Varaustulva
Eräänä heinäkuisena päivänä muistin, että olen täysin unohtanut toistaa kaksi kertaa vuodessa suorittamani rituaalin, kustantajien uutuusluetteloiden selaamisen. Napsuttelin selaimen välilehtiin kaikki muistamani kustantajat ja vielä viimeiseen kirjaston nettisivut. Klikkailin varausjonoon mm. Stephen Fryn Fryn aikakirjat, Walter Moersin Uinuvien kirjojen labyrintin, Alexander McCall Smithin Limpopon yksityisetsiväkoulun ja muutaman aiemmin ilmestyneen, mutta keväällä raskaus- ja imetyshormonien vuoksi ohi menneen kirjan, kuten Donna Tarttin Tiklin. Näiden lisäksi lukuvuoroaan hyllyssä odottelivat esimerkiksi Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian ensimmäinen osa ja Sarah Watersin Silmänkääntäjä. Kuka arvaa, mitä tapahtui? Suunnilleen kaikista varauksista pamahti noutoilmoitus kerralla, Gardellin kirjaan ilmestyi tv-sarjan uusimisen vuoksi varausjono ja Watersin kirjaa olin uusinut jo maksimimäärän, olihan se (avaamattomana) jo huhtikuussa sairaalakassissa mukana…
Pakkolukua luvassa siis! Aloitin surullisimmasta, eli Gardellin kirjasta ja ahmin sen suunnilleen kertaistumalta. Todella koskettava kirja muuten ja tarkoitus on tehdä koko trilogiasta yhteispostaus, kunhan saan toisen ja kolmannenkin osan luettua. Sitten siirryin kevyempään ja lukaisin Limpopon yksityisetsiväkoulunkin aika lailla yhtä soittoa. Helppoa ja nopeaa luettavaa, eikä siitä sen enempää. Seuraavaksi syvennyin Fryn aikakirjoihin (tästäkin on luvassa oma postauksensa) ja yritin samalla sekä pitkittää lukunautintoa mahdollisimman pitkään, että hotkia nopeasti sivun toisensa jälkeen. Ei mikään helppo yhtälö, voin sanoa! Lopulta raahasin sohvannurkkaani Tiklin ja hyödynsin ensimmäiseen lukurupeamaan vauvan pitkiä päiväunia. Kuten niin monella muullakin kirjabloggaajalla, Tarttin Jumalat juhlivat öisin kuuluu ehdottomiin lempikirjoihini ja olen pitkittänyt kyseisen kirjan uudelleenlukua kohta 10 vuotta. Tiedättehän, kun jotkut kirjat tahtoo lukea aina vaan uudestaan ja uudestaan, eikä niiden ”kuluminen” haittaa, päinvastoin (Harry Potterit). Toisia taas tahtoo säästää ja säästää, jotta voisi saada takaisin sen hetken, kun jokainen sivu oli lukematon ja tarina vei mennessään. En ole ihan varma, haluanko koskaan lukea Jumalia uudestaan, mutta jos tahdon, haluan etten muista kirjasta juuri mitään.
Tikli on edelleen kesken ja vaikka kirja sai otteeseensa jo ensimmäisten sadan sivun aikana ja se pitää palauttaa aika pian kirjastoon seuraaville lukijoille, on siihen vaikea tarttua. Tiedättekö miksi? Koska en voi lukea sitä halutessani kerralla loppuun! Kirjan paksuus ja tämänhetkinen elämäntilanteeni (jossa suurin rajoite valvomiselle on 3 kertaa yössä syövä vauva) ei vaan mahdollista sitä, että saisin vain upota kirjaan ja unohtaa kellon, ajan kulumisen ja kaikki maalliset velvoitteet. Tällekin syndroomalle varmasti löytyy nimi…