Tove Janssonin Kesäkirja
”Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elää, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää. Silloin haetaan paloöljykanisteri kellarista , se saa seistä porstuassa , ja taskulamppu ripustetaan paikalleen ovinaulaan.”
Ehdinpä lukea Kesäkirjan vielä kesällä, virallisestihan se kai loppui tänään, elokuun viimeisenä päivänä! Ja minulla on niin paljon sanottavaa tästä!
1) Rakastin Kesäkirjaa. Rakastin sen miljöötä, sen henkilöitä, sen kesäisiä tarinoita kaikesta, joten olen aina halunnut omiin kesiini (ja muutamia saanutkin).
2) Tämä kesä oli omalta osaltani hyvin ristiriitainen. Tein paljon töitä ja säät olivat surkeat. Poikaystäväni oli ulkomailla töissä koko kesän, tunsin itseni yksinäiseksi. Välillä tuntui, että mitään kesää ei ole, että kevät muuttuu suoraan syksyksi. Mutta toisaalta vietin aikaa ystävieni kanssa enemmän kuin koskaan, ja riittihän niitä aurinkoisiakin päiviä. Nyt kun kesä on ohi, olen ihan tyytyväinen siihen, enkä enää pettynyt syksyn alkamisesta.
3) Olen viettänyt vain hyvin vähän aikaa saaristossa, muutamia viikonloppuja Kustavissa. Mutta silti jostain syystä saaristo on paikka, johon tunnen vahvasti kuuluvani. Kunhan minulla on tarpeeksi rahaa, ostan mökin, tai mieluummin huvilan, saaristosta. Sen olisi hyvä olla lähellä Helsinkiä, kaikista mieluiten se olisi saaressa, hyvin pienessä, sellaisessa, johon ei oikeastaan muuta mahdu kuin se mökki, sauna ja laituri. Sitä odotellessa voin onneksi kävellä täällä Helsingissäkin merenrantaan ja etsiä kallionkolon, johon ei liikenteen melu kuulu. Ja sulkea silmäni ja kuvitella olevani siellä saaristohuvilallani.
4) Isoäidin ja lapsenlapsen, Sophien, välinen suhde muistutti hyvin paljon minun ja toisen isoäitini välistä suhdetta. Isoäitikin muistutti omaa isoäitiäni kaikkine hullutuksineen. Isoäidin ja lapsenlapsen läheinen suhde on melkeinpä upeinta mitä maailmassa on, mielestäni usein jopa upeampaa kuin äidin ja lapsen välinen suhde. Monesti isoäidit vain hemmottelevat lapsenlapsiaan ja ovat täysillä mukana heidän elämässään. Valitettavasti vanhemmilla on usein liian kiire, jotta he osaisivat todella kuunnella lapsiaan ja olla tarpeeksi läsnä. Isovanhemmilla ei ole koskaan kiire. Ja heillä on aina tuoretta pullaa.