”It is both a blessing and a curse to feel everything so deeply.”

En muista, missä törmäsin yllä olevaan lainiin (todennäköisesti Pinterestissä), mutta tunsin sen välittömästi kuvaavan sielunelämääni paremmin kuin mikään muu lause koskaan. 

Rikas sielunelämä on mielestäni sekä parasta että pahinta minussa. Tunneskaalani on hyvin laaja ja vivahteikas; koen kaikki ääripäät voimakkaasti. Joku ehkä tunnistaa tästä itsensäkin. Hyvinä hetkinä se on järisyttävän ihanaa, mutta pahoina hetkinä tuntee olevansa syvemmällä kuin pohjalla.

Tiedättekö, kun

Rakastaa niin kovaa, että kuvittelee sydämen halkeavan. 

Juoksee vihaisena kyyneleet poskilla ulos sateeseen kädet täristen. 

Pakahtuu keväisin maasta puskevien kukkien kauneudesta, niin kuin ei olisi koskaan nähnytkään mitään vastaavaa.

Istuu yksin puiston penkillä koko maailman paino harteilla, kykenemättömänä hievahtamaankaan.

Liikuttuu loppuviikoksi eläinten pelastusoperaatioista televisiossa.

Viskoo tavaroita seinään, puree hampaita yhteen niin, että seuraavana päivänä leukoihin sattuu.

Ottaa hyvin raskaasti sellaisetkin loukkaukset, jotka kohdistuvat johonkin toiseen ihmiseen.

Nauraa poskensa kipeiksi ja uskoo olevansa voittamaton; ettei mikään voi pysäyttää. 

Älkää käsittäkö minua väärin. Tai mitä sitten, jos joku käsittääkin. Minä inhoan ylimääräistä draamaa elämässäni enkä mitenkään etsi mieltäni erityisesti järisyttäviä kokemuksia, saati hakeudu keskelle ihmissuhdesotkuja tai muuta vastaavaa. Pidän tasaisesta arjesta, välttelen riskien ottamista ja elelen vähän omissa todellisuuksissani, niin kuin Walter Mitty konsanaan. Katsokaa muuten se elokuva, jos ette ole vielä sitä tehneet. Ben Stillerista huolimatta niin koskettava ja kaunis leffa. Olen katsonut sen kuukauden sisällä kahteen kertaan, koska jotenkin se vaan sopii elämäntilanteeseeni nyt.

Eksyin aiheesta. Joka tapauksessa, nuorempana kuvittelin, että yhtä vuoristorataa vauhdikkaasti ylös ja alas etenevä tunne-elämä kuuluu teini-ikään, että kyllä se siitä sitten kun aikuistuu. Jossain vaiheessa sisäistin, että hetkinen, tällainen olen tainnut olla oikeastaan aina ja todennäköisesti tulen aina olemaan.

Mutta ei se haittaa, vaikka selviytyäkseen maailmassa pitäisi varmaan kyynistää ja kovettaa itseään. Herkkä ei esimerkiksi ehkä ole adjektiivi, jota menestyvät ihmiset yleensä itsestään ensimmäisenä käyttävät. Olen kuitenkin hyväksynyt itseni tällaisena: herkkänä, ailahtelevaisena, ujona, nynnynä, ihan miksi sitä kukin haluaa sitten kutsua.

Kevät pitelee minua kuin kukkaa kämmenellä. Elämä on seesteistä ja rauhallista; sitä minä arvostan. Koulu loppuu pian ja se on vähän haikeaa, mutta ei hätää, minulla on suunnitelmia valmiina. 

Muutamat suunnitelmat ovat jo toteutuneetkin:

Ensinnäkin kukista puheenollen, kävin tänään kiduttamassa itseäni ja otin uuden tatuoinnin. Siitä laitan kuvaa sitten, kun se ei ole enää turvonnut ja ällöttävä.

Tämän kissaleidin pitkäaikainen haave toteutui muutama viikko sitten, kun meille muutti ylläolevissa kuvissa näkyvä pörrö. Pieni ragdolltyttö nimeltä Nukka järsii sähköjohtoja, piilottaa tavaroita ja valloittaa sydämiä.

Aloitin taas juoksemaan talvitauon jälkeen. Pari ensimmäistä kertaa sujuivat kurjasti: kylmästä johtuen keuhkoihin sattui ja jalat olivat raskaat. Toissailtana heitetty lenkki palautti uskon harrastukseen; kuinka euforisen olotilan keväinen iltahämärä, mullan tuoksu ja mustarastaan laulu minussa aina saavatkaan aikaan!

Tämä nyt ei ollut mikään suunnitelma, mutta tein eilen ensimmäistä kertaa valkoista pizzaa (=pizza ilman tomaattikastiketta) ystävän kanssa, siitä tuli todella hyvää ensimmäiseksi yritykseksemme. Täytteiksi valikoitiin palsternakkaa, pinaattia ja päärynää sekä paria herkullista juustoa. Uunilämpimän pizzan päälle heitettiin tuoretta pinaattia ja lorautettiin vielä tilkka oliiviöljyä. Valkoiset pizzat ovat kyllä uusi lempparini. Jos teillä on suositella hyviä täytekomboja, kertokaa ihmeessä (ei sinihomejuustoa eikä sieniä, kiitos).

Näistä on hyvä jatkaa. Pakko myöntää, että olen vähän varovainen tämän ylitsepursuavan innostuksen ja onneni kanssa. Niin kuin sananlaskukin sanoo, kel’ onni on, se onnen kätkeköön. Niinpä olen yrittänyt hillitä itseäni. Minusta tuntuu, että jos innostun liikaa, onni menee rikki. Tästä ikävästä piirteestä pitäisi kyllä oppia pääsemään eroon ja luottaa siihen, että kyllä kaikki aina lutviutuu.