Ladataan...
Lapsenkengissä

Minä olen äiti.

Se on määritelmä, jota käytän kertoessani itsestäni – tilanteesta riippuen – ensimmäisen viiden sanan joukossa. Sitä se on siksi, että äitiys määrittelee sitä, kuka olen. Tämä johtuu siitä, että koen äitiyden tehneen minusta monelta osin sellaisen, mikä olen nyt. 

Enkä osaa kuvitella itseäni ilman tätä määritelmää. En silti koe, että se olisi koko elämäni keskipiste. Olen muutakin. En ole koskaan, missään vaiheessa äitiyttäni halunnut olla pelkästään äiti. Olen halunnut käydä töissä, opiskella ja harrastaa, jo lapsen ollessa ihan pieni. Mutta niitäkin olen tehnyt äitiyden ehdoilla. Välillä on pelottavaa, miten iso osa persoonaani äitiys on. En tiedä, olisiko minusta tullut yhtään mitään ilman sitä. 

Ehkä siksi ihailen ihmisiä, jotka ovat valinneet toisin. He, jotka valitsevat lapsettoman elämän, ovat minun silmissäni mielettömän kokonaisia ihmisiä, jotka tuntevat itsensä. He tietävät, keitä ovat. He eivät tarvitse äitiyden kaltaista pelastusrengasta pysyäkseen pinnalla, kuten minä. (Korostan, että äitiys on minulle itselleni tuonkaltainen pelastusrengas, enkä väitä, että kukaan muu kokisi äitiyden samalla tavalla.)

Lapsettomuus valintana vaatii rohkeutta ja vahvuutta yhteiskunnassa, jossa oletetaan kaikkien haluavan lapsia. Vielä enemmän nostan hattua heille, jotka valitsevat elämän sinkkuna, sillä sitä vasta kummastellaankin! Itse olen yrittänyt välttää tällaisia oletuksia, vaikka huomaankin sen joskus tulevan tiedostamatta. 

Minun silmissäni sellainen ihminen, joka ei koe tarvitsevansa ketään muuta ollakseen jotain, ei omaa lasta ja/tai parisuhdetta, pysyy pinnalla omin ehdoin. Hän on se, joka on tehnyt itselleen jämäkän lautan, ja seilaa kohti tuntematonta ylväästi, vaikka välillä kohtaisikin myrskyjä. Hän ei pidä kiinni mistään, vaan luottaa kykyynsä uida syvissäkin vesissä uppoamatta.

Itse pysyn pinnalla vain vaivoin ilman pelastusrengastani. En ole kokeillut kauanko jaksaisin räpistellä, ennen kuin uppoaisin. Toivottavasti minun ei koskaan tarvitsekaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lapsenkengissä

Kuten olen jo aiemmin täällä blogissani kertonut, olen sairastanut vaikean masennuksen. Se diagnosoitiin elokuussa 2014. Kävin terapiassa ja söin siihen myös lääkkeitä. Lääkitys purettiin loppuvuodesta 2015, terapian lopetin jo aiemmin sinä kesänä.

Masennukseni on kuitenkin ollut luultavasti läsnä jo useita vuosia ennen diagnoosia. Olen varmasti käynyt läpi useampia (lieviä tai keskivaikeita) masennuskausia teini-iästä lähtien, ja takuuvarmasti olin masentunut synnytyksen jälkeen. Se oli todella pimeää aikaa, en haluaisi muistaa sitä lainkaan.

Esikoisen vauva-ajan vaikeuden takia olin jo päättänyt, etten halua enempää lapsia, vaikka millainen tilaisuus tulisi. Toisaalta en osannut kuvitella sellaista tilaisuutta, joka voisi päätökseni muuttaa. Erosin esikoisen isästä ennen kuin vauvan ensimmäinen elinvuosi tuli täyteen, joten yksinäisyys ja vastuun painava taakka tekivät synnytyksen jälkeisestä ajasta entistä rankemman.

Vaikka nyt olenkin päätökseni pyörtänyt (tarkan harkinnan jälkeen) ja odotan toista lastani vastoin kaikkia suunnitelmiani, pelkään masentuvani uudelleen. Vauva-aika on raskasta. Valvominen ja vapauden menettäminen ovat asioita, jotka aiheuttavat kenelle tahansa haasteita. Mutta niitäkin enemmän haasteita itselleni tuo se, etten osaa suhtautua mihinkään äitiyteen liittyvään rennosti. Vaadin itseltäni valtavia, liian suuria, mahdottomia. Se piirre ajoi minut aiemmin piippuun ja itsetuhoisten ajatusten äärelle. Pelkään, että niin käy uudelleen.

Tietenkin osaan nyt varautua eri tavalla, kuin lähes yhdeksän vuotta sitten esikoisen synnyttyä. Tiedän, mitä todellisuus on. Tunnistan äärirajojani paremmin. Parisuhteeni on vahvempi ja minulla on myös esikoisen apu ja tuki tarjolla. Olen tottunut siihen, että minua tarvitaan 24/7. Elämäni on nyt paljon valmiimpi vauvaa varten, kuin esikoisen aikaan. Olen vanhempi ja toivottavasti myös vähän viisaampi.

Ehkä se riittää. Toivon, että se riittää. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lapsenkengissä

Odotan toista lastani. Tämä raskaus on kuitenkin jo minulle neljäs, sillä olen saanut kaksi keskenmenoa. Ensimmäisessä raskaudessani minulla oli ruokavaliohoitoinen raskausdiabetes sekä raskaushepatoosi (hepatokestoosi), jonka takia synnytys käynnistettiin. Siitä on aikaa pian yhdeksän vuotta (ja 15 kiloa). 

Tähän raskauteen oli aika luontevaa lähteä siis varovaisella asenteella, pahinta peläten, kaikkeen varautuen. Jo pelko raskauden epäonnistumisesta kahden perättäisen keskenmenon jälkeen oli merkittävä. Raskauden edetessä aloin varautua jo radi- ja hepatoosi-diagnooseihin sekä siihen, että mikäli tämä raskaus päättyisi synnytykseen, olisi se käynnistettävä. Eihän tällainen alkuasetelma ole kaikista suotavin, mutta mielestäni pessimismiä ei ole todennäköiseen varautuminen.

Niin alkoi siis tämä raskaus. Heti alusta asti jouduin kärsimään pahoinvoinnista, oksenteluineen ja heikotuksineen. Vuodenvaihteessa, melko varhaisilla viikoilla minulla oli pitkä ja sitkeä influenssa ja siitä selvittyäni sain parin päivän oksennustaudin. Melko pian, jo ennen 12 raskausviikon täyttymistä jouduin käymään sokerirasitustestissä aiemman raskausdiabeteksen vuoksi. Kolmatta tulosta ei saatu, sillä testi jouduttiin keskeyttämään oksenteluni takia, mutta jo kaksi ylimenevää arvoa varmistivat diagnoosin: tälläkin kertaa minulla on raskausdiabetes.

Diagnoosihan tarkoittaa sitä, että verensokereita on mitattava ja seurattava. Käynnit OYSin äitiyspoliklinikalla alkoivat, aluksi kuukauden välein. Positiivista niissä on etenkin se, että pääsemme joka kerta kurkkaamaan ultralla vauvaa. Lyhyen sokeriseurannan jälkeen jouduimme toteamaan, että verensokeri ei pysy kurissa pelkällä ruokavaliolla. Minun oli siis aloitettava insuliinin pistäminen. Myöhemmin lääkitystä lisättiin vielä tablettimuotoisella metformin-lääkityksellä.

Raskausdiabeteksen lisäksi olen kärsinyt myös kivuista ihan eri tavalla, kuin esikoista odottaessani. Jo varhaisilla viikoilla alaselkääni alkoi sattumaan. Minulla on yliliikkuvat nivelet, ja raskausaikana etenkin häntäluun/lantion seudulla oleva SI-nivel joutuu koetukselle. Sen yliliikkuvuuden aiheuttama kipu säteilee myös toiseen jalkaan, joka saattaa lähteä totaalisesti alta. Pitemmillä viikoilla alkoivat liitoskivut, jotka pahenevat koko ajan. Neuvolan terkkarin mukaan vauva on jo nyt laskeutunut aika alas, joten se painaa alakertaa aikalailla ja laittaa liitokset koville. Kivuista johtuen en siis ole pystynyt liikkumaan hirveästi. 

Pari viikkoa sitten kävin labrassa verikokeessa. Edellisen raskauden hepatoosista johtuen minulta haluttiin tarkistaa myös maksa- ja sappiarvot hyvissä ajoin. Tulokset olivat selvät: minulla on myös hepatoosi. Arvot eivät olleet hälyttävät, joten ensin seurattiin viikko ja sen jälkeen, kun arvot eivät olleet laskeneet, aloitettiin lääkitys. Nyt siis seurataan, mihin suuntaan arvot kehittyvät, saadaanko ne kuriin lääkityksellä, vai jatkavatko ne nousuaan. Hepatoosissa oireena on ihon(alainen) kutina, josta en ole ainakaan vielä kärsinyt. Korkeat arvot lähellä laskettua aikaa johtavat riskiin sikiön kuolemasta, joten siksi synnytyksen käynnistäminen on ainoa ratkaisu.

Siispä tämäkin synnytys joudutaan käynnistämään. Jo insuliinihoitoinen raskausdiabetes johtaa synnytyksen käynnistämiseen. Raskauden ei anneta mennä ainakaan yli 40 viikon, vaan todenäköinen käynnistys on 37. viikon täyttyessä. Mikäli hepatoosi ja sen myötä maksa- ja sappiarvot villiintyvät, voi käynnistys olla edessä jo aiemmin. Insuliinihoitoinen radi lisää myös raskausmyrkytyksen riskiä, joten sekin saattaa vielä tulla joukon jatkoksi. Toivon todella, että siltä välttyisin.

Riskejä, diagnooseja ja vaivoja siis on ollut ihan riittämiin. Vaikka iloitsen jo näin pitkälle edenneestä raskaudesta (etenkin kahden keskenmenon jälkeen), olen samalla täysin kyllästynyt olemaan näin kelvoton ja vaivainen odottaja. En huoliltani välillä osaa päättää, onko vauvan parempi olla vielä mahassa vaiko lääkäreiden tarkkailussa ulkomaailmassa. Yritän olla stressaamatta, pitää yllä positiivista asennetta ja nauttia vapaudesta, kun sitä vielä on. Sen tiedän, että tämä raskaus on ehdottomasti viimeiseni. Kävi miten kävi.

Ps. Olisi mukava kuulla muiden riskiraskauden kokeneiden kommentteja! :)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lapsenkengissä

On aika kaivaa tämä blogi esiin10 kuukauden mittaisesta horroksestaan, jonne se on tahattomasti vaipunut. Mitä oikein tapahtui?

  1. Elämä. Kahden keskenmenon ja työuupumuksesta varoittelevan väsymyksen myötä oli pakko karsia.
  2. Opiskelut ja työt. Ja etenkin niiden yhdistäminen, unohtamatta yhtälöön kuuluvaa perhettä. 

Ja mitä on tapahtunut näiden 10 kuukauden aikana?

  1. Valmistuin filosofian maisteriksi kesäkuussa 2017. Tuli siis tehtyä gradu ja muutoin vietyä opinnot loppuun. (Gradun kirjoittamisen jälkeen ei muuten ihan heti tehnyt mieli kirjoittaa tai edes lukea muuta, kuin Netflix-sarjojen suomennettuja tekstityksiä ja satunnaisia somepäivityksiä.)
  2. Töitä. Kivoja, haastavia ja inspiroivia töitä viestinnän saralla. Esim. erään oululaisen festivaalin sometuottajana toimiminen.
  3. Raskaus. Nyt menossa 33. viikko, eli ei edes pitkä aika synnytykseen. Siitä lisää myöhemmin.

Eli on tapahtunut ja paljon. On tapahtunut niin paljon, että ei tiedä mistä aloittaisi. On tapahtunut liikaa, jotta niistä saisi yhteen postaukseen kattavan selvityksen. Joudutte siis tyytymään pähkinänkuoreen pakattuun listaukseen.

Mitä seuraavaksi?

  1. Haluan kirjoittaa. Ja välillä just siitä, mistä haluan. Siihen tämä blogi on hyvä alusta.
  2. Vaikka ajattelinkin kirjoittaa just siitä, mistä haluan, rennosti ja oman aikataulun mukaan, haluan silti kehittyä. Kirjoittajana, bloggaajana, valokuvaajana (ja ehkä myös videontekijänä), äitinä ja ihmisenä. Myös sille tämä blogi on hyvä alusta.

Joten hei vaan, tässä minä olen, toivottavasti ihan kaikki eivät ole unohtaneet minua.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lapsenkengissä

Tässäpä taas yksi syy, mihin tarvitaan feminismiä ja sukupuolittuneen yhteiskunnan ja mediarepresentaatioiden kyseenalaistamista.

Tytöt tykkää poneista, pojat Iron Maidenista. Tytöt käyttää tiukkoja leggareita ja hempeitä värejä, pojat mustaa ja harmaata ja löysiä housuja.

Ei lisättävää. Kiitos tästä, H&M. Sivujen yläreunassa siis lukee vasemmalla GIRLS ja oikealla BOYS.

Share

Ladataan...
Lapsenkengissä

Elämännarkkari, jättää muut varjoon, puhuu ennen kuin ajattelee, ei jaksa keskittyä, ei kiinnitä huomiota tunteisiinsa, impulsiivinen, ailahtelevainen, ylimielinen, huomionhakuinen.

Ihmisistä jopa 70% arvellaan olevan ekstrovertteja. Heitä kuvaillaan yllä luetelluilla sanoilla, ainakin Googlen perusteella. 

Mediassa kohtaa aika ajoin juttuja introverteista ja siitä, miten me ekstrovertit emme ymmärrä heitä, tai miten raskasta heidän elämänsä ekstroverttien maailmassa on. Se on varmasti totta. En vähättele sitä lainkaan. Olen varmasti joskus itsekin aiheuttanut tahattomasti ahdistusta jollekin introvertille, jollain tavalla.

Sanotaan, että yhteiskunnassamme arvostetaan ulospäinsuuntautuneisuutta ja sosiaalisuutta, ja siksi introverteilla on vaikeaa esimerkiksi työelämässä. Oman kokemuksen perusteella voisin sanoa, että yhteiskunnassamme ei myöskään aina arvosteta avoimia, mielellään esillä ja huomion kohteena olevia ihmisiä. Ihmettelen, eikö yhteiskuntamme voisi toimia sulassa ekstroverttien ja introverttien sovussa, jossa jokainen saa olla temperamentiltaan juuri sellainen, kuin on. Onhan niitäkin jotka eivät koe olevansa kumpaakaan, tai ovat molempia.

Minulle on sanottu, että avoimuuteni on huomiohuoraamista. Ekstroverttina olen ulospäinsuuntautunut, nautin sosiaalisista tilanteista ja muiden ihmisten huomiosta. (For the record: Nautin myös rauhallisista koti-illoista, kahdenkeskeisistä keskusteluista ja ajoittaisesta yksinolosta.) Huomiosta nauttiminen nyt vain kuuluu temperamenttiini. En koskaan ole halunnut sillä mitään pahaa kenellekään. Lähinnä itse kärsin siitä, kun välillä päästelen sammakoita suustani isossa porukassa ja kadun sitä jälkeenpäin. Tai kun minua sanotaan huomiohuoraksi.

Kell' onni on, se onnen kätkeköön. Suomalaisen ei ole ilmeisesti sopivaa nostaa omaa häntäänsä, kehua itseään, puhua avoimesti tabuna pidetyistä asioista tai etenkään näyttää tunteitaan. Ihmiset, jotka avautuvat, möläyttävät tai esiintyvät julkisesti väärällä tavalla, usein ristiinnaulitaan. 

Rakastan saada jutuillani ihmiset nauramaan, koen voimakasta tarvetta puida omia henkilökohtaisia asioitani julkisesti ja olen äänekäs, naurava, kiroileva ja sanavalmis ihminen, joka ei aina osaa olla hiljaa. Jos minulle ei sanota suoraan, että olen vääränlainen, siitä vihjaillaan. Minua pidetään tyhjäpäisenä, idioottina ja rasittavana. Uskon vahvasti, etten saisi näin paljon kritiikkiä, jos olisin mies.

Onneksi on myös niitä, jotka ovat minuun aivan hulluna. Kaikkine kulmineni ja säröineni. Olen Laura-juusto, toiset himoitsevat, toiset vihaavat. Ja välillä haisen pahalle. 

Share

Ladataan...
Lapsenkengissä

Touko-kesäkuun taitteessa sain keskenmenon. Miehelläni oli syntymäpäivä, kun asia varmistui ultrassa.

Elokuun lopussa sain taas keskenmenon. Vietin omia syntymäpäiviäni, kun elämä valui minusta ulos. Tai oikeastaan kaksi elämää, sillä odotin hetken aikaa kaksosia. Menetimme ne molemmat.

Molemmat keskenmenot kohtasimme samoilla viikoilla, hyvin alussa. Ehdin molemmilla kerroilla hehkua raskauden onnea vain pari viikkoa.

Sanottiin, että luonto hoitaa, etteivät sikiöt olisi selvinneet, että parempi näin, että niissä oli jotain kromosomivirheitä, etteivät ne olleet ne meidän vauvat.

Kyseltiin, että harmittaako, kun olimme kertoneet raskaudesta jo kaikille, että epäilenkö minussa olevan jotain fyysistä vikaa, että vieläkö aiomme yrittää, että aiommeko pitää taukoa.

Sanottiin, ettei osata sanoa mitään, että tuntuu pahalta, että voiko jotenkin auttaa.

Rohkaistiin, että vielä voimme onnistua, että moni muukin kokee monta keskenmenoa ja onnistuu, että onnistumme tulemaan sentään helposti raskaaksi.

Neuvottiin, että tee näin tai lue tämä.

En itse tiedä mitä ajatella.

Välillä tuntuu, että syyllisyys musertaa. Että jos olisin laihempi tai hyväkuntoisempi tai stressaisin vähemmän, me olisimme jo onnistuneet. Että olen viallinen ja huono, koska en voi antaa miehelleni sitä, mistä hän kovasti haaveilee. Että olen tyhmä, kun puhun näistä julkisesti, koska tuotan ihmisille pahaa mieltä tai koska tuotan sillä itselleni pahaa mieltä. Että pitäisi hävetä.

Sitten ajattelen, että kaikella on aurinkoiset puolensa. Ja että on toivoa. Ja että olen ihan hyvä ihminen, tuosta kaikesta huolimatta. Ja tiedän, että mieheni rakastaa minua, joka päivä enemmän, vaikka kävikin näin. Ja minä häntä, koska hän on mahtava. 

Hetken mietin, että olen liian onnekas jo nyt, enkä ansaitse enempää onnea. Se olisi liikaa, ehkä joltain muulta pois.

Share

Ladataan...
Lapsenkengissä

Olen elossa. Kaikesta selviää. Yllätän itseni vahvuudellani ja kyvylläni nousta ylös eri syvyisistä kuopista.

Juuri nyt olen onnellinen siitä, että osaan iloita yksinkertaisista asioista. Aina ei tarvitse miettiä, mitä jostakin pitäminen kertoo minusta, sinusta ja yhteiskunnasta. Hyvä musiikki voi olla joskus vain hyvää musiikkia, Vain Elämää -sarjaa voi rakastaa joka kausi ja kotikaupungin tutut maisemat voivat näyttää tuoreilta ja kauniilta.

 

Ajattelen, että minulla on toivoa ihmisenä, kun itken onnenkyyneleitä kansantanssifestareilla. Oikeastaan aion alkaa harrastamaan kansantanssia itsekin. Väitän, että mikä tahansa, mistä nauttii, on coolia, ja niin on myös kansantanssi. Olen myös ylpeä taidostani olla innostumatta asioista, joista pitäisi.   

Olen opetellut sanomaan ei ja kyllä asioille, joille ennen sanoin kyllä ja ei. Olen lukenut kirjoja ja pelannut Shakira-peliä ja Tetristä. Olen katsonut Netflixistä Full Housea, ja nauranut ja itkenyt. Olen soittanut pianolla, vaikken osaa ja rakastunut kaikkiin perheenjäseniini päivittäin uudelleen (etenkin koiriini, eikun sittenkin etenkin lapseeni, eikun mieheeni, no eikun kaikkiin!). 

Saako sanoa olevansa onnellinen, vaikka on pari viikkoa aiemmin kokenut keskenmenon? Saako sanoa, että jotkut asiat ovat lampaita susien vaatteissa, ja voivat kauheudestaan huolimatta olla lopulta hyväksi? Sanon, että saa sanoa.  

Share

Ladataan...
Lapsenkengissä

Raskauteni todettiin päättyneeksi tämän päiväisessä ultraäänitutkimuksessa. Viikko sitten siellä näkyi jotain, mikä oli liian pieni, mutta tänään kohtuni oli tyhjä. Vaikka osasinkin lopputuleman päätellä viikon aikana yltyneestä vuodosta, se särki silti sydämeni.

Meille ei tule tammivauvaa.

Keskenmeno on asia, jota me kaikki pelkäämme nähdessämme tikussa kaksi viivaa. Sen ei koskaan usko osuvan omalle kohdalle, mutta me kaikki tunnemme jonkun joka sen on joutunut kokemaan. Nyt minä olen se, joka on sen(kin) kokenut. Etukäteen sitä pelkää, ettei kestä. Ja onhan tämä ihan hirveää, liian hirveää. Sattuu kamalasti. 

Mutta tästä selviää. Ajattelen niin, ettei kyseisen tyypin ollut tarkoituskaan selvitä. Mitä todennäköisimmin keskenmenon aiheutti jokin kromosomivika, ja luonto hoiti tehtävänsä. Ajattelen niin, että se meidän vauva ei ollut tämä ja se on vielä tulossa joskus. 

Kuva

Ja ei ole käynyt mielessäkään, että nyt kaduttaisi meidän avoimuus puhua tästä projektista ja kertoa heti positiivisesta testituloksesta. Eikä ole käynyt mielessäkään, että meidän pitäisi jatkossa olla kertomatta projektimme vaiheista. Joku tätä ehti jo kysyäkin. 

Joku kysyi minulta myös, miten aiomme kertoa 7-vuotiaalleni tästä. Miten muuten kuin kertomalla miten asiat ovat? Olen niin läheinen lapseni kanssa, että en voisi kuvitellakaan etten kertoisi hänelle niin raskaudestani heti kuin keskenmenostanikin heti. Hän tietäisi, että jotain on pielessä eikä ymmärtäisi mitä. Tuon ikäinen kyllä tajuaa, kun hänelle vain selittää asiat. Olen kysynyt häneltä, haluaako hän tietää jatkossakin ja vastaus on kyllä. Enemmän kai häntä hämmentää äiti, jolla on ensin paha olo eikä voi nostaa syliin ja sitten äiti, joka itkee sohvalla peiton alla.

Jälleen kerran kohtaan sen faktan, että olen erilainen kun haluan puhua asioista avoimesti ja kertoa niin hyvistä kuin vaikeistakin asioista. Sekä somessa että lähipiirilleni. Oltiin siitä mitä mieltä tahansa, tämä on minun tapani ja elämäni. Jos keskenmenoni johtuu jonkun mielestä siitä, etten osannut pitää raskautta salassa, se ei ole minun vaan hänen ongelmansa. Itsestäni tuntuisi ainakin pahalta olla sellainen ihminen, joka ajattelee tuolla tavalla.

Mutta.

Nyt on siis aika surra, syödä jäätelöä, katsoa Netflixiä ja antaa itselleen aikaa toipua sekä henkisesti että fyysisesti. Ultraaja lupasi, että voimme yrittää heti seuraavasta kierrosta. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa ja niin sanon myös minä.

Share

Ladataan...
Lapsenkengissä

Kävimme eilen varhaisultrassa yksityisellä, koska halusimme nähdä onko kaikki niinkuin pitääkin.

No, ei ollut.

Viimeisistä kuukautisista laskettuna minulla pitäisi olla viikkoja nyt 6+4. Ultrassa näkyi raskauspussi oikeassa paikassa, mutta alkio oli noin viikkoa pienempi kuin sen noilla lukemilla pitäisi olla. Se oli liian pieni myös siihen, että syke olisi näkynyt, joten emme voi tietää, oliko se edes elossa. Minulla on ollu veristä vuotoa ja menkkamaisia vatsakipuja muutaman päivän ajan, joten ensimmäinen ajatus oli se, että huonosti kävi. Alkio on lakannut kasvamasta ja vuoto enteilee keskenmenoa. 

Sitten aloimme kätilön kanssa miettimään, voisiko olla mahdollista että alkio on saanut alkunsa viikkoa oletettua myöhemmin. Katsoimme kalenteria ja muistelimme, missä vaiheessa teimme testejä. 8.5. oli kiertopäivä 25, jolloin teimme negatiivisen testin. 11.5. oli kiertopäivä 28, eli jos kierto on normaali ja säännöllinen, se päivä jolloin menkkojen olisi pitänyt alkaa. Teimme tuona päivänä hyvin, hyvin haalean haamutestin, eli positiivinen tulos oli todella haalea. Jos kiertoni olisi ollut 28 päivää, testituloksen olisi pitänyt olla vahva viiva.

Viimeinen testi tehtiin kiertopäivänä 32. Käytimme silloin digitaalista testiä, koska en olisi saanut mielenrauhaa, ennen kuin näkisin testissä sanan raskaana. (Tiedän, olen skitso neurootikko :D) Testi sanoi kyllä sen maagisen sanan, mutta kertoi myös että olin raskaana vasta 1-2 viikkoa! Vaikka olisi pitänyt olla 4-5 tai ainakin edes 3-4. Ajattelin tuolloin, että ehkä se johtui siitä, etten tehnyt testiä aamulla. Nyt ultran jälkeen on kuitenkin mahdollista, että minulla on ollut pitkä kierto ja ovulaatio ainakin viikon myöhässä.

Ultraajan kanssa sovittiin, että pääsemme viikon päästä uudestaan ultraan. Jos alkio ei ole kasvanut viikossa, tulos on selvä, ja kyseessä on keskenmeno. Jos taas tyyppi on kasvanut, meidän pitäisi nähdä myös syke ja siitä voisimme päätellä, että papana on saanut alkunsa oletettua myöhemmin ja myös laskettu aika siirtyy.

Meidän perhe 

Nyt meillä on siis piinallinen viikko edessä. Vuotoa on edelleen, ja voi olla että se on täysin vaaratonta eikä liity mitenkään hepun pieneen kokoon. Yritän pysyä positiivisena, vaikka vaikeaa se onkin. Ensimmäinen tunne oli tietenkin suru ja huoli, mutta vuorokausi ultran jälkeen on helpompaa yrittää olla toiveikas. Raskausoireita on edelleen, pahoinvointia, närästystä, rintojen arkuutta, näitä kivoja. Ne antavat myös toivoa. En olisi uskonut, että olisin pahoinvoinnista iloinen.

Jäämme siis odottelemaan ensi maanantaita. To be continued...

Share

Ladataan...
Lapsenkengissä

On aika paljastaa salaisuus. Olen raskaana. 

Okei, ei tää mikään salaisuus ole. Olemme mieheni kanssa Snapchatissa (@lauratau84) dokumentoineet vauvaprojektia jo yritysvaiheesta alkaen. Idea oli miehen, ja olin ensin että no ei todellakaan. Koska eihän tapana ole kertoa raskaudesta vasta kuin viikolla 12, saati sitten vauvan yrittämisestä! Mutta sitten: Miksi ei? Kuka sen määrää? Jos jotain sattuu, vauvaa ei kuulu tai kaikki ei mene niinkuin suunniteltiin, mitä sitten? Kyllähän siitäkin voi kertoa aivan yhtä avoimesti.

Olen miettinyt paljon, olenko todella outo, kun avoimuus on minulle helppoa. En ymmärrä, miksi minun pitäisi salailla jotain, jos en halua. Ehkä olisin toista mieltä, jos minulla olisi tosi paljon lukijoita, tykkääjiä ja seuraajia. Isommat massat tuovat enemmän lieveilmiöitä. Ja on toki eri asia salailla, jos asiaan liittyy muita osapuolia. En paljasta asioita, joita minulle luottamuksella kerrotaan.

Ja vastoin yleisiä tapoja kerroimme positiivisesta raskaustestistä heti. Ensin soitimme läheiset läpi ja laitoimme ystäville viestiä. Sitten kerroimme Snapchatissä. Pian asia julkistettiin myös Facebookissa. Olen viidennellä viikolla, eli olen tiennyt itse raskaudesta viikon. Emme siis ole turvallisilla viikoilla, emmekä edes käyneet ensimmäisessä neuvolassa.

Tulin raskaaksi kahdeksan vuotta sitten ensimmäisellä yrittämällä. Tulin raskaaksi tälläkin kertaa ensimmäisellä yrittämällä. Uskon, että jonkun mielestä varsinkin tämän takia minun tulisi pysyä vaatimattomasti hiljaa, eikä hieroskella hyvää onneani muiden silmille. Kaikille vauvauutiseni eivät ole välttämättä helppoja, varsinkin kun vielä vuosi sitten olin ehdottoman varma, etten halua enempää lapsia. Koskaan. (Tottapuhuen uskoin itsekin vasta neljännen positiivisen testin jälkeen olevani raskaana.) Tunnen syyllisyyttä siitä, että tämä oli näin helppoa. 

Kuva.

Onko reilua muuttaa mieltä 180 astetta ja tehdä vauvapäätös nopeasti? Emme halunneet mieheni kanssa jäädä odottelemaan. Olemme yli kolmekymppisiä, mieheni reilummin kuin minä. Jos jäisimme odottamaan valmistumistani ja vakituista työpaikkaa, vauva-asia lykkääntyisi. Me koimme, että kesken opiskelujen on helpompi jäädä kotiin, kuin kesken nousujohteisen uran. Rahaa on toki niukasti, mutta selviämme. Ajattelimme, että jos todella haluamme yrittää, on se tehtävä nyt.

Raskauteni myötä bloginikin sisältö tulee varmasti muuttumaan. Koska kirjoitan elämästäni ja ajatuksistani, en voi olla kirjoittamatta jostain näin suuresta. Hassua on se, että tyttäreni ollessa vauva minulla oli bloggerin puolella Lapsenkengissä-blogi, jossa pääpaino oli juuri vauva-asioilla. Ehkä tämän kakkosversion perustaminen oli enne. :)

Share

Ladataan...
Lapsenkengissä

Älä laihduta -päivän jälkimainingeissa päätin kirjoittaa jälleen kerran itsestäni lievästi ylipainoisena löllönä.

Aiheesta kirjoittaminen houkuttelee aina, kun asia on tapetilla. Mutta toisaalta aiheesta kirjoittaminen on erittäin vaikeaa. Luin Kukan kirjoittaman tekstin ja itkin. Kumpa joku olisi sanonut minulle nuo sanat jo kauan sitten.

Tässä muutama fakta:

  • Haluaisin laihduttaa.
  • Painoindeksin, yhteiskunnan ja sukurasitteen takia myös pitäisi laihduttaa.
  • Minulle tehdyn sykevälimittauksen tulosten mukaan stressaan niin että kohta henki lähtee.
  • Syön kuin sika.
  • En ole valmis näkemään nälkää tai syömään pahaa ruokaa vain laihtuakseni.
  • Olen tyytymätön fyysiseen itseeni ja sitä myötä henkiseen itseeni, koska en saa laihdutettua.
  • Olen solmussa. Ja lievästi ylipainoinen löllö.

Minulle tehtiin Firstbeat-sykevälimittaus, jonka tulosten perusteella stressaan 24/7, myös nukkuessani. Tai itseasiassa etenkin nukkuessani. Siinä missä muut ikäiseni palautuvat öisin keskimäärin 56%, minä palaudun 1%. Koko vuorokauden luku on keskimäärin 26%, minun 2%. Jos tätä menoa jatkan, saan sydärin, diabeteksen tai jotain muuta kamalaa ennen kuin täytän 40.

Kuva.

Onneksi pääsin valmennukseen, jonka myötä tilanteen pitäisi parantua. Ehkä nuo tulokset nähtyäni olen hyväksynyt paremmin sen, että en jaksa liikkua tai syödä terveellisesti. Jos palaudun unijakson aikana 55% huonommin kuin keskiverto 31-vuotias, on ihme että saan ylipäätään mitään tehtyä. Priorisoin tietenkin koulu- ja työhommat sekä lapsen ja koirien hoidot. Lepääminen, vapaa-aika, liikkuminen yms kiva jää yksinkertaisesti tekemättä, koska aika ei riitä enkä jaksa.

Mielestäni luvut kertovat siitä, etten rakasta itseäni. En huolehdi itsestäni. En välitä itsestäni. Se on pysäyttävää.

Olisi mielenkiintoista kuulla, onko muilla kokemuksia sykevälimittauksista tai stressiperäisistä sairasteluista! Tai kertokaa, miten voi oppia rakastamaan itseään niin, että huolehtii itsestään?

Share

Pages