Laumaton laumaeläin
Täällä maapallon länsisiivessä olemme kaikki kovin yksin. Tai ehkä emme itse sanoisi, että olemme yksin tai yksinäisiä – kysehän on individualismista, tästä modernin lännen elämäntavasta. Työt ja opiskelut voi osan hoitaa etänä, ja sosialisoimme lähinnä puhelimiemme kanssa. En tiedä ymmärrämmekö täysin kuinka ihminen tarvitsee konkreettista ihmiskontaktia – emmekä vain puhelimen näytöllä olevaa, maailman toisella puolella asuvaa tuntematonta ihmistä. Pienimuotoinen ja tiivis kyläelämä, jossa kaikki tuntevat toisensa, on monelle ehkä tuttu konsepti, mutta kaukainen ajatus. Antropologiassa tällainen tiivis kyläyhteisö on ollut mielenkiintoinen tutkimuskohde, sillä siinä tietyn yhteisön sosiaaliset suhteet, hierarkia, elämäntapa, uskonto ja muut kulttuuriset elementit ovat kaikki nähtävissä vain muutaman kymmenen yksilön yhteisöä tarkastellessa. Tällaista kenttätyötä on tehnyt mm. Margaret Mead Samoalla 1900-luvun alkupuolella, tutkien kulttuurin vaikutusta ihmiseen.
Missä vaiheessa luonnostaan yhteisöllisestä olennosta tuli näin yksinelävä? Elämmekö näin omasta tahdostamme? Onko maailma niin yksilökeskeinen, että sosialisoituminen ahdistaa, koska vertaamme itseämme toisiin koko ajan? Onko antropologeilla kohta enää mitään tutkittavaa, jos ihminen eristäytyy kokonaan? Onko syrjäytyminen lähempänä kuin luulemmekaan?
Olemmeko yksin, koska oikeasti viihdymme yksin – vai onko yhteiskunta vienyt meitä siihen suuntaan?
Kuvassa Teachers-TV-ohjelman päähahmot heidän lempipubissaan työn jälkeen.
Monessa maassa sosiaalisuus on vielä osa arkipäivää, eikä esimerkiksi viikonloppuluksusta. Englannissa on sääntö eikä poikkeus, että jokaisessa kyläpahasessa on ainakin pubi ja kirkko – molemmat yhtä tärkeitä kohtaamispaikkoja kansalaisille. Suurimmasta osasta Suomen lähiöitä puuttuu ”kolmannet” tilat, minkä vuoksi elämä on kovin kotipainotteista.
Yhteisöllisyys muualla
Ulkomailla pitkään asuneena näen selvän eron siihen, miten eri ihmiset priorisoivat elämänsä komponentteja – tarkemmin sanoen, on selvää mihin ihmiset kuluttavat päivänsä 24 tuntia. Esimerkiksi Englannissa ei ole ollenkaan poikkeus, että työkavereiden kanssa jatketaan päivää lähipubissa. Suomalainen ystäväni kauhisteli tätä tapaa Englantiin muuttaessaan.
”Siis työpäivän jälkeen jäädään hengailemaan työkavereiden kanssa!?”
Suomessa tämä tapa on varmasti pitkään ollut ravintola-alan yksinoikeus. Juuri Briteissä taas työkavereiden kanssa hengaillaan hyvin tiiviisti – jotain, mitä en itse osannut arvostaa, mutta huomaan kaipaavani nyt Suomessa ollessa. Sama sosiaalisen elämän painotus näkyi tosin myös Kreikassa, Belgiassa ja Hollannissa. Olemmeko siis poikkeus täällä pohjoisessa? Miksi suomalainen kiitää pää kolmantena jalkana kotiinsa, ja näkee ystäviä tasan kahdesti vuodessa: pikkujouluissa ja juhannuksena? No, ei nyt sentään – mutta ero kuitenkin arjen sosiaalisuuteen on valtava.
Koetko olevasi yksinäinen?
Ihmiset eivät tästä huolimatta välttämättä koe olevansa yksinäisiä – mutta väitän, että ihmisten hyvinvointiin vaikuttaa sosiaalisten kontaktien puuttuminen. Psykologi Julia Sangervo puhui aiheesta juuri sosiaalisessa mediassaan – käytämme ihan liikaa aikaa työhön, vaikka meidän ei oikeastaan tarvitsisi, ja ihan liian vähän aikaa sosiaalisten suhteiden ylläpitoon. Tämän ei pitäisi olla kenellekään yllätys: olemme eläimiä siinä missä muutkin planeettamme käyskentelijät, ja harva eläin viihtyy yksin. Mielenkiintoista, että samaan aikaan kuitenkin moni kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta, mikä on aivan riittävä syy olla hakeutumatta seuraan. Sosiaaliset shteet voivat toki kuormittaa ihmistä, reagoimmehan ihmisiin ihan eri tavalla kuin vaikka puihin. Uskallan kuitenkin väittää että moni ihmisen perustarve jää täyttymättä tai ainakin vajaaksi, jos sosiaaliset kontaktit ovat syystä tai toiset harvinaistuneet – alla Maslow’n tarvehierarkia.
Onko yksinäisyys ongelma, vai voiko siinä olla hyviäkin puolia?
