Yksin ja yhdessä - Vaarojen Maraton 2016

Ladataan...

Nämä kotimatkalla auton takapenkillä kirjoitetut kisaraportit ovat jo alkaneet muodostua jonkinmoiseksi kisaviikonlopun perinteeksi, joten jatketaanpa perinnettä ja raapustetaan jälleen raportti heti tuoreeltaan. Tänään vuorossa lauantaina juostu(/kävelty) Vaarojen Maraton 2016.

Alkuun totean, että Vaarat varastivat sydämeni. Tapahtuma ja Koli olivat kaiken hehkutuksen arvoisia. Tämän johdosta tuleva teksti saattaa sisältää jonkin verran siirappisia hetkiä. Pahoittelen, jos menee liian ällömakeeksi. Sen verran tasapainotan kuitenkin tilannetta heti alkuunsa kertomalla, että jossakin juoksuni(=kävelyni) synkimmällä hetkellä pohdin vakavasti tämän blogin nimen muuttamista muotoon 'Maailman paskin polkujuoksija'. Luovuin kuitenkin tuosta ajatuksesta maalissa. Kantapääopistossa kun on vähintäänkin yhtä kuvaava nimi tämän naisen rämpimisistä. 

Perinteisestä on myös se, että nämä meikäläisen kisaraportit ovat kilometrin pituisia. Vaarojen raportista tuli ehdottomasti pisin ikinä, joten tsemppiä jo tässä vaiheessa, jos yrität selvitä tekstini loppuun asti. Jonkinmoinen ultrasuoritus tulee olemaan jo tämän postauksen lukeminenkin. 

-------------------------------------------------------

Ensimmäisellä Vaarojen Maratonillani riitti meikäläiselle jännitettävää tuplamäärin, sillä oman juoksun lisäksi jännäsin Sekopääjuoksijan taivalta satakolmeykkösellä. Kun perjantaina iltakymmeneltä saattelin hänet starttiin ja katsoin kun lamppupäinen joukko lähti matkalleen alkoi jännittää niin maan perusteellisesti. Uumoilin unetonta yötä gps-palluroiden seurassa, mutta mökille päästyämme otin järjen käteen ja painuin suoriksi nukkumaan jättäen gps-pallot elämään omaa elämäänsä. Kännykkä oli ajastettu herättämään klo 6. Jostakin syystä säpsähdin hereille jo klo 4 ja tämän jälkeen uni ei enää tullut silmään. Klo 5.30 Sekopääjuoksijalta tuli viesti, jossa ilmoitti homman menevän DNFksi. "Nilkka ympäri kahdesti ja energiat eivät imeydy". Satakolmeykkösen tiukka aikaraja puolivälin osalta oli hajonneen nilkan takia karannut auttamatta käsistä, joten jatkamisessa ei ollut enää mitään mieltä. Järkevä päätös, joka ei oikeastaan jättänyt sijaa harmitukselle. Tämä laji on tällainen. Kaikenmoisia kapuloita voidaan matkan varrella rattaisiin lyödä ja silloin on osattava tehdä päätöksiä, mitkä kapulat ovat jatkamisen kannalta liian vankkoja ja mitkä eivät. 

Kimpsut ja kampsut kasaan ja kohti Kolia. Mökiltämme on tunnin ajomatka kisakeskukseen ja tuon matkan aikana ehti käymään läpi ihan liikaa kaikenmoista. Jostakin syystä olin ihan varma, että nyt tulee itellekin eka DNF. Pallaksella olin saanut niin hurjasti turvaa ja tsemppiä Sekopääjuoksijasta, että oli jotenkin tosi orpo olo lähteä yksin matkaan. Ajattelin, että pään hajotessa, en pysty tsemppaamaan itseäni eteenpäin. Jos tulisi Pallaksen kaltainen totaali sakkaaminen, niin homma jäisi takuulla kesken. Kisakeskuksessa kaikki meni sekunnissa. Yhtäkkiä huomasin olevani startissa minuutti lähtöön. Veljeni oli jälleen lähdössä samalle matkalle, mutta hänen kyydissään minulla ei olisi toivoakaan pysyä, joten eipä hänestäkään ollut tarjolla veljellistä tukea matkan varrelle. Starttitorven soidessa tiesin, että tästä tulisi yksinäisen suden taival. 

Lähdön hetkellä. 

Liikkeelle lähdettiin todella hyvässä vauhdissa. Homma ei jumittanut kuin ihan alussa ja sen jälkeen letka eteni mukavasti. Olin laatinut sellaisen "kisataktiikan", että ekat 17 km "urku auki" (isoilla "" -merkeillä) ja sen jälkeen selviydytään jotenkin ne viimeiset 26,5 km. Homma menisi kuitenkin kävelyvoittoiseksi Ryläyksen alkaessa, joten oli paree laittaa isompaa vaihdetta silmään alun juostavalla pätkällä. Juoksu kulkikin nuo ekat 17 km todella hyvin ja Kiviniemen huoltopisteellä olin hyvävoimaisena. Tästä huolimatta hirvitti jo hieman, mitä loppupätkällä tapahtuu. Jo tuon alkupätkän pienetkin nousut olivat saaneet irvistämään melkoisesti ja loppupätkällä oli luvassa jotain paljon pahempaa. Kiviniemen huoltopisteellä otin ensimmäisen turvapuhelun Sekopääjuoksijalle. Puhelun sisältö oli kutakuinkin "Hyvin sujuu, mutta nuo mäet on kyllä saatanasta". Jälleen kerran oli pakko myöntää se fakta, että mäkitreenin puute kostautuu näillä reiteillä. Ei oo muijan kropassa paukkuja riittävästi ylämäkiin, eikä sen puoleen alamäkiinkään. 

Edellisten kisojen vatsaongelmien takia lähdin tällä kertaa matkaan hieman erilaisin eväin. Olin pakannut mukaan ainoastaan 4 energiageeliä ja nekin olivat mukana vain varmuuden varalta. Poiketen muista kisoista Vaaroilla ei huoltopisteillä jaeta muuta kuin vettä, joten kaikesta lisäenergiasta on huolehdittava itse. Vedenylityspaikan lauttamatkalla oli hauska hetki, kun samalla lautalla tullut mies kaivoi repustaan ruisleivän ja meikäläinen otti esiin mustikkasoppaa. "Mitään geelejä tarvita" todettiin yhteen ääneen. Mustikkasopan lisäksi reissueväinä oli sipsejä, suolalla täytettyjä taateleita, glukoosipastilleja, rusinoita, suolapähkinöitä, salmiakkiaakkosia, suklaapäällysteisiä kahvipapuja ja itse tehtyjä energiamöykkyjä. Mahan kanssa ei tällä kertaa ollut mitään ongelmia ja lopulta pääsin maaliin nauttimatta ainuttakaan energiageeliä. Voin kertoa, että oli enemmän kuin mahtavaa juosta ilman sitä aiemmissa kisoissa vaivannutta järkyttävää pahoinvointia. Ensimmäistä kertaa pystyin todellakin nauttimaan matkanteosta. 

Ja eikun kohti Ryläystä. Ryläyksestähän liikkuu kahdenlaista tarinaa. Toisten mielestä Ryläys on suurinpiirtein itse helvetti ja toisten mielestä taas ihan ylimainostettu juttu. Itse olin varautunut etukäteen tuohon helvettiin, koska henkisesti on helpompaa odottaa jo ennalta jotain hirveää kuin herätä vasta paikan päällä siihen, miten kauheaan paikkaan on joutunut. Niinpä lähdin kylmänhiki otsalla Ryläyksen valloitukseen. Olin jotenkin kuvitellut, että kauheinta Ryläyksessä ovat megalomaaniset kivikkoa ja juurakkoa sisältävät nousut, joissa kiivetään suurinpiirtein nelinkontin kallioseinämiä ylöspäin ja lopulta liu'utaan kallioseinämää persliukua alaspäin. 

Ryläys ei täyttänyt odotuksia noiden kammottavien nousujen ja laskujen osalta. Kun olin päässyt rämpimään huipulle asti tuli kieltämättä fiilis "tässäkö tää nyt oli". Sen sijaan teknisyyden osalta Ryläys lunasti lupauksensa. Rämpiminen ei kohdallani meinaan ole tässä kohtaa pätkääkään liioiteltu termi. Vauhti hidastui ihan minimaaliseksi, kun meikäläisen koivet eivät vain löytäneet paikkaansa haastavassa maastossa. "Yllättävän tekninen reitti", "reitin teknisyys yllätti polkujuoksijan" ja mitä näitä nyt oli. Olin aivan jäässä Ryläyksellä, niin henkisesti kuin fyysisestikin ja sitä mukaa, kun vauhti hidastui, alkoi myös pää hajoamaan. Noin 26 kilometrin kohdalla aloin jo olemaan melko syvissä vesissä ja suunnittelin soittavani itkupuhelun Sekopääjuoksijalle. Kun olin lähdössä kipuamaan kohti viimeistä nousua Ryläykselle, vilkaisin taakseni ja näin satakolmeykkösen kärjen (ja voittajan) Mikael Heermanin takanani. Voin ihan suoraan myöntää, että fanitan Heermania ihan kybällä, joten tuo hetki oli meikäläiselle lähestulkoon sama kuin belieberi törmäisi kadulla Justin Bieberiin (miinus kiljuminen ja pyörtyily). Moikattiin ja kysyin "miten menee?", "olosuhteisiin nähden ihan hyvin" vastasi Heerman ja heitti saman kysymyksen minulle. Aloin nauraa ja vastasin, etten kehtaa sanoa tässä nyt yhtään mitään. Tää kaveri on taittanut jo joku 114 km ja silti heittää läppää iloisesti. Tuossa kohtaa oma kärsimys meni jotenkin oikeisiin mittasuhteisiin ja askel alkoi tuntumaan kovin kelvältä. Heitettiin tsempit ja muutamassa sekunnissa Heerman katosi horisonttiin. 

Viimeisessä nousussa 131 km voittaja Mikael Heerman. Fanitan ehkä tämän jälkeen vielä astetta enemmän. 

Tuon fanihetken jälkeen tapahtui joku käsittämätön piristyminen. Tuntui kuin jalat olisivat saaneet jostakin lisää voimaa ja lähdin kipuamaan ylös ihan uudella energialla. Ryläyksen jälkeen otin toisen turvapuhelun Sekopääjuoksijalle, mutta en suinkaan kuvittelemaani itkupuhelua. Kerroin nauraen, että nyt alkaa hieman jo sakkaamaan ja sain vastaukseksi, "tuossa kohtaa pitääkin jo sakata". Pienen tsemppaustuokion jälkeen heitin sipsejä ja energiamöykkyjä naamaan ja lähdin jatkamaan matkaa kuin uudestisyntyneenä. Tuossa kohtaa tuli koko reissun parhaat fiilikset. Oikeasti vauhtini ei ollut varmaankaan enää päätä huimaavaa, mutta itsellä oli sellainen olo kuin olisin juossut ihan huikeaa vauhtia. Eteneminen tuntui vaivattomalta ja menin vain rallatellen eteenpäin. On vaikea sanoin kuvailla sen hetken fiiliksiä. Tiesin jo, että sen päivän juoksusta tulisi ajallisesti hitain ikinä, mutta tuossa kohtaa maaliintuloaika menetti täysin merkityksensä. Oikeastaan ihan kaikki muukin menetti merkityksensä. Oli vain minä ja polku ja ihan mahdottoman onnellinen olo. Jossakin kohtaa Ryläyksen nousuja kivutessani alkoi korvanapeissa soimaan Disturbed -yhtyeen versio Sound of  Silence biisistä. Rakastan tuota biisiä ja versiota jostain syystä ihan hiruisesti. En pysty vieläkään ajattelemaan tuota hetkeä ilman kylmiä väreitä ja kyyneleitä. Kun pääsin kallion laelle, aurinko alkoi paistamaan pilvien välistä eikä ketään muuta näkynyt missään. Seisoin hetken yksinäni siinä vaaran laella, otin napit pois korvilta ja hymyilin auringolle. Tämän takia mä tätä haluan tehdä. Nyt mä sen tiedän miksi täällä rymyän. En tule ikinä unohtamaan tuota hetkeä. 

En muista enää tarkalleen, missä kohtaa, mutta ehkäpä jo jossakin puolen välin paikkeilla alkoi koko loppumatkan ajan jatkunut hassu kuvio. Ohitin kaksi naista ja jonkin ajan kuluttua he ohittivat vuorostaan minut. Tämä toistui useaan kertaan ja jossakin kohtaa nämä naiset erkaantuivat toisistaan ja jatkoimme hitaammin etenevän naisen kanssa tätä samaa ohittelua vuoron perään. Lopulta alkoi jo naurattaa, kun jatkuvasti moikkailtiin ja todettiin, että "jaa nyt on sun vetovuoro". Mä olen normaalisti melko (=lue hyvin) epäsosiaalinen juoksija. Nautin yksin, omissa ajatuksissani taivaltamisesta ja omaan tahtiin menemisestä. Lisäksi juoksen yleensä napit korvilla, joten olen siinäkin mielessä varsin huonoa juoksuseuraa. Tästä syystä näissäkin ohitustilanteissa tyydyin vain heittämään pari sanaa hymyillen ja jatkamaan matkaani. Enpä olisi ikinä tuossa kohtaa uskonut, että lopulta taitamme matkan yhdessä loppuun. Vaaroista tulikin monessa mielessä varsin mieleenpainuva juoksu.

Juoksu kulki hyvin aina viimeiselle vesipisteelle ja myös siitä eteenpäin noin 35 kilometrin kohdalle asti. Viimeisellä vesipisteellä olin todella hyvävoimaisena ja heitin läppää juomapisteen setien kanssa. Tuossa kohtaa rakastin koko maailmaa ja olin ihan varma, että hyvä fiilis jatkuu maaliin asti. Jossakin viimeisen vesipisteen jälkeen olevalla tieosuudella ohitin jälleen tuon saman naisen ja kysäisin miten menee. Naisen polvi oli kipeytynyt pahasti ja voimat lopussa, joten matkanveto oli hidastunut melkoisesti. Heitettiin jälleen kerran heipat ja jatkoin matkaani juosten, mutta jäin miettimään mitenköhän hän mahtaa selvitä maaliin, kun meno näytti jo sen verran tuskaiselta. 

Uudistuneen loppupätkän ensimmäinen jyrkkä nousu Mäkrälle nitisti kuitenkin mehut meikäläisestä totaalisesti ja ylämäkeen kipuaminen muuttui ihan hiipimiseksi. Sanoisin, että mulle tuo oli koko reitin pahin nousu ja jos Ryläys ei lunastunut lupauksiaan nousujen osalta, niin Mäkrä kyllä lunasti. Tuossa kohtaa kaikki paikat lantiosta alaspäin alkoivat sattua ja eritoten alamäissä meno tuntua todella ikävältä alaselässä ja polvissa. Sitä mukaa, kun voimat alkoivat hiipua, muuttui jälleen mielikin mustemmaksi. Hoin vain koko ajan päässäni Sekopääjuoksijan sanoja, että tässä kohtaa pitääkin jo tuntua. Hieman alkoi huvittamaan, kun Ed Sheeran lauloi korviin juuri tuossa kohtaa "When your legs don't work like they used to before". No ei toimi ei! Oli aika ottaa kolmas turvapuhelu Sekopääjuoksijalle ja tuon puhelun sisältö oli kutakuinkin muotoa "Mä oon ihan loppu nyt". Matkaa maaliin oli noin 7-8 kilometriä. Jälleen kovat tsempitykset Sekopääjuoksijalta, että "hyvin menee" ja "enää loppurutistukset". Jänikseni toimi näin puhelimen välitykselläkin loistavasti. Tuon puhelun aikana huomasin, että tuo edellämainittu nainen ohitti jälleen vuorostaan minut. Oli kiva huomata, että hän oli edelleen liikenteessä. "Hänen vetovuoronsa" ajattelin ja heitin viimeisen kerran sipsejä ja energiamöykkyjä naamaan. 

Matka jatkui hiipien eteenpäin ja vauhti tuntui hidastuvan hidastumistaan. Eikä pelkästään tuntunut. Voin nimittäin tähän väliin keventää tunnelmaa kertomalla, että tässä taannoin heitimme läppää Kispen plokin Kispen kanssa viimeisen kymmenen kilometrin kauheudesta ja maailmanhistorian hitaimmista vikoista kympeistä, jotka Kispe teki Pyreneillä ja minä Pallaksella. No tämän kisan jälkeen joukossamme on uusi mestari, kun allekirjoittanut löntysti vikan kympin (tättärää, rumpujen pärinää) aikaan 2:41!!! Vaikea käsittää, miten tuo on edes ylipäätään mahdollista??? Ehkä harkitsen vielä sitä blogin nimen muuttamista uudelleen.... 

Kun matkaa maaliin oli noin viitisen kilsaa, tapahtui jälleen hauska yhteensattuma, kun yhtäkkiä mutkasta vastaan kävelee ala- ja yläasteaikainen koulukaverini. Juha Saastamoinen on ammattivalokuvaaja ja intohimoinen juoksija, joka kuvailee paljon urheilutapahtumia ja usein myös kiertää kuvailemassa polkujuoksukisoja. Viimeksi törmättiin Juhan kanssa Karhunkierroksella maaliin tuloni jälkeen. Juhan positiivisuus ja elämänasenne ovat jotenkin hyvin tarttuvia ja hän tuntuu suhtautuvan juoksemiseen vähintään yhtä suurella palolla kuin minäkin. Tästä syystä tuo tämänkertainen törmääminen ei olisi voinut parempaan kohtaan tulla. Juha otti muutaman kuvan ja sai hetkessä ajatukseni käännettyä synkkyydestä positiiviseksi. Tuli sellainen fiilis, että käypä mulla nyt hyvä mäihä tänään, kun saan kokea matkan varrella tällaisia tsemppihetkiä. Juha huikkasi vielä lopuksi perään "ihan mahtavan harrastuksen olet itsellesi löytänyt", johon vastasin "no niin olenkin, tää on ihan parasta". Tuon kohtaamisen ansiosta matka jatkui hymyssä suin aina maaliin asti. (Juhan upeita kuvia eri urheilutapahtumista voitte käydä tsekkailemassa täältä. Samaisilta nettisivuilta löytyy myös mahtava lehtiartikkeli Juhan Siperiassa juoksemasta Baikal Ice Maratonista. Suosittelen lämpimästi lukemaan tuon jutun, joka tiivistää aika täydellisesti ajatuksia juoksemisen kauneudesta)

Ylläolevat kuvat: Onevision.fi / Juha Saastamoinen

Hieman tämän jälkeen otin jälleen kiinni tuon naisen, jonka kanssa oltiin ohiteltu vuoron perään viimeiset parikymmentä kilometria. Molempien meno oli tuossa kohtaa todella hidasta ja tällä kertaa päätinkin jäädä jostain syystä juttelemaan hänen kanssaan. Kirottiin yhdessä mäkiä ja erityisesti alamäkiä ja juteltiin niitä näitä. Naisen polvi oli muuttunut entistä kipeämmäksi ja alamäet olivat hänelle aivan tuskaa. Hän mainitsi tuossa kohtaa jättävänsä kisan kesken, koska ei tulisi selviämään enää lopun laskuista ja nousuista. Mietiskelin mielessäni, että onkohan näillä koko päivän aikana toistuneilla ohitushetkillämme sittenkin joku merkityksensä ja aloin pohtimaan, voisinko jotenkin saada houkuteltua hänet vielä jatkamaan matkaansa loppuun asti. Tässä kohtaa on pakko todeta, että jos joku nyt alkaa rakentelemaan mielessään jotain sädekehää pääni päälle, niin sen voi pyyhkiä pois saman tien. Kuten todettua, olen todella epäsosiaalinen juoksija ja äärettömän arka tyrkyttämään apuani kenellekään tuntemattomalle. Yleensä tuollaisissa tilanteissa kysyn nopeasti onko kaikki ok ja jatkan matkaani yksin pysähtymättä sen enempää juttelemaan. Olen aina pitänyt itseäni kohtuullisen huonona tsempparina. Mitään kuvaa laupiaasta samarialaisesta en siis tässä yritä nyt itsestäni luoda. Jotekin vain mulla tuli tuossa kohtaa vahvasti sellainen olo, että nuo päivän törmäämiset olivat tapahtuneet tarkoituksella ja en voisi mitenkään olla hyvin mielin maalissa, jos en yrittäisi auttaa kaveria (ala)mäessä. 

Tässä kohtaa kuulin jostakin tutun äänen "JAKSAA JAKSAA". Sekopääjuoksija oli tullut hotellin kohdalle valokuvailemaan ja kannustamaan minua. Naisen (emme kysyneet/kertoneet missään vaiheessa toisillemme nimiämme, joten siitä syystä joudun koko ajan käyttämään tässä jutussa nimen sijaan sanaa "nainen") oli määrä keskeyttää juurikin tuossa hotellin kohdalla eli noin 4 km ennen maalia. Niinpä Sekopääjuoksijan paikalle ilmaantuminen tapahtui enemmän kuin hyvään saumaan. Tiesin nimittäin, että Sekopääjuoksija, jos kuka saisi tsempattua tuon naisen jatkamaan eteenpäin. Käännyin kysymään naiselta, että meinaako hän nyt tosissaan jättää leikin kesken tässä vaiheessa ja sain myöntävän vastauksen. Kerroin Sekopääjuoksijalle, että nainen on keskeyttämässä ja tämän jälkeen tapahtui juuri se mitä olin ounastellutkin. Sekopääjuoksija oli täsmälleen niin vakuuttava kuin arvelinkin ja melko nopeasti nainen alkoi jo hieman pyörtää päätöstään. "Mutta mä en selviä tuosta alamäestä" hän sanoi. "No jos mennään yhdessä?" mä ehdotin. "Mennään vaikka pienissä osissa, jos siltä tuntuu". Houkuttelu, hiillostus tai mikälie tepsi ja lähdettiin hipsimään peräkanaa alamäkeen. Naisen eteneminen alamäessä oli melkoisen tuskaista ja jossakin kohtaa mietin, että hän varmaa kiroaa minut vielä helvettiin. Totesin mielessäni, että se on aikalailla sama, mitä hän minusta sillä hetkellä ajattelee ja otin taktiikaksi lörpötellä hänelle kaikkea maan ja taivaan väliltä (aivan epätyypillistä ylisosiaalisuutta meikäläiseltä). Ajattelin, että jos juttuni ovat rasittavia, niin ainakin hän keskittyy ehkä hetken vihaamaan selityksiäni ja unohtaa polvikipunsa. Jossakin kohtaa nainen totesi (varmaan lopen uupuneena juttuihini), että "mene vaan menojasi, kun sulla tuntuu virtaa riittävän". Vastasin, etten kehtaa jättää häntä enää, kun kerran olin houkutellut jatkamaan.

Tuohon piinaavaan alamäkeen kulutettiin lopulta aikaa noin 25 minuuttia. Tämän jälkeen se lopun ylämäki tuntui suorastaan lahjalta. Jossakin kohtaa ylämäessä lörpöttelin edelleen juttujani, kun joku sanoo takanani, että "sun kaveri jäi tuonne taakse". En tiedä kuinka kauan olin sulostuttanut tämän toisen naisen menoa noilla jonninjoutavilla selityksilläni. Jäin odottamaan naista ja kun hän saavutti minut, lopetin höpötykseni. Oltiin jo niin lähellä maalia, että tiesin naisen pääsevän loppuun asti. Yhtäkkiä huomasin olevani 300 m maaliin -kyltin kohdalla. Yllätyin melkoisesti, koska kelloni valehteli tällä kertaa niinpäin, että tuossa kohtaa luulin maaliin olevan vielä yli kilometrin verran matkaa. Viimeisellä tasanteella ennen maalia näinkin jo Sekopääjuoksijan ja veljeni kannustamassa minua. "No nyt näyttää ihan liian helpolta" "Saat luvan lähteä juoksemaan saman uudestaan, kun ei näytä ees yhtään tekevän tiukkaa". Kyllä sitä oman porukkansa tunnistaa jo pelkästään kettuilun määrän perusteella :) Jäin vielä tasanteelle odottamaan naista, mutta lopulta päätin, että nyt on aika saattaa oma matka päätökseen ja ylittää maaliviiva. Veli taisi siinä ennen viimeistä nyppylää todeta jotain maaliin juoksemisesta, johon vastasin ensin, että "ei pysty" ja sitten heti perään "PERKELE", jonka jälkeen lähdin pinkomaan mäkeä ylös täysillä juosten. Ylitin maaliviivan niin nopeasti, että maalissa ollut kuuluttaja ei ehtinyt reagoimaan tulooni ollenkaan. Omituisesti sitä vain löytyi paukkuja etanankin kropasta vielä lopussa. 

Loppukiri, jossa ei pysynyt enää kameramieskään mukana.... (todellisuudessa vauhti oli varmaan luokkaa 20min/km)

Fiilis maalissa oli sanoinkuvaamattoman upea. Siinä kohtaa, kun tuo nainen ylitti maaliviivan liikutuin kyyneliin asti (toki kooten itseni sekunnissa, koska eihän tämmöset epäsosiaaliset möröt nyt toisten puolesta liikutustaan näytä). Naisen hymy ja kiitokset maalissa kruunasivat koko päivän. Tuossa kohtaa maaliintuloajalla oli entistäkin vähemmän merkitystä. Olin saanut juoksusta kaiken sen, mitä siitä todellisuudessa haen. Vaarojen maratonista tulikin ihan huikea hyvän mielen juoksu. Sellainen juoksu, jota tuskin tulen unohtamaan ikinä. 

Ensi vuoteen - Kiitokset Vaarojen Maraton, olit yksi parhaimmista kokemuksistani ikinä!

-----------------------

 

 

 

Share

Kommentit

kispe (Ei varmistettu) http://kispe.vuodatus.net

Oujee, mahtavasti ja tunteella vedetty! Mäkin aivan liikutuin tuosta (toisen) uupuneen tsemppaamisesta maaliin! :)

Ja nyt latasit kyllä sellaset enkat viimesellä kympillä tauluun, et mä toivon etten koskaan pysty pistämään paremmaksi! hahaha

Sekin kertoo jotain, että jo seuraavana päivänä kisan jälkeen on ilmo sisässä seuraavaan koitokseen. Way to go!

Hymyileoletupea

Vuhuu Kispe!!! Kannan mestarin viittaani ylepydellä. Toi oli kyllä silmiähivelevä suoritus.....

Mut tiädäksää kui hienoo oli kerrankin vetää niitä herkkuja siellä matkanvarrella? Jo pelkästään ton takia kannattaa etanoida siellä yhdeksän tuntia :D 

Nyt on ilmo sisässä Madeiran kisaan ja äsken kävin pistämässä ilmottautumisen Karhunkierroksen viiskolmoselle. Ihminen ei näköjään opi mistään... 

 

kispe (Ei varmistettu)

Ooooihhh, Karhunkierroksellekin! Mahtavaa :)

Mä vasta arvon mihin koitoksiin enskesänä oikein meinaan, vähän jotain pitempää kisaa ehkä vois koittaa, mut ei oikein ne +6000m tunkkaukset saa syttymään..
Mut se on jotenki mahtavaa ku enskesänä voi todella iisisti olla paremmassa iskussa kun tänä kesänä, et tässähä ei voi ku voittaa! hehe

PS. mulle kävi klassiset ja eipä paljo Pätkikset maittanu. Se on heti ku ekan geelin imasee, ni makeenhimot on tiessään.. ja se on todella surullista. Ehkä mäki pakkaan enskerralla maitopullon ja ruisleivät reppuun :)

Hymyileoletupea

Juu pakko sinne oli ittensä taas tyrkätä, kun toi sekopää meinaa mennä yrittämään sataakuuttakymppiä sinne (sekasin ollaan ku seinäkellot). 

Ehdottomasti pidempää kisaa kehiin vaan. Nuo +6000 tunkkaukset ei kyllä ajatuksena lämmitä täälläkään päässä, mutta eikös se vois mennä taas sinne "paska idea toteutetaan" -kategoriaan :D

Tuo karkkien maittamattomuus on kyllä ihan traagista. Tosin onneks menetetyt sokerit pystyy ottamaan aina takasin, kun pääsee kotiin (om nom nom nom). Mä taidan siirtyä tästä eteenpäin vallan luomulinjalle ja vetää mustikkasoppaa huuleen jatkossakin. Oli meinaan todella mukavaa, kun se yrjö ei kurkistellut kurkun perällä. Suosittelen lämpimästi! 

Suvi K.
Sisunainen

Haha mäkin vertasin itseäni koko ajan 131 km:n juoksijoihin, kun joku asia (alkaen lauantaiaamun 6:30 herätyksestä) alkoi ottaa päähän. :D

Tuttuja fiiliksiä loppupätkän osalta. Mutta siis miten h*tossa sä juoksit sen vikan ylämäen? Mä kävelin ja meinasin silti kuolla!

Onnea vielä kerran valtavasti! Yritetään sitten ens vuonna törmätä kisapaikalla. :)

Hymyileoletupea

Josatkin sitä kaivautui vielä paukkuja siinä loppuvaiheessa. Oikeen itekin yllätyin, kun lähdin pinkomaan niin vauhdilla :D 

Kiitos onnitteluista Suvi ja tosiaan harmi, kun ei ehditty törmätä. Ei menny ihan suunnitelmien mukaan juur mikään sinä päivänä :)

Mika (Ei varmistettu) http://kevyetkilometrit.blogspot.com

Jaksoin lukea ihan joka sanan! Olihan siinä vähän vuoristorataakin mutta silti luen rivien välistä että tämä oli se onnistunut pitkä polkujuoksu jota lähditkin hakemaan. Sun oma grand slam, hattutemppu ja kruunu tälle hienolle, kaiken mullistaneelle juoksuvuodelle.

Mun mielestä on myös hieno juttu että juoksit tämän juoksun käytännössä yksin. Okei, myönnän että hymähdin vähän hätäpuheluille mutta olisit aivan varmasti päässyt maaliin ilmankin niitä. Halusit varmaankin vain jakaa matkan tärkeän ihmisen kanssa kun se kerran oli tuon harmittavan keskeytyksen vuoksi mahdollista? Jos on mahdollista tukeutua toiseen niin silloin murheen alhossa se tulee myös ymmärrettävästi tehtyä.

Toivottavasti jalat alkaa kantaa pian, haluan kuulla ihan livenäkin näitä tarinoita epäsosiaaliselta juoksijalta ;) Kyllähän yhdessä kokeminen ja näiden elämysten jakaminen niin itse kisan aikana kuin sen jälkeen tekee niistä niin merkityksellisiä!

Jos ollaankin paskoja juoksijoita niin mitä sitten :D Koko rahalla elämyksiä ja se riittää.

Onnea superjuoksijalle!

Hymyileoletupea

Luit Mika rivien välistä juuri oikein. Oli juurikin se the juoksu! Oli niin mieletön hyvänmielen juoksu, että tuon ansiosta leijun pilvissä vielä pitkän aikaa :)

Nii minunki mielestä oli upeaa juosta/selvitä yksin. Tuollaisen juoksun aikana tekee niin paljon matkaa itseensä ja laittaa asioita perspektiiviin, että oli mahtavaa käydä se kaikki läpi itekseen. Nuo turvapuhelut taasen johtuivat paljolti siitä, että avomies venaili koko päivän ajan meitä kisakeskuksessa ja hänen oli määrä tulla kuvailemaan matkan varrelle, joten siitä syystä pidin vähän ajantasalla missä kohtaa etenen, kun gps-seurantaa ei mulla ollut. Noh - pakko silti myöntää, että se oli jotenkin lohdullista jutella hänelle matkan varrella. Tuli samalla huolehdittua siitä, että pidin kunnon tankkaustaukoja, kun istahdin aina kivelle soittamaan ja syömään eväitä :)

Jalat on muuten palautuneet ihan superhyvin. Tosin tämä viikko nyt ainakin menee ihan levätessä. Vaikka kuinka tuntuis notkeelta, niin pakko se on myöntää, että tommonen yhdeksän tunnin suoritus syö naisen kroppaa melko lailla. Se on leponsa ansainnut nyt. 

Tällä reissulla kirkastui nyt kyllä ihan toden teolla tuo, että ne elämykset tässä on se juttu. Vauhdilla ja maaliintuloajalla, kun loppupeleissä ei niin hirveästi niitä muistijälkiä jätetä. Hitain juoksuni ikinä oli parhain juoksuni ikinä. :) 

Ja nyt on ilmottautumisia sisällä jo 2 ens vuoden kisoihin, että uusia elämyksiä kohden ollaan kovaa (tai hidasta) vauhtia menossa. Ihana kuulla, että jaksoit lukea ihan joka sanan. Kiitos ihan hirmuisesti tsempityksestä ja hengessä mukana elämisestä.

Ps. Mä luulen, että Karhunkierroksen kolmeykköselle on vielä paikkoja avoinna. Muut sarjat myytin samoin tein loppuun. Eli sinne äkkiä ilmoa sisään!!!!

Katri Ilona
MaraKatri

Mahtava juoksu ja hieno rapsa - onnea! Oli se kyllä melkoinen reissu (:

Hymyileoletupea

Kiitos paljon Katri! Oli kyllä tosiaan melkoinen reissu :) Tiedän, että sua harmittaa vielä varmasti kovasti, varsinkin kun homma tyssäsi tuon hirvittävän tiukan cut offin takia, mutta uskon, että saat tuosta vain uutta sisuuntumista sun juoksemiseen. Kuitenkin olet ihan huikeassa kunnossa jo, että uutta matoa koukkuun vaan! :) 

Kirsi N. (Ei varmistettu) Http://kirsberry.blogspot.fi

Eihän tuo pitkä kertomus ollut mutta oikein hyvä, taas välittyi tunnelma tänne asti. Mun fiilikset oli matkalla hieman tuskaisemmat ja jännä juttu kun nyt miettii niin ei oikein muista mitään huonoja fiiliksiä vaan jäljelle on jäänyt vain superhieno kokemus .

Hymyileoletupea

Kiitos Kirsi :) Harmi kun ei törmätty tällä kertaa ollenkaan. 

Toi on kyllä yksi tän laji hienoista puolista. Aina jää kuitenkin lopulta hyvä fiilis ja vaikka kuinka tuskaa olisi juoksun aikana, niin sitten päällimmäiseksi jää se hyvä mieli kun lopulta taisteli maaliin. 

Ootteko tulossa Karhunkierrokselle? 

Kirsi N. (Ei varmistettu) Http://kirsberry.blogspot.fi

Ilman muuta ollaan menossa Rukalle uudestaan.
Jossain vaiheessa katselin sunkin aikaasi eikä meillä paljonkaan eroa ollut. Ehdin ihmettelemään että miksei nähty maalissa kunnes tajusin että olikin pari tuntia eroa lähdöissä...Eli taaskaan ei törmäilty ei, et eksynyt tanssilattiallekaan :D
Me käytiin siellä vähän verryttelemässä :)

Hymyileoletupea

Mäkin ihmettelin siellä juostessa, et miksköhän en näe teitä, kun varmaan edetään suurinpiirtein samaa vauhtia. Sitte tajusin, että onhan siellä tosiaan eri lähtöryhmiä :D 

Me lähdettiin sieltä kusakeskuksesta aika nopsaan pois, kun oltiin meidän mökillä Valtimolla yötä. Eli joraamiset jäi tällä kertaa väliin. Aika reippaita te ootte, kun ootte jaksaneet vielä siellä tanssimuuvejakin vetää :) 

Hienoo, kun tuutte Karhunkierrokselle tekin. On kyllä tosi mukavaa, kun on taas mitä odottaa (/pelätä) :D 

Satu / juoksuaskeleet (Ei varmistettu) http://juoksuaskeleet.blogspot.fi

HUIPPUA! Aivan mahtavaa. Tästä sun fiilistä välittyi se ajatus, että juoksu on niin paljon muuta kuin juoksua. Hienoa, että päätit lähteä vaaroille ja se taatusti kirkasti sun tämän kauden polkujuoksut:) Huikeeta. Näitä ja lukuisia muitakin fiiliksiä lukiessa nousee itsellekin ajatus "mäkin haluuuuun.":)

Hymyileoletupea

<3 Oi kiitos ihanasta, Satumaisesta kommentista :) 

Olen niin onnellinen, että lähdin Vaaroille. Tämä todellakin kruunasi kauden ja laittoi asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Osa itsensä voittamista on myös se, että siellä polulla oppii jotain uutta itsestään. Tällä kertaa opin jotain siitä, kuinka suuri voima sillä positiivisella asenteella oikeasti on. Tällä kertaa todellakin nautin täysillä. 

Ja jos onnistuin samaan aikaan tuollaisia "mäkin haluun" -fiiliksiä, niin se on ihan paras "lukijapalaute", mitä voin saada! Vaarojen uusi reitti on kyllä kokemisen arvoinen. Ehdottomasti Satu ensi vuonna mukaan! :) 

 

Kommentoi

Ladataan...