Laiskotellen

Minun piti kirjoittaa kiireestä. Vuosista, jotka ehkä juuri nyt ovat niitä ruuhkaisimpia. Väsymyksestä ja kaikkensa antamisesta. Mutta olennaisemmalta alkoivatkin tuntua kiireestä selviämisen keinot. Suvantohetket. Huili. Lepo. Laiskottelu. Jos jotakin olen viime aikoina oppinut, niin hölläämistä.

Kaikki taisi lähteä kesästä. Viime kesän pitkästä kesälomasta, jonka aikana elämä jotenkin nollaantui, hidastui, selkeni. Ehkä se oli tuo perheemme pienin, jonka kanssa elo on juuri nyt kaiketi intensiivisimmillään, kun lapsi on aktiivinen mutta vielä aika avuton. En voinut muuta kuin sitoutua keskittymään hänen tarpeisiinsa. Ehkä myös se vaikutti, että kaikkien lukuisien pikkulapsivuosien jälkeen olemme nyt tietoisesti aivan vihoviimeistä kertaa elämässä tätä vaihetta. Hyvin monet asiat tapahtuvat meille viimeisen kerran. Ja varmasti loman pituus vaikutti asiaan. Ennätin päästää irti arjesta ja upota leppoisuuteen. En muista, että sellaista olisi tapahtunut ainakaan viimeisten kymmenen vuoden aikana kovinkaan montaa kertaa.

Yhtäkkiä osasin pysähtyä. Rauhoittua. Olla vain siinä, lasteni kanssa, ilman että kaipasin minnekään muualle. Outo tunne. Makustelin ja tunnustelin sitä mielessäni koko kesän. Kuulostelin ja odottelin, milloin vanha ahdistus, vapaudenkaipuu, irti pääsemisen tarve ja epäoikeudenmukaisuuden tunteet iskisivät. Niitä ei kuulunut. Olin vain tyytyväinen. Tyytyväinen, onnellinen ja iloinen. Miten kummallista!

Olin kyllä kuluneen talven ja kevään aikana pohtinut paljon synkeitä, raskaita asioita. Ne liittyivät yhtäältä läheisiini mutta myös kauempana ympärillä tapahtuneisiin ihmiskohtaloihin ja monenlaisiin ajan ilmiöihin ylipäänsä. Minussa oli herännyt halu valita toisin: valita ilo, rakkaus, kiltteys, lempeys, armollisuus. Myönteisyys, huumori, valo, lämpö, läheisyys. Joustavuus ja suvaitsevaisuus. Voin kertoa, että sarkastinen ja raadolliseen realismiin taipuvainen minäni kohautteli välillä kulmiaan noille orastaville ajatuksille. Mutta yhä useammin huomasin, että siinä missä ennen minua olisi ottanut helvetisti päähän, olisin ollut huolesta suunniltani tai ärtymyksestä myrtsinä, olinkin vain tyyni ja sinut tilanteen kanssa. 

Ihmisen oikeus (ja jopa velvollisuus) kokea kielteisiä tunteita on aina ollut minulle pyhä, ja minua on suunnattomasti ärsyttänyt ajatus negatiivisten ajatusten blokkaamisesta. Olen ollut ja olen edelleen suuri tunteiden patoamisen ja täydellisen mielenhallinnan vastustaja, joten kyse ei ole siitä, että olisin muuttunut miksikään joogihipiksi. Minä vain lakkasin hermostumasta ja stressaamasta niin kamalasti.

Yhtäkkiä joidenkin elämässäni vaikuttavien ihmisten tapa nähdä jatkuvasti asioiden kielteiset puolet ja suhtautua vähän kaikkeen kiukkuisen kriittisesti, alkoi tuntua minusta tosi kurjalta. Tuli tunne, että en enää halua olla osa tuota; en enää halua kuulla tuota. Tapa nähdä maailma vastustettavien ja tuomittavien ja halveksittavien asioiden näyttämönä alkoi tuntua minusta melkein fyysisesti pahalta. En jaksanut enää kommentoida sellaisia keskusteluita. En enää halunnut kuulla niitä. Ja sitten huomasin, etten itsekään enää piitannut pikkuharmeista. Aloin kiinnittää huomattavasti aiempaa enemmän huomiota hyvään. Siis hyvyyteen. Ihmisten hienoihin piirteisiin ja eleisiin, sekä arjessani että yleismaailmallisesti. Pieniin onnellisiin sattumuksiin. Asioihin, joista kannatti olla kiitollinen. Kiitollinen – siinä kanssa yksi sana, joka on aina aiheuttanut minussa vähän puistatuksia kaiken pateettisuutensa ja porvarillisuutensa ja uskonnillisuutensa vuoksi. Mutta ilman sen kummempia ponnistuksia aloin yhtäkkiä, varsin kaoottisen ja kuormittavan elämäntilanteen keskellä tuntea enemmän kiitollisuutta kuin angstia. Outo juttu.

Eikä siinä vielä kaikki, aloin myös suhtautua rauhallisemmin ja kärsivällisemmin jälkikasvuuni. Pinnani piteni, pidin lapsia paljon aiempaa enemmän sylissäni, nauroin heidän kanssaan. Jaksoin ja ennätin kuunnella. Silittää. Rakastaa. Ei ihan pieni juttu.

Ja sitten jotenkin vain päästin irti kiireestä ja suorittamisesta. Ei sillä, että olisin koskaan ollut pätkääkään tunnollinen ihminen, katinkontit. Mutta tällaisessa elämäntilanteessa lasten, töiden, remonttien sun muiden ristipaineessa ihminen joutuu venymään vaikkei olisikaan mikään kummoinen suorittajatyyppi. Olin ehkä vähän uponnut siihen suohon. Takaraivossa tapasi takoa koko ajan lista pakollisista hommista, muistettavista velvollisuuksista, kiinni pidettävistä aikatauluista, kaikesta siitä, jota minun. Piti. Koko. Ajan. Hoitaa. Ja. Hallita. Saattaa olla, että pikkuriikkistä marttyyrinvikaakin oli havaittavissa aika-ajoin.

En sano, että elo tässä ja nyt olisi mitenkään erityisen leppoisaa. Ei se ikinä ole, jos on paljon eri-ikäisiä lapsia, harrastuskuvioita hitommoinen määrä, huushollit, duunit, reissut, suvut ja sukupolvet, ihmissuhteet, identiteettiprojektit, koko setti. Mutta yhtäkkiä aloin vain rauhoittua. Aloin pysähtyä hetkiin. Hengittää syvempään juuri niinä kaikkein kiireisimpiä minuutteina, kun olin katraineni tai töineni jo pahasti myöhässä eikä mitään enää ollut tehtävissä tilanteen pelastamiseksi. Tai kun ihmissuhderintamalla kone sakkasi ja näytti syttyneen palamaan. Tai kun huoli jostakusta läheisestä kasvoi niin suureksi, että rintaa puristi. Hengittelin vain.

Aloin pistää pois puhelimen, sammuttaa telkkarin, sulkea tietokoneen. Opin varastamaan itselleni hetkiä. Jäin kuljeksimaan tilaisuuden tullen. Katselin taivaalle. Rupesin äkkäämään ne tilanteet, jolloin minua ei kaivattu ja käytin ne häikäilemättä hyväkseni. Pötköttelin. Maleksin. Otin torkut. Aivan ennen kuulumatonta!

Mitä enemmän löysin ja anastin omia tuokioita, aikaa pohdiskella, tuijotella kaukaisuuteen, vetää henkeä…sitä parempi, näin uskallan väittää, äiti, ihminen, työntekijä ja puoliso minusta alkoi tulla. Ei mikään täydellinen, kuka hitto nyt täydellisyydestä edes piittaa, mutta parempi.

Ennen ehkä taisin ajatella niin, että kunhan vain olen tosi reipas, niin kaikki järjestyy. Nyt olen alkanut oivaltaa, että kunhan vain laiskottelen ja hidastan mahdollisimman paljon, niin kaikki todellakin järjestyy.

Olen jopa alkanut käyttää taas huulipunaa. Ihan vain huvin vuoksi, ensimmäistä kertaa sitten lukiovuosien. Talking about one relaxed mama!