Heppastelemassa (ja hakemassa sitä parasta)

Oodi kaikille hevosten omistajille! Ylistys hepan jätöksille, niille, jotka tuottavat puutarhanpitäjälle suurimman ilon!

Naapuritilamme pollen paras toi meille muutaman lehtokotilon, minkä jälkeen julistin asuinalueellemme maan surun. En uskaltanut enää hakea sunnuntailenkilläni kottikärryllistä kasvuvoimaa, jotta en pilaisi pihani kasveja automaattirei’ittimillä. Heittelin päälleni tuhkaa ja leikkasin jo säkkiin päänreikää, jotta voisin antaa apeudelleni sen muodon, jollaiseksi sen koin. Pettymysten pettymys, kuin hampurilaisia tarjoileva gourmetravintola!

 

Kunnes koitti se päivä, jolloin kollegani paljasti pitävänsä hevostaan meiltä kahden kilometrin päässä sijaitsevalla tallilla. Ja tällä kertaa siihen oikeaan suuntaan – siihen, jossa ei ole vielä lehtokotiloita. (Välke, aivan teidän lähellä!) Sovimme treffit lannantuotantolaitokselle ja varustauduin hyvin: harjoittelin kieli keskellä suuta kärryn kanssa peruuttamista, nostin (raahasin) mukaan kaksi jättisäkillistä kutterinpurua kiitokseksi ja nappasin itse kakkasankarille kassillisen omenia mukaan.

Oodi ilolle!

Alkuviikon syyspäivä oli kaunis ja seesteinen. Noutoretkellämme kärry kääntyi kauniisti, lapset saivat ruokkia ja taputella pollea, puutarhahullu nuuhki ja hypisteli käsissään täydellistä kasvuvoimaa ja hevosen omistaja sai pihattoonsa purua. Muutama keltainen lehti leijaili maahan samalla kun kaikki halukkaat saivat nousta hevosen selkään.

Liikutusta oli havaittavissa yhden jos toisenkin ilmeessä ja meistä innokkaimmat eivät tahtoneet pysyä aloillaan. Viipyilevissä katseissa oli kiitollisuutta ja ihaninta oli lupaus, että tätä kaikkea on lisää. Yllin kyllin. Olen jo pohtinut, milloin ehdin hakemaan seuraavat kutterinpurusäkit kyytiin ja vieläkö viikonloppuna pakkasen koskettama hevonhyvämulta irtoaa kasastaan. 

Joskus elämä antaa parastaan ja ne hetket näkee myös kokijansa kasvoista.

Kiitos!