Silloin elämäni heitti häränpyllyä

Täällä lupasin joskus kertoa milloin pelkäsin maailman eniten. Tässä ois. 

Tapahtui melko tasan vuosi sitten pitkän syksyn jälkeen lumen peittämässä Helsingissä.

Isollasiskolla oli silloisen poikaystävänsä kanssa ollut jonkinmoiset kotikekkerit, joista oltiin siirrytty muutaman taksin voimin Helsingin yön silmään, tarkemmin ottaen Bar Cubaan Erottajankadulle. Mojitot tuoksui jo narikassa ja tanssilattialla oli hikistä ja ahdasta niin kuin aina. Tyttöjen kanssa pistettiin oikein jalalla koreasti juhlatamineissamme. Naurettiin, juteltiin ja käytiin ostamassa lisää ylihinnoteltua lämmintä kaljaa. Kaikilla oli ihan mukavaa.

Naureskelin isonsiskon ja serkun kanssa jollekin hurjan hauskalle, kun joku kosketti mua pikkusen tönästen olkapäälle. ”Sori pääseks miä tästä ohi”, se sanoi leveesti hymyillen. Siinä muutaman oluen ilosissa tunnelmissa musta oli hirveen hassua että joku sanoo niin leveesti miä, joten koin asiakseni selvittää että mistää se miä oikeen tulee. Kotkasta kuulemma, ja hän jatkoi matkaansa vessaan. Ja minä jatkoin Cascadan tahtiin heilumista.

Siinä sitä sitten humppailtiin aikamme, kunnes tämä leveä hymy kohtaa omani tanssilattialla. Kerran, toisen ja kolmannen käänsin pään ja siemailin hämmentyneenä väljähtänyttä omenasiideriäni. Koitin telepaattisesti viestittää hymylläni, että kiva kun hymyilet mutta nyt ei pysty. 

Kunnes elämäni heitti häränpyllyä. Jukkapojan Silkkii huojutti letkeään tahtiinsa koko lauantaiyön yhdistämää ihmismassaa, ja taas kerran se sama hymy lukkiutui omaani. Siinä sitä oltiin. Keskellä tanssilattiaa se hymy puikkelehti kaikkien niiden päitten välistä sydämeni syvimpiin sopukoihin.

Näin varsin järkevänä ihmisenä en ois sitä koskaan uskonut. Että kun ihan ensisilmäyksellä rakastuu, se tuntuu juurikin sille. Kun joku kipittäisi pientä polkua sun silmistä sisään aina sydämeen asti.

…

Edellisenä kesänä olin ostanut ikioman ja rakkaan kodinpuolikkaan. Toinen puolikas kuului poikaystävälleni. Astellut Leppävaaran Sampopankista ulos kahdenkymmenen opintolainan kokoinen velka niskassa. Itkenyt ja nauranut koko pitkän kuuman kesän repien vuosien patinoimaa tapettia seinistä ja hioen sata vuotta vanhaa lautalattiaa.

Saanut valmiiksi ikioman kodin. Päättänyt että siinä minun on ihan hyvä olla. 

…

Sinä tammikuisena iltana Cubassa mulla oli ihan mukavaa ja elämä oli ihan kivasti hanskassa. Kunnes siihen tuli yksi pitkä tukka ja leveä hymy. Ja elämä heitti häränpyllyä.

Onneksi mun kodinpuolikkaassa oli leveät ikkunalaudat. Kokonaiset kolme viikkoa istuin peppuni puuduksiin ikkunalaudalla ja olin sekaisin. Kovasti. Se oli jännä tunne. Vähän kuin ois katellu omaa elämäänsä ulkopuolisena ja miettiny että mikä helkkari tota tyttöä vaivaa.

Ihmettelin, itkin, puhuin ja unohdin syödä. Kuka se oli? Mitä mulle oikeen tapahtuu?

Päivät kului ja lumet rupes pikkuhiljaa sulamaan ikkunan alla olevasta vaahterasta. Samaan tahtiin se mun vanha ihan mukava elämä lipui sormien välistä lätäköksi lattialle, ja mietin että mitä hemmettiä minä oikeen oon tekemässä. Pelkäsin, tärisin ja itkin. Luulin kovastikin monta vuotta rakastaneeni sitä elämää mikä mulla jo oli. Mutta kun kerran tuntee jotain ihan muuta, sen on vaan kovin kovin vaikea antaa olla.

Kuuntelin First aid kitiä ja kattelin ikkunasta toiselle puolelle tietä. Ja päätin että jos joskus niin nyt oli aika olla rohkea. Pelkäsin niin kovasti että oksetti. Monta viikkoa. Uskottelin itselleni että jos nyt uskallan, minun ei tarvitse enää koskaan tehdä mitään uskallusta vaativaa. Ei juosta maratonia tai hypätä benjihyppyjä. 

Enhän mä edes tiennyt kuka se oli. Sillä oli typerä pipo päässä kuumassa baarissa ja se oli Kotkasta. Ei kovin vahva alku. Facebookissa on todella monta kotkalaista käyttäjää. Jännä juttu, koska Kotka itessään ei ole kovinkaan suuri kaupunki.

Onneksi en oo turhaan koulunpenkkejä kuluttanut. Tiesin meinaan että mitä suurimmalla todennäköisyydellä meillä on edes yksi yhteinen kaveri. Muutaman sentin kokoiset profiilikuvat vilisi silmissä kun koitin selata kaikkien kavereitteni kotkalaiset kaverit läpi. Enkä oikeastaan edes muistanu minkä näköinen tyyppi oli kyseessä. Jos se ei hymyilekään sen kuvassa tai on ilman pipoa? Tai mitä jos se onkin joku noista hölmöistä kenen profiilikuva on joku rantamaisema tai muuten vaan liian kaukaa otettu tärähtänyt kuva. Satoja ja taas satoja kuvia. Kymmeniä epätoivosia puheluita isollesiskolle.

Musta on hassu sanonta, että joku heittää häränpyllyä. Varsin osuva sanonta on myös kun sydän pomppaa kurkkuun.

Juuri siltä se tuntui kun skrollailin eteenpäin iPadillani niitä kotkalaisia päitä ja yhtäkkiä näin että tossahan se on. Kuvassa näkyi kaukaaotetussa kuvassa ulkomaan auringon ruskettama poika hihattomassa paidassa. Vaikkei siitä näkynyt naamaa tai pipoa, tiesin että se oli siinä. 

Aikani mietin että mitäs sitten. Siinä se on iPadin näytöllä ja minä istun kotisohvalla jonkun toisen kanssa omistamassani asunnossa. 

Kamalaa, mutta väistämätöntä, oli pistää vanha elämä ruskeisiin pahvilaatikoihin ja jättää sille hyvästit. En voinut olla mistään varma, mutta kuitenkin olin varmempi kuin mistään. Koskaan.

Ja niin siinä kävi. Rakastuin niin kovasti että ajattelin ettei millään muulla ole enää väliä. Iltaisin laitoin kädet ristiin ja vannoin sydän pullollaan etten ikinä koskaan pyydä enää mitään kun minulle kävi näin. (Saatoin kyllä vähän huijata…)

Täällä Lilyssäkin on ollut tänään puhetta siitä, voiko ensisilmäyksellä rakastua. Kenenkään toisen puolesta en voi sitä luvata, mutta silmät kirkkaina väitän että ihan varmasti voi. Mistäkö sitten tiedän, että tämä on rakkautta? Esitän samat vankat perustelut kun äiti ja minä täällä, mutta sen vaan tietää.

Ja jos olinkin väärässä, onko sillä niin väliä jos olen edes tämän ajan saanut laittaa iltaisin silmät kiinni ja tiennyt olevani maailman onnellisin tyttö.