrella olevissa puskissa useaan otteeseen. 

Tämän jälkeen reitti muuttui laskuvoittoiseksi, ylämäkiä ei juurikaan ollut ja loppumatka päästiin "nautiskelemaan" alamäkien tamppaamisesta. Kovin pitkälle ei Poison huoltopisteeltä päästy, kun fiilis alkoi tummumaan kohdallani melkoisesti. Energiat olivat totaalisen loppu ja homma muuttui betoniseinään päin juoksemiseksi. Tai siis kävelemiseksi. Juoksusta ei tullut mitään. Kun matkaa oli taitettu kaksikymmentä kilometriä olin jo todella syvissä vesissä. Teki pahaa, huimasi ja vitutti kuin pientä villisikaa. Ekan kerran ikinä alkoi luovuttaminen tuntua potentiaaliselta vaihtoehdolta. Ei olisi mitenkään mahdollista päästä maaliin, jos olen jo alle puolivälin kohdalla tässä kuosissa. Miksi helvetissä ryhdyn kerta toisensa jälkeen tällaiseen, täysin oman kapasiteettini ylittävään hommaan? Miten aina kuvittelen, että kykenisin näihin? Joka ikinen kerta raahustan maaliin viimeisien joukossa ja 70-vuotiaat mummut ja papatkin ovat nopeampia kuin minä. Miksi nöyryytän itseäni vapaaehtoisesti? Olisiko jo vain aika myöntää, ettei minusta ole näille matkoille? Ei näillä treenimäärillä. Noiden hetkien ajatukset pistävät nyt huvittamaan. Vähissä energioissa liikkuva tallustaja ei ole kovin hilpeää seuraa. Sekopääjuoksija parka. Näin hänen päälleen muodostuvan ajatuskuplan, jossa luki "ei vittu taas". Pallaksen toistuminen alkoi vaikuttaa ilmeiseltä. Mietin, kuinka olin taas pilaamassa Sekopääjuoksijan reissua hitaudellani ja tuskailullani. Pähkäilin mahdollisuutta lähteä raatotaksin kyydillä seuraavalla huoltopisteeltä. Aivan sama, vaikka tulee DNF. Ei kiinnosta enää pätkän vertaa.

"Tässä on Snickers, vedät sen nyt naamaasi kokonaan. Aivan sama laskeeko vai ei. Anna mennä nyt vaan ja vettä päälle" Sekopääjuoksijan äänensävy ei jättänyt sijaa vastaaninttämiselle. Aloin nakertaa patukkaa vastentahtoisesti. "Ja seuraavalla huoltopisteellä syöt sitten kaiken mahdollisen. Sun on nyt pakko saada energiaa kroppaasi". 

Portelan huoltopisteellä 27km kohdalle tultiin ajassa 5:30. Snickerspatukka oli kohentanut oloa jo hieman ja Sekopääjuoksijan kantaessa eteeni kasoittain syötävää, en enää ehtinyt miettimään keskeyttämistä. Mätin suuhuni banaania, suklaata ja viikunoita. Sitä mukaa, kun energiataso kropassa alkoi nousta, alkoi myös fiilis kohenemaan. Ajatus keskeyttämisestä unohtui totaalisesti. Jatkoimme matkaamme kävellen, koska kroppaan mätetty ruoka tuntui miettivän paikkaansa mahassani vielä. Melko nopeasti päästiin kuitenkin juoksemaan ja voi pojat sitä fiilistä. On käsittämättömän mahtava tunne, kun saa voimat yhtäkkiä takaisin. Mieliala teki täyskäännöksen ja olo oli ihan voittamaton. Nautin kaikesta ympärillä olevasta täysin siemauksin. Eukalyptuspuiden tuoksu, kostea vuoristoilma ja se kaikki vihreys. Taas muistin miksi tätä teen. Luonto antaa aina takaisin kaiken kymmenkertaisena. 

Portelan reitti oli meille osittain entuudesta jo tuttua, koska olimme juosseet samaista reittiä pitkin jo viime vuonna. Mukavaa levadareittiä pitkin oli helppo edetä, kunnes alkoi laskeutuminen kohti Laranon huoltopistettä. Reilun 300m lasku pisti jälleen hieman irvistelemään. Tässä kohtaa etureisien voimat oli syöty loppuun ja etenin alamäkiä pääosin sivuttain. Voitte kuvitella, miten hidasta tuollainen tamppaamalla eteneminen käytännössä on. Tässä kohtaa alamäkien osalta huumori alkoi loppumaan. Olisi tehnyt mieli heittää kädet taskuun ja kieriä mäki alas. Vaikka voimat oli palanneet, niin alamäet eivät vaan ottaneet sujuakseen. Joku alamäkiekspertti voisi nyt ilmottautua ja ottaa mut tukiopetukseen. Tai sitten otan seuraavalle reissulle pulkan tai liukurin mukaan. 

Laranon huoltopisteellä 32km kohdalla tein jälleen sen virheen, etten tankannut riittävästi. Jotenkin energinen olo erehdytti luulemaan, että tällä fiiliksellä mennään loppuun asti. Maaliin oli enää matkaa kymmenisen kilsaa, joten se nyt mentäisiin heittämällä, varsinkin kun luvassa oli todella juostavaa, tasaista pätkää. Tästä kohtaa alkoi maisemiltaan reitin huikein pätkä. Vasemmalla puolella avautui upea näkymä merelle. Oli etuoikeutettu olo päästä juoksemaan sellaisessa paikassa. Ihan valtavan kaunista. Reitti kulki pitkin kapeaa polkua vuoren rinteessä ja meri hohti sinisenä ympärillä. Tuntui kuin olisi juossut maailman laidalla. 

Juoksu kulki mukavasti ja tässä kohtaa napsittiin jopa muutamia selkiäkin. Mm. eräs eläkeläispariskunta, jotka olivat nöyryyttäneet meitä ohituksillaan jo useaan otteeseen matkan varrella. Arvioin pariskunnan olevan iältään lähellä seitsemääkymppiä. Ihan huikeassa kunnossa, molemmista näki, että oltiin juostu ja paljon. Rouva oli hento kuin heinän korsi, mutta pohkeet olivat rautaa. Herralla oli päässään hellehattu, mutta silmissä oli päättäväinen ilme. Yhteen ääneen Sekopääjuoksijan kanssa päätettiin, että tuossa ollaan me kolmenkymmenen vuoden kulttua. Päätettiin myös, että "noille ei hävitä". Jonkin ajan kuluttua homma alkoi kuitenkin tökkiä jälleen. Jostain syystä en saanut sykkeitä laskemaan millään, en vaikka käveltiin välillä. Huohotin jokaisen pienenkin nousun kohdalla, enemmän kuin yhdessäkään alkupätkän nousussa. Betoniseinä alkoi siintää jälleen horisontissa. Kun sykkeet eivät millään tasaantuneet oli pakko pistää kokonaan kävelyksi. Sitten alkoi pusikko kutsua. Käytyäni jälleen kerran sulostuttamassa paikallisten sontakärpästen lauantaiehtoota ja könytessäni juoksuhame kintuissa pusikosta polulle näin kun eläkeläispariskunta veti ohitsemme. Sinne katosivat rouva teräspohje ja herra hellehattu metsän siimekseen. Heitä emme enää nähneet. 

Selvää oli, että meikäläisen energiavarastot oli jälleen kulutettu loppuun. Miten nopeasti sitä voikaan siirtyä fiiliksestä toiseen. Hetkessä aloin olla jälleen painokelvottomassa mielentilassa. Sen tietää yleensä siitä, että en sano sanaakaan. Näyttelen vain pääni sisällä keskareita koko maailmalle. Energiavaje vaikuttaa minuun todella nopeasti ja voimakkaasti. Kun energiataso vajoaa minimiin kaikki tsemppihenki katoaa tyystin. Tästä on paljon opittavaa seuraaviin kisoihin. Energiaa on pakko mättää tasaiseen tahtiin alusta loppuun. Ehkä jatkossa olisi järkevää laskea tarkat määrät ja ajat, jolloin energiaa on syötävä. Matka kohti viimeistä huoltopistettä oli pitkä. Laskin metrejä ja odotin vain, että huolto ilmaantuisi näköpiiriin. Sen jälkeen sitten vain tossua toisen eteen huolella ja maali tulee vastaan nopeasti. Viimeiseltä huoltopisteeltä oli määrä olla matkaa maaliin enää 2km. Enää viimeinen rypistys.

Huoltopisteelle saavuttuamme kuulin sivukorvalla, kun paikalla ollut tyttö sanoi Sekopääjuoksijalle "only 4,3 kilometers left". Luulin tytön vitsailevan, kunnes näin huoltopisteellä olevan kyltin, jossa toden totta luki 4,3km. 4,3km on normaalisti silmänräpäys, mutta tuossa kohtaa se oli pienoinen katastrofi. Olin ihan liikaa laskenut sen varaan, että ennalta annettu 42km pitäisi paikkansa ja reippaalla vauhdilla olisimme maalissa alle 20 minuutissa. Vetäisin banaania namaan ja kiukkuisena kuin ampiainen päätin, että nyt sitten juostaan vauhdilla. Sekopääjuoksija takanani kehotti muutamaan otteeseen hiljentämään vauhtia, mutta en kuunnellut kehotuksia. Kunnes polku päätti kehottaa tehokkaammin. Lopputuloksena potku polulla olevaan kiveen ja kunnon pannut kenturaan. Isovarpaassa perkeleellinen kipu. Hetken näin tähtiä ja nieleskelin itkua maan siimeksessä, kunnes kokosin luuni ja jatkettiin matkaa. Sen verran veti nöyräksi tuo pyllähdys, että hetken oli pakko jatkaa kävellen.


Suurin osa loppureitistä oli helppoa betonipäällysteistä levadaa. Oikeastaan varsin tyypillistä, että otan pannut reitin tasaisimmalla osiolla. Maali alkoi jo häämöttää alhaalla näköpiirissä ja maalialueen äänet kantautumaan korviin. Edessä olisi enää yksi lasku ja sen jälkeen rullailu rannassa olevaan maaliin. Viimeinen lasku kesti minulta iäisyyden. Tamppaustekniikkani ei selvästikään ole se nopein mahdollinen tapa edetä. Tässä kohtaa huomasimme kuitenkin takanamme tulevan ärsyttävän Ranskalaisen kälätyspariskunnan ja nuoren Liettualaisen tytön, joita oltiin nähty matkan varrella useaan otteeseen. Raahustaessani alamäkeä tyttö ennätti juuri kysyä "are you okey", kun päätin, että nyt meitä ei ohita enää ainutkaan juoksija. Vastasin nopeasti "yes" ja aloin pinkomaan Sekopääjuoksijan rinnalle. Eipä ollut enää tietoakaan energiavajeesta. Kohti maalisuoraa juostiin jo sellaisessa vauhdissa, että oli vaikea itsekään uskoa, että jaloista löytyi vielä tuollaista poweria. Maalialueella oli mahtava hurraus. Viimeisillä metreillä otimme toisimme kädestä kiinni. Maaliviivan ylitys tuntui upealta. Jalat huusivat hoosiannaa, mutta mieli oli kiitollinen kaikesta. Se kaikki, mitä sain matkan varrella nähdä ja kokea oli jotain ainutlaatuista. Tälläkin matkalla opin itsestäni paljon. En ole niin sitkeä kuin luulen ja sitten kuitenkin voin olla vahempi kuin uskonkaan. Kaikkein kiitollisin olin siitä, että koimme tämän Sekopääjuoksijan kanssa yhdessä. Nämä tulevat olemaan niitä yhteisiä muistojamme, jotka eivät unohdu koskaan. Toivottavasti me tulemme tänne vielä silloinkin, kun olemme harmaapäisiä vanhuksia hellehatuissa ja rautaisissa pohkeissa. Toivottavasti tällaisia muistoja kertyy vielä matkallemme paljon. Mitalit kaulassa nilkutimme suihkujonoon ja tunsin itseni voittajaksi.

Jonkun on nämäkin tarinat kerrottava. 

Share

Ladataan...

Madeira Island Ultra Trail aka MIUT starttaa pisimmällä 115km matkallaan tänään keskiyöllä. Me joudumme odottamaan omaa starttiamme vielä huomiseen. 42 km mittainen Marathon lähtee liikkeelle klo 11 saaren keskiosista. Matka alkaa kahdella kunnon nousulla. Heti startista kivutaan Chão do Areeirolle ja laskeudutaan Ribeiro Frioon. Tälle 12,2km alkupätkälle nousua kertyy 550m. Tämän jälkeen alkaa reitin tunkattavin osio. Ribeiro Friosta Poisoon on matkaa vain 3,8km, mutta nousua tälle pätkälle kertyy huikeat 485m. Tämän jälkeen reitti on laskuvoittoista. Koko 42km pätkälle nousua kertyy maltilliset 1200m. Lähes kaikki nousu kivutaan alun 15 kilometrillä, minkä jälkeen "rallatellaan" alaspäin. Koko reitille kertyykin laskua yhteensä tuplat nousumäärästä eli yhteensä 2400m. Maalissa Machinossa on oltava viimeistään klo 23.

Tänä vuonna kisassa on mukana yhteensä vain 6 Suomalaisjuoksijaa. Eilen torstaina aloitimme kisafiilikseen virittäytymisen ompelemalla juoksureppuihimme Suomen liput.  Olemme yrittäneet metsästää itsellemme kissojen ja koirien kanssa Suomen lipun värisiä tiimipaitoja, löytämättä niitä mistään, joten liput toimittavat tiimipaitojen virkaa tällä kertaa. Illalla kävimme Machinossa ilmoittautumassa ja noutamassa numerolappumme. Ilmottatumisjono oli pitkä ja äänekäs. Osallistujia kisassa on yhteensä 45 eri maasta, joten tunnelma oli melko kansainvälinen. Tuli epätodellinen fiilis. Oikeastiko ollaan mukana täällä? Mukana ilmottautumisessa piti olla passin lisäksi juoksureppu, johon kiinnitettiin maaliintulochippi. Numerolappu puolestaan sisältää väliaikapisteiden chipin. Ilmottautumisessa kyseltiin hotellin tiedot ja case of emergency numerot ja jaettiin juoksijoiden starter kitit. Materialistit hykertelivät onnessaan, kun pussukoihin oli pakattu kisapaidan ja buffin lisäksi juoksulippis. Vielä shoppailut MIUT kaupassa ja nyt on kotiintuomisina iso kasa kisasälää. 

Ilmottautumassa
Ilmottautumisen jälkeen käytiin kuuntelemassa pressitilaisuus, jossa esiteltiin kisan elite runnerit. Tänä vuonna kisassa on mukana mm. Ranskalainen Xavie Thevenard, joka on ensimmäisenä urheilijana saavuttanut Ultra Trail du Mont-Blanc:in "grand slamin" voittamalla kaikki kisan matkat sekä UTMB:n ennätyksen haltija Francois D'Haene. Muutaman hetken tulin pohtineeksi sitä, mitä teen täällä näiden huippujuoksijoiden joukossa. Kunnes yksi eliterunnereista totesi, että hänen tarkoituksensa on nauttia matkanteosta, haastaa itseään ja päästä maaliin mahdollisimman nopeasti. Silloin tajusin jälleen kerran, että minähän olen tekemässä täällä ihan täsmälleen samaa. Haastamassa itseäni sillä tasolla jolla nyt olen ja pyrkimässä maaliin niin nopeasti kuin se minulle on huomenna mahdollista. Olen täällä vain ja ainoastaan tutkimassa omien kykyjeni äärirajoja. Vertailu kehenkään muuhun on täysin turhaa. En osaa yhtään ennustaa millainen huomisesta päivästä tulee, kuinka paljon nautin ja kuinka paljon joudun venymään oman kapasiteettini yli. Harva asia maailmassa saa hykertelemään enemmän innostuksesta kuin tuo tuntematon. Ehkäpä olen siis aivan oikeassa paikassa.

Kuva: MIUT

Pressitilaisuuden jälkeen pidettin vielä lyhyt briiffaus osallistujille, jossa käytiin läpi reitti kahden videon avulla ja kerrattiin tärkeimpiä turvallisuushuomioita matkan varrelle. Kuten todettua, en osaa kauheasti ennakoida, mitä huomiselle päivälle on luvassa. Reitin laskuvoittoisuus voi helposti erehdyttää luulemaan, että matka taittuu helposti alamäkeen rullaillen. Oma alamäkijuoksutekniikkani on totaalisen olematon ja entuudestaan tiedän, että siinä kohtaa, kun jalat ovat loppu, alamäkeen meneminen on huomattavasti paskamaisempaa kuin ylämäkeen. Alamäet ovat tappoja etureisille ja sitä mukaa, kun etureidet vetävät tukkoon, alkaa yleensä ilmaantua myös polviongelmia. Myöskään reitin teknisyydestä minulle ei ole paljoa tietoa. Uskoisin sen olevan kuitenkin pääsääntöisesti melko juostavaa pohjaa. Olen viime päivät kärsinyt pienoisesta akillesjänne- ja pohjevaivasta, joten hieman jännittää miten jalat tulevat kestämään. Tuntuu, että pohkeessa on joku krooninen jumitustila, joka ei tunnu helpottavan millään. Ollaankin yritetty ottaa nämä kisaa edeltävät päivät hyvin rauhallisesti ja pyritty välttelemään mäkien tunkkaamisia. Huomenna sitten nähdään, miten paikat kestävät. Lämpötila jännittää myös. Ylhäällä vuoristossa voi olla hyvinkin viileää, mutta sehän ei ongelmaksi muodostu. Sen sijaan alempana lämpimässä ja auringon porotuksessa juokseminen mietityttää. Kroppa ei ole vielä yhtään tottunut lämpimässä juoksemiseen. Keskiviikkona kävimme 4 kilsan aamulenkillä auringonnousun aikaan ja vissyä pukkasi jo tuolla pikapyrähdyksellä melkoisesti. Nestettä on ainakin varattava mukaan runsaasti. 

Reitin profiili. 

Hotellihuoneemme on tällähetkellä kuin pommin jäljiltä. Kisavarusteita on riipin raapin pitkin sänkyä ja pöytiä. Pitkän arpomisen jälkeen meinaan lähteä matkaan tutuilla ja turvallisilla Salomonin Wings Pro -kengillä. Hokan Speedgoatit olivat pitkään ykkösvaihtoehto, mutta akillesjännevaivan takia katsoin parhaaksi valita isomman dropin Sallut. Pienoinen ongelma ilmaantui numerolappujen kiinnityksen kanssa, kun kisajärjestäjä ei tarjonnut ollenkaan hakaneuloja lappujen kiinnittämiseen. Niinpä kiertelimme äsken rantakadun kaupat läpi niitä metsästäen. Alkoi jo vaikuttaa siltä, että koko saarelta ei mokomia löydy. Lopulta hotellimme vieressä olevasta naisten muotiputiikista löytyi pelastus. Ihana rouva antoi meille kasan hakaneuloja ja vieläpä ilmaiseksi. Nyt riittää hakaneuloja muihinkin kisoihin. Kaikki alkaa olkaa valmista huomista varten.

Ohessa vielä uunituore video, jossa käydään reitti läpi. Videolla 115 km reitti kokonaisuudessaan, meidän osuutemme siis viimeiset 42 km. 

Kisan nettisivujen kautta pystyy mitä todennäköisimmin seuraamaan etenemistämme väliaikapisteiltä toiseen. Pitäkäähän peukut pystyssä, että huominen taipaleemme on yhtä onnekas kuin tämän päiväinen hakaneulojen metsästys. 

 

Share

Ladataan...

Olette varmaan kuulleet tarinaa Suomalaisista eläkeläisturisteista, jotka pakkaavat etelänlomalle matkalaukkuun paketin Juhlamokkaa ja ruisleipää sekä matkustavat ainoastaan kohteisiin, joissa ravintoloiden menut ovat suomeksi ja kaupassa pystyy asioimaan omalla kotimaisella, kunhan puhuu riittävän hitaasti ja tarvittaessa toistaa kaiken huutamalla hieman kovempaa. Olette varmaan myös naureskelleet tälle Suomalaisten junttiudelle. Niin minäkin olen. Olen naureskellut omille isovanhemmilleni, jotka matkustivat viettämään talvea kanariansaarille ruisleivät ja pannukahvipaketit kainalossa. Naureskellut sille Suomalaiselle seiftailulle, jossa milloinkaan ei kyetä irtautumaan totutusta. Naureskellut, kunnes jälleen kerran hotellin aamupalalla juon kuraveden makuista sotkua ja totean, etten kykyne hyvällä tahdollakaan kutsumaan tuota moskaa kahviksi. Sekopääjuoksija ottaa espresson ja kertoo sen maistuvan kahvilta lihaliemikuutiolla.

Onneksemme olemme varautuneet. Menemme hotellihuoneeseen, kaivamme matkalaukustamme paketin Brazil-kahvia ja hetken kuluttua huoneeseemme levittäytyy ihana tuoreen kahvin tuoksu. "Täällä tuoksuu mun mummulalta" totean. Se tuttu ja turvallinen pannukahvin tuoksu on tallentunut jonnekin selkäytimeen. Kahvimukit kädessä istumme hotellin parvekkeella ja yhteen ääneen toteamme, että tästä eteenpäin kahvipaketti lähtee aina reissuun mukaan. Eläkeläisturistit olivat sittenkin ehkä oikeilla jäljillä. Mietimme onko tässä nyt käymässä niin, että olemme pikkuhiljaa muuttumassa isovanhempiemme kaltaiseksi? Pakkaammeko seuraavaan reissuun Juhlamokkapaketin kylkeen pussin Reissumiestä? Olemmeko vain askeleen päässä Kanariansaarista ja Suomibaareista?

Toisaalta, miksi ihmeessa juoda kuravettä, jos voi saada mummun pannukahvin tuoksun hotellihuoneeseen? 

Share

Pages