Viime kuun puolen välin aikoihin kroppani alkoi yllättäen pistää voimakkaasti stoppia seisomatyölle. Selkäkipuja, issiaksen vihoittelua ja loppujen lopuksi vielä supistelujakin. Myös vatsalihakseni olivat päivittäisestä rasituksesta kovilla ja alkoivat kramppailemaan väistyessään kasvavan mahan tieltä. Pelästyin kipua, sillä edes kävely ei meinannut onnistua ja jouduin istualtaan puuhkuttamaan työpaikkani takahuoneessa että saisin kivut aisoihin. Soitikin saman tien neuvolaan ja sieltä määrättiin kotiin lepäämään. Viikonlopun otin rennosti ja makoilin suurimman osan ajasta sängyssä. Kun lähdin liikkeelle, alavatsalla alkoi tuntua polttoja ja selkäsärky lisääntyi. Eihän siinä pystynyt olemaan murehtimatta – olisin vain toivonut että kivut olisivat lakanneet. Mieheni sattui vielä ”sopivasti” olemaan työreissulla, joten olin pari päivää yksin kotosalla. Onneksi pikkuinen liikkui ja möyri mahassa sen verran, että uskoin kaiken olevan sen osalta kunnossa. 

Oireiden jatkuessa soittelin maanantaina uudestaan neuvolaan ja aloimme miettiä jatkosuunnitelmaa. Päivystykseen ei kuulemma tarvinnut lähteä, mutta kokeita ja lääkärikäynti tulivat eteen. Pissanäytteistä ei löytynyt mitään hälyyttävää, eli virtsatietulehduksen oireista ei ollut kyse. Meille sattui kolmas neuvolakäynti samalle päivälle kuin lääkärikäyntikin. Kävimme neuvolassa läpi vointiani ja viikonlopun kipuilua. Olin tässä vaiheessa ollut jo muutaman päivän sairiksella. En voi edes kuvailla kuinka hölmistyneitä olimme, kun neuvolatäti supistuksista puhuessaan tokaisi, että ”niin, olisihan se erittäin kurjaa jos tässä vaiheessa menisi kesken”. Anteeksi mitä?? Odottavan äidin raskaushormonit ja tulevien vanhempien huoli lapsen hyvinvoinnista yhdistettynä tuollaiseen kommenttiin ei ole ihan sitä, mitä toivoo neuvolassa kuulevansa. Kiitosta vaan, mutta pystymme kyllä tiedostamaan ennenaikaisten supistusten riskit ilman mainintaa siitä, että tässä voisi käydä se pahin mahdollinen. Sitä paitsi asiasta keskusteltaessa meillä ei ollut vielä mitään tietoa ovatko supistukset esimerkiksi aiheuttaneet muutoksia kohdunkaulalle. Päällimmäisenä neuvolakäynnistä jäi mieleeni kiukku. Voiko joku oikeasti puhua tuolla tavalla odottavalle pariskunnalle? Varsinkin, kun ei tiedetä tilanteen oikeaa laitaa? Tai ylipäätään missään tilanteessa?! Argh. Raakojen faktojen sijaan olisimme kaivanneet neuvolasta tukea ja opastusta. 

Onneksi pääsimme vielä saman päivän aikana näkemään lääkäriä. Ja myönnetään nyt heti, että harmistuksen lisäksi päiväämme sisältyi myös hieman arjen komiikkaa. Kun vanhempi naislääkäri kutsui meidät huoneeseensa, huomasin siinä tervehtiessämme nuoren miehen istuvan lääkärinpöydän takana (ymmärsin heti että nyt taitaa olla harjoittelija kyseessä). Neuvolalääkäri ei kuitenkaan mainitse sanallakaan tämän nuorukaisen läsnäolosta, joten yritän siinä selittää oireitani ja vastailla kaikkiin kysymyksiin pienen hämmennyksen ja huvittuneisuuden vallassa – ihan kuin harjoittelija olisi ollut vaaleanpunainen elefantti huoneessa. Lääkäri ja harjoittelija tapittavat molemmat minua ja en oikein tiedä kumpaa pitäisi katsoa 😀 No, vihdoin päästään siihen vaiheeseen että lääkäri pyytää minua riisumaan housuni tutkimusta varten – tämän teen tietty oikein ”mielelläni” kirkkaasti valaistussa tutkimushuoneessa ilman sermiä. Ei muuten ollut mikään älynväläys pukea niitä kaikkein kapealahkeisimpia housuja jalkaan. Kuin suoraan komediasarjasta yritin kiskoa housuja jaloistani mahdollisimman sivistyneen näköisesti ja liikaa ähkimättä, lääkärin ja harjoittelijan odottaessa projektini päättymistä 😀 Olin niin onnellinen selvitessäni tästä haasteesta, että unohdin vielä kaiken kukkuraksi alushousuni jalkaan ja lääkäri tietty joutui kehoittamaan että otetaas nekin vielä pois niin tutkimuksen teko helpottuu :’DD Apua, olisin siinä vaiheessa voinut vajota vaikka maan alle! Onneksi loppukäynti sujui mallikkaasti ja lääkäri totesi kaiken olevan kunnossa. Muutoksia ei näkynyt ja kohdunkaula oli täysimittainen. Saimme iloksemme nopean vilkaisun pikkuisestakin. Vauva näytti oikein tyytyväiseltä 🙂

Nyt sairauslomaani on takana jo muutamia viikkoja. Vointini on pysynyt melko samanlaisena lepäilystä huolimatta. Joka kerta liikkeellä ollessani alkaa kipua tuntua jossain vaiheessa, joten eipä siis taida olla ainakaan hetkeen töihin palaamista 🙁 Onneksi pahimmat supistukset pysyvät poissa, kun otan rauhassa enkä tee mitään liian raskasta. Harmittaa ihan vietävästi, mutta minkäs tälle mahtaa. Vauvan hyvinvointi menee kaiken edelle ja haluan että hän pysyy mahassani mahdollisimman pitkään. Näitä asioita ei voi kirjoittaa etukäteen – tärkeintä kuitenkin on, että nyt tilanne näyttää hyvältä ja pikku matkustajalla on kaikki loistavasti.

Raskauteni on virallisesti kestänyt yli 154 päivää. Aivan alkuaikoina muistan miettineeni kuinka hurjaa onkaan, että jossain vaiheessa raskausaikaa on enemmän takana kuin edessä päin. 

Neuvolakäynti alkoi rutiininomaisesti verenpaineen ja painon mittaamisella. Verenpaineeni oli entisellään ja paino oli noussut tasaiseen, hyvään tahtiin. Sydänäänten kuuntelun lisäksi minulta mitattiin ensimmäistä kertaa kohdunpohjan korkeus – keskikäyrillä mennään myös sen suhteen. Sain myös lähetteen sokerirasitukseen, johon kaikkien yli 25 vuotta täyttäneiden odottajien kuuluu mennä käymään.

Tietenkin yksi käynnin jännittävimmistä asioista oli raskaustodistuksen saaminen. Sen avulla voimme hakea tukia ja äitiysavustusta eli meidän tilanteessamme äitiyspakkausta(!) sekä pystyn ilmoittamaan virallisesti töihin äitiyslomani aloitusajankohdasta. Saimme myös tietoomme linkin, jonka kautta pääsee sähköisesti täytettävään sairaalan esitietolomakkeeseen. Olin selvittänyt Kelaan liittyviä asioita vain vähän etukäteen, sillä ajattelin että tällä Kela-neuvolakäynnillä saisimme enemmän tietoa lipuista ja lapuista jotka tulee täyttää. Olin ehkä hieman pettynyt, kun aihetta ei käsitelty oikeastaan yhtään. Neuvolatätini kehotti vain lukemaan netistä ohjeita ja antoi pienen vihkosen kouraani. Kyllä tästä paperisodasta tullaan kuitenkin selviämään jollain keinolla, ja jos huonolta näyttää, niin yhteydenottoa Kelan asiakaspalveluun. 

Olin ilahtunut kuullessani, että neuvolamme järjestää synnytysvalmennuskursseja loppuvuodesta. Hämmennystä aiheutti kuitenkin valmennusten ajankohta – kolmena maanantaina jo kello 16.15? Ymmärrän, ettei aika tietenkään tule koskaan käymään jokaiselle, mutta harva pääsee lähtemään esimerkiksi normaalista toimistotyöstä ennen neljää. Jos kurssit alkaisivat vaikka viiden jälkeen, niin osallistumisprosentti voisi olla huomattavasti suurempi. Itseäni tämä asia alkoi harmittaa jo valmiiksi, sillä tiesimme heti mieheni kanssa ettei hänellä tule olemaan mitään mahdollisuuksia osallistua näille tunneille. Oma työni on ehkä helpommin sovittavissa, mutta ei sekään ole täysin varmaa. Olisin tietysti mieluiten mennyt kurssikerroille yhdessä mieheni kanssa. Nyt olemme siinä tilanteessa, että yritän mennä sinne yksin ja selostan sitten parhaani mukaan, mitä asioita siellä on käsitelty ja kerrottu. Löytyykö kohtalontovereita? Oletteko menneet kursseille yksin tai joutuneet olemaan kokonaan menemättä? 

Kaiken kaikkiaan tämä neuvolakäynti teki taas asiaa todellisemmaksi, että synnyttämään tässä ollaan menossa. Jotenkin oma pääni ei aina pääse siihen ajatukseen kiinni, että saamme oikeasti pienen käärön syliin ensi vuoden alkupuolella. Miellän asian niin, että tässä vaan odotellaan ja odotellaan sekä valmistaudutaan ja suunnitellaan ilman mitään konkreettista lopputulemaa. Eiköhän se tästä kuitenkin muutu, viimeistään silloin kun alamme laittamaan kotia valmiiksi vauvan tuloa varten 🙂