Ladataan...
Lentoaskeleita

Suunnilleen yhdeksän vuotta sitten tapasin baarissa söpön pojan. Sillä oli pisamia, lippalakki ja vahvan näköiset kädet. Tykkäsin hirveästi sen hymystä ja 19-vuotiaan pohjattomalla itsevarmuudella flirttalin sille takaisin minkä osasin. Sitten hukkasin humalapäissäni narikkakorttini ja päädyin kävelemään yöllä kotiin vieraassa punaisessa untuvatakissa hölmösti hymyillen. “Ota mun takki niin tuun hakemaan sen huomenna ja saan hyvän syyn nähdä sut uudestaan”, se oli sanonut. Silloin oli marraskuu ja satoi ensilumi.

Juuri silloin, kun minun ei todellakaan pitänyt alkaa seurustelemaan, luin ylioppilaskirjoituksiin ja säästin rahojani menolippuun kauas, tapasinkin hänet baarin tahmaisella lattialla ja olin peruuttamattomasti ihastunut. Sieltä hän vain tuli ja ravisti maailmani kuin ne lumisadepallot, kaikki meni pyryksi ja laskeutui uusille paikoilleen. Jos rakastuu 19-vuotiaana, on kai sanomattakin selvää, että edessä on melkoisia kasvukipuja. Sieltä keskeneräisyyden syvistä kuopistakin olemme nojanneet toisiimme ja aina lopulta kasvaneet samaan suuntaan. Kliseistä, mutta juuri nyt vahvempina kuin koskaan. Ihan hassua, miten sitä voikaan löytää jonkun, jonka kanssa uskaltaa kasvaa samaan tahtiin ja haluaa yksin maailmalta karkaamisen sijaan rakentaa yhteisen elämän, perustaa nuorena perheen, pukeutua vain 24-vuotiaana valkoiseen ja sanoa hänelle tahdon sen vuoden elokuun kauneimpana päivänä. 

Tänään häistämme on kolme vuotta, olemme täällä Etelä-Carolinan auringon paahdettavina ja vuorotellen molempien selkään hyppii kaksi lasta. Ne ovat yhtä vaaleita kuin isänsä ja minä mietin, että tuleekohan niillekin isona pisamia. Toivottavasti. Vitsit miten onnekas olenkaan. Vaikka treffi-illat tarkoittavat juuri nyt yhdessä jaettua lähikaupan sushia ja Neflix-maratonia kotisohvalla lasten nukkuessa, on se yllättävän toimiva määrä romantiikkaa. Siinä se toppatakkipoika jättää minulle viimeisen sushipalan ja lupaa heräävänsä lauantaiaamuna lasten kanssa, jotta saan nukkua univelkoja. Sen kanssa me olemme yhdessä vähän hulluja ja monessa asiassa niin täysiä vastakohtia, että kaikki olisi tylsää ilman häntä.

Niin kuin Vesalan Paula laulaa: oot mun nouseva aurinko ja ainoa kotimaa.

(Tosin tässä elämänvaiheessa ajelemme suhteellisen harvoin motelleihin juomaan tequilaa kuten kappaleessa)

Hyvää hääpäivää rakas!

FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Share

Ladataan...
Lentoaskeleita

 

Olen aina palellut helposti, liihottanut kotona viltti hartioilla, valittanut kylmää vuoden ympäri. Minun vuokseni on joka talvi lisätty takkapuita ja hankittu ekstrapeittoja, enkä pidä talviurheilulajeista erityisemmin kylmyyden vuoksi. Niinpä heti kun minulle selveni, että Etelä-Carolinassa tulisi sitten olemaan kuuma, päätin olla valittamatta kuumuudesta kertaakaan. Kuumuus alkoi maaliskuun lopulla ja ulkona on edelleen aistit turruttava paahde. En haluaisi millään myöntää tätä, mutta huomaan jo odottavani ensimmäistä viileämpää aamua. Sellaista, kun saisin napata neuleen päälleni lähtiessäni ja kahvimuki tuntuisi mukavan lämpöiseltä kädessä ja ilma olisi raikas. Kesällä yritin muutaman kerran laittaa jostain syystä neuletakin päälleni, mutta molemmilla kerroilla sain kyllä aika nopeasti tunkea neuleet laukkuun. 

Alitajuinen neuleiden kaipuuni (jota en siis myönnä ääneen, kirjoitan vain näin tuhansien nähtäville, eihän se ole sama asia) johtuu ehkä sisäisestä kalenteristani, joka on valitettavasti sitä mieltä, että kesän kuuluisi olla lopuillaan. Arjessamme on jälleen aikataulut kesän jäljiltä: poika aloitti junior kindergardenin, kalenteri on täyttynyt harrastuksista ja rusketuskin on jo haalistunut. On iltaisin pakattavia eväslaukkuja ja varavaatereppuja, aikaisia herätyksiä ja tutun reitin ajamista aamuisin heräilevän kaupungin läpi (ja joka kanava soittaa sitä laulua, jossa lauletaan my sweet summer is gone). Taloyhtiön tyhjässä uima-altaassa kelluu puista lentäneitä vaaleanpunaisia kukkia, eikä aurinkotuoleille ole enää ruuhkaa. Kaikki on jotenkin oudon pysähtynyttä uudesta arjesta huolimatta, paikalliset puhuvat kesästä imperfektissä jo vaikka mittari näyttää lähes neljääkymmentä celsiusta, ukkosmyrskyjäkään ei ole ollut moneen iltaan ja minä aloitan kirjoittamaan tekstiä toisensa perään, mutta niiden loput jäävät vain aukinaisiksi, lauseet puolikkaiksi ja tiedän, että minun pitäisi ilmoittua läsnäolevaksi yliopistoon seuraavalle kevätkaudelle. Juon liikaa kahvia, kiroan herkkulakkoani ja vapaahetkinäni päädyn selaamaan neulemekkoja nettikaupoista.

Samaan aikaan tuntuu juuri samalta kuin ennen rajuilmaa, sinä hetkenä kun tuuli ei vielä voimistu mutta ilma on keltainen ja taivaalla näkyy vielä vain muutama viattoman näköinen pilvi. Tiedättekö kun on sellainen olo, että jotain on tapahtumassa. 

 

FACEBOOK / INSTAGRAM / LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Share
Ladataan...

Pages