Ladataan...
Lentoaskeleita

Kerrankin olimme fiksuja ja aloitimme pakkaamisen jo hyvissä ajoin. Ehkä olemme viimein alkaneet oppia. Jo viime viikonloppuna heitimme matkalaukut sängylle ja aloimme keräämään niihin mukaan tulevia juttuja, joita emme varmasti enää tällä viikolla täällä tarvitsisi. Tuulitakit, farkut ja villapaidat kaikille muille paitsi tyttärellemme, sillä eihän tuo etelän kesän lapsi omista noista ainoatakaan. Onneksi oli takin lainaava ystävä whatsupp-viestin päässä. Ja täällä alennusmyynnit. 

Ajatella, että vain yhden matkayön jälkeen nukumme tuttujen petivaatteiden välissä. Kun varasimme matkoja Suomeen oli maaliskuu ja tähän matkaan oli vielä kuukausia. Ne ovat menneet yksi kerrallaan tuosta noin vaan. Ilmassa on haikeutta ja innostusta. Yhtenä hetkenä poikani saattaa ilmoittaa, että hänelle tulee ikävä uima-allasta ja kavereita ja toisena pomppia ilmaan innosta ja luetella niiden kaikkien rakkaiden nimiä, jotka me pian Suomessa nähdään. Jokainen puistoreissu, traktoriajelu, saunaillat ja ruuat on kuulkaa jo tarkkaan suunniteltu. "Mutta kyllä mun tulee myös ikävä  Ameliikkaa siellä Suomessa", hän totesi. "Ja täällä mun tulee ikävä Suomea". Tulimme yhteiseen lopputulokseen, jonka mukaan meille on annettu ihan tosi paljon onnea kun meillä on niin paljon kaikkea ihanaa kahdessa paikassa. 

Lapsen haikeus ja ikävä on suoraa ja nimettävää. Se kohdistuu nimenomaan uima-altaaseen, jumppaharrastukseen ja lempikavereihin. Minä kyllä aavistan mistä oma haikeuteni johtuu: siitä ajatuksesta, että seuraavalla kerralla saatetaankin olla pakkaamassa tavaroita kokonaan pois täältä. 

Juuri nyt mikään haikeus ei kyllä peitä alleen sitä epäuskoista iloa, jota tunnen ajatellessani kaikkia läheistemme kasvoja, jotka ovat kohta siinä ihan lähellä, eivätkä skyperuudun takana. Viileä, puhdas, kaunis, turvallinen koti-Suomi. Kahvipöytiä, pullaa, koivuja, mökin saunapolku.

Ihan kohta mennään!

Share

Ladataan...
Lentoaskeleita

Tylsämaineiset tiistai-illat ovat lemppareitani keskellä arkiviikkoa. Tiistaisin ympäri kaupunkia järjestetään "kids eat free"-iltoja ja käymme yleensä aina silloin syömässä. Usein teemme samalla jotain kavereiden kanssa, ennen ruokailua leikkitreffit altaalla tai vaikkapa leffailta kuten viime viikolla.

Tänään seisomme McAllister's Delin jonossa nälkäisten lasten kanssa hiukset vielä altaan vettä märkinä tiputtaen. Ystävämme olivat jo pöydässä ja me olimme juuri tehneet tilauksemme, kun tuli maksun aika. Mies kaiveli taskujaan ja tajusi jättäneensä lompakkonsa töihin. No ei huolta, minulla on pankkikortti mukana! Tai sittenkin sujautin sen eilen toisen laukun sivutaskuun. Ja se laukku oli arvatenkin kotona. Asumme ravintolasta vain viiden minuutin ajomatkan päässä ja ehdotin pahoittelen tarjoilijalle, että sopisiko mitenkään jos kävisin hakemassa korttini kotoa. Jos ruokamme valmistuisi sinä aikana, muut aloittaisivat syömään ja minä tulisin maksamaan. Muistin, että mukanani on suomalainen pankkikortti, jota käytän lähinnä vain käteisnostoihin, sillä se harvemmin kelpaa täällä. Nolona ehdotin vielä "tämän kortin kokeilemista". Hylätty. Tarjoilija vastasi kierrellen kysyvänsä joltain muulta (ilmeisesti vuoropäälliköltä), mutta sanoi vielä lähtiessään, ettei usko myöhemmin maksamisen onnistuvan. Näytin varmasti jo tomaatilta jonon kuunnellessa tilannettamme ja oikein luin ajatuskuplia mielikuvituksessani. Supisin juuri miehelleni suomeksi, että menisi kysymään jeesiä ystäviltämme. Hävetti ihan hirveästi seistä siinä ravintolan jonon tukkeena ilman rahaa. Silloin tämä "joku muu" eli ehkä vuoropäällikkö saapui ja ilmoitti, että meidän ei tarvitsisi huolehtia laskusta. Huojentuneena kiitin ja vannoin palaavani kymmenessä minuutissa. Siihen hän lisäsi, että siis minun ei tarvitsisi huolehtia lainkaan laskusta, hän maksaisi meidän ruokamme. Muutaman kumotun "enhän mä nyt tällaista voi hyväksyä"-vastalauseen jälkeen hän ilmoitti jo maksaneensa sen ja ettei hän voisi perua sitä. En voinut muuta kuin hämmentyneenä kiittää häntä ja mennä jo nälkäisten lasten kanssa pöytään ystäviemme luo odottamaan annoksiamme. 

Puhun aina muiden auttamisen puolesta, mutta olen huomannut, että en osaa ottaa itse apua vastaan. En sitten vähääkään, ellei ole kyse todella läheisestä ihmisestä ja ellei minun ole ihan pakko. On todella vaikeaa myöntää olevansa heikko tai haavoittuvainen muiden edessä, että aina ei jaksa tai pysty, tai että jotkin sanat loukkaavat. Minun heikko kohtani on olla näyttämättä, jos esimerkiksi loukkaannun. Verhoan loukkaantumiseni etäisyyteen ja luisun pois. Ole sellaisen yläpuolella tai jätä omaan arvoonsa voivat olla todella typeriä neuvoja, jos niitä käytetään ihmissuhteissa. Minun suurimpia haasteitani ovatkin suorapuheisuuden oppiminen ja oppia olemaan pitämättä ainakaan niitä kaikkia siilin piikkejä pystyssä. Ottamaan myös vastaan ja kiittämään kieltämisen sijaan, oli sitten kyse kehuista, ystävän lastenvahtitarjouksesta tai kaverin tarjoamasta kahvista. Arvatkaa vain, kuinka vaikeaa oli tänään ottaa tuon McAllisterin tarjoilijan lahja vastaan. Ellei lapsillamme tulisi aina uidessa kymmenen suden nälkä, en ehkä olisi suostunutkaan, mutta nyt hän pelasti iltapäivämme (vaikka kaverimmekin olisivat kyllä varmasti tulleet apuun, ellei maksua oltaisi suoritettu jo ennen kuin ehdittiin heiltä kysyäkään).

Tiffany-niminen tarjoilija toi minulle myös tervetulleen muistutuksen viime aikojen uutisten kammottavan painon rinnalle: suuri enemmistö ihmisistä haluaa toisille ihmisille hyvää. (Viime öinä olen herännyt painajaisiin ja alkanut yllättäen pelkäämään lentämistä.) Tarrauduin tähän ajatukseen kuin lohduttavan peittoon ajaessani vielä illalla takaisin ravintolalle Tiffanylle osoitetun kirjekuoren kanssa. Sujautin rahojen ympärille kirjeen, jossa kiitin häntä aterian lisäksi siitä, että hän muistutti minua juuri nyt inhimillisyydestä, siitä kuinka maailmassa on vielä kilttejäkin ihmisiä. 

Kiitos.

 

 

Share

Pages