Blogin aloittaminen on ollut päätös, josta olen onnitellut itseäni useasti. En olisi 2012-heinäkuun iltana arvannut, että Lily-sivustolta tulisin saamaan mukaani tiiviin ystäväverkoston, joka säilyisi, vaikka blogit ja ihmiset muuttaisivat ja muuttuisivat. Lilyn ansiosta minulla on elämässäni ex-vauvabloggaajien muodostama ystäväporukka Facebookissa, ”salakerho” (olen tietoinen siitä, kuinka coolilta ex-vauvabloggaajien salakerho kuulostaa), jossa ei puhuta juurikaan vauvoista, vaan jaetaan ja myötäeletään elämän ja äitiyden isoimpia kohtia. Puhutaan uutisista ja unelmista ja peloista, jaetaan ne noloimmatkin jutut. Arvostan noita naisia aivan hulluna. 

Olen törmännyt Lilyssä ihaniin tyyppeihin, joista osan kanssa en edes muistakaan, että emme ole tavanneet oikeasti. Ja silloin kun ollaan tavattu, on ollut ihan epätodellista, kuinka jutut on jatkuneet livenä ihan samasta minne ne virtuaalimaailmassa ovat jääneet. Viidessä vuodessa olen luopunut yrittämästä vetää rajaa ”nettimaailman” ja ”oikean maailman” väliin, sillä ei niitä enää ole voinut oikein erottaa. Ei voi sanoa enää ”blogiystävä” kuten alkuvuosina sanoin, vaan ystävä. 

Parhaimpia blogimuistojani on Kävikö Pahasti– kampanja, jossa ihmiset nousivat bussitarinani jälkeen yhteistuumin kampanjoimaan lähimmäisen auttamisen tärkeyden puolesta. Muistan miten paljon meitä ystäväni kanssa jännitti vastata Ylen skypeyhteyteen haastattelua varten. Ensimmäinen blogigaala puolestaan oli suorastaan absurdi kokemus. ”Täällä mää nyt oon” muistan ihmetelleeni kimaltavassa ihmisvilinässä kömpelösti minglaillessani. Ai niin, pääsinhän kerran leikkimään mallia meikkikuvauksiinkin! Olipa se hauskaa, ja mikä kunnia olikaan päästä istumaan itse gurun eli Saara Sarvaksen penkkiin. Blogin ansiosta olen päätynyt mitä ihmeellisimpiin tilaisuuksiin. Olen esimerkiksi istunut iltaa Pizza Hut- ketjun omistajan kanssa, juonut shampanjaa Lumikuningatar-baletin väliajalla englantilaisessa teepöydässä, viettänyt taianomaista turkkilaista iltaa keskellä Tammelaa (mistä tulikin mieleen, että täytyypä käydä Malabadissa joku päivä) ja vaikuttunut tarinoista feministifestareilla. Asuessani ulkomailla löysin blogin ansiosta uusia ystäviä, joiden kanssa pääsin unohtumattomiin illallispöytiin ja keskusteluihin, minne en olisi ilman blogiani löytänyt. 

Blogimuisto tämäkin: kun Lilyn kirjakerho viime marraskuussa sai kutsun Riikka Pulkkisen kotiin keskustelemaan hänen uudesta kirjastaan, minä melkein itkin joutuessani kieltäytymään kutsusta, koska olin vielä Amerikassa. Vieläkin harmittaa, haha. 

Puhumattakaan teistä lukijoista. Voisin ylistää teitä koko illan ja herkistyä siinä samalla julistaessani minun lukijajoukkoni maailman ihanimmaksi. Ikinä en ole saanut teiltä lokaa osakseni, vaan lämpimiä ja viisaita kommentteja. Sähköposteja, joita lukiessani olen jounut istumaan alas yllättyessäni siitä tarkkanäköisyydestä, empatiasta, kauniista sanoista ja viisaudesta siellä ruudun toisella puolella. No niin, arvasin että alkaisin itkemään jossain vaiheessa tätä postausta. Kiitos. Ja kiitos jokaiselle, joka on tullut moikkaamaan kasvokkain, se on ollut aina yhtä ihanaa ja häkellyttävää! 

Aloittaessani blogini olisin voinut pyöristää ikäni kahteenkymmeneen. No nyt se pyöristyisi kolmeenkymmeneen. Viisi vuotta sitten tuntui luontevalta blogata peilin kautta otetuista päivän asuista (voi niitä vanhoja blogiaikoja!), vauvan ekasta flunssasta, uudesta kynsilakasta ja teelaaduista. Onhan vähän kliseistä julistaa omaa kasvuaan ja muutosta, mutta toisaalta onhan se luonnollista: enhän minä enää sama voi olla. Ehkä noin vuoden aikana blogini on alkanut harvatahtisuudestaan huolimatta siirtyä enemmän siihen suuntaan, mikä minulle on nyt luontevinta, eikä sillekään suunnalle ole vielä omaa nimeä.

Olen koko syksyn pyöritellyt erilaisia tekstejä luonnoksissani, mutta ensin odotin Lilyn ”mainoskokeilun” loppumista ennen kuin halusin julkaista mitään. Ajattelin, että kirjoitan sitten kun tekstini keskellä ei lue ”hotellit alkaen” ja tekstin yllä, alla ja sivussa vilku osta sitä, osta tätä. Ymmärrän kyllä kaupallisen puolen välttämättömyyden tällaisessa portaalissa, mutta kyseinen mainosten sijoittelu häiritsee lukukokemusta todella voimakkaasti. Sitten kokeilu vaihtuikin pysyväksi (kaikkien paitsi sopimusbloggaajien sivuille) ja sain klikata läpi ”siirry sivustolle”-varmenteiden/mainosten ennen kuin pääsin edes omaan blogiini. Valitettavasti huomasin, että ei tunnu enää samalta ja tekstit jäivät luonnoksiin.

Niinpä nämä tässä ovat nyt jäähyväiset. Hei sitten Lily, hei sitten Lentoaskeleita-niminen seikkailu. Oli upeaa viettää aikaa kanssanne.

Älkää luulko, että kokonaan pääsette minusta kuitenkaan. Suunnittelen uuden blogin aloittamista jossain toisaalla, mutta se ajatus saa nyt hautoa tenttikiireiden yli. Tuleva tuntuu jännittävältä, puhtaalta sivulta, ja se tulee kantamaan omaa nimeäni. Haluan kirjoittaa haaveilustani eli kirjankirjoitusprosessistani, kirjoista ylipäätään, elämästä, kirjallisuudenopiskelijana viestintäalalle valmistumisesta. Mitään kovin muodikasta ei ehkä ole luvassa, sillä Laura kirjoitti juuri osuvasti blogiskenen muutoksesta ja I’m with her. Kaipaan sanoja, tekstilähtöisyyttä blogien nykymaailmaan. Jotain, mikä menee ihon alle ja jää mieleen vielä lukemisen jälkeen.

Toivottavasti tapaamme siellä, uudessa blogissa. Siihen asti saatan päivittää välillä kuulumisiani Facebookiin, Instagramiin (elinarosanna, tilini on tällä hetkellä yksityisessä tilassa, mutta te blogini lukijat olette tervetulleita seuraamaan) ja liityinpä edellispäivänä Twitteriinkin. Minulla on siellä jopa viisi seuraajaa ja minut löytää nimimerkillä @Elina_Rosanna.

Valitsin tähän postaukseen kuvan vuoden takaa, sillä päätän Lentoaskeleet samoihin sanoihin, mitkä vannoin viime joulukuussa Charloten lentokentällä: tämä on nähdään taas. 

Kiitos, kiitos, kiitos.

Voikaa hyvin,

rakkaudella Elina