Ladataan...
Lentoaskeleita

"Kiitospäivän tarkoituksena on kerätä ystävät ja perhe kokoon, syödä koko päivä ja pysähtyä miettimään, mistä kaikesta onkaan kiitollinen. Ja sitten syödä vähän lisää". Näin ystäväni kuvaili minulle kiitospäivän perinteitä kutsuessaan meidän perheemme viettämään tätä juhlapyhää heidän kanssaan. (Kuulostaa muuten aika hyvältä, vai mitä?) Eikä mikään olisi voinut olla parempi päätös tälle vuodellemme Amerikassa kuin kiitospäivä. Sillä seisoessani ystäviemme olohuoneessa noiden kaikkien upeiden ihmisten ympäröimänä, oli mielessäni vain yksi asia: kiitollisuus. Kiitollisuus, joka puskee kaiken haikeuden ja lähtemisen vaikeuden läpi. Nekin kyyneleet, jotka änkivät itsepäisesti silmiini kotimatkalla, olivat ennen kaikkea kiitollisia kaikessa haikeansuloisuudessaan.

Thanksgivinina piti sanoa juuri ne asiat, joista sillä hetkellä on kiitollinen (ihan niin kuin elokuvissa!). Minun vuoroni oli heti toisena ja yritin heittää homman nopeasti ja napakasti. Enkä tietenkään muistanut kaikkea. (Esimerkiksi perhettä, mutta ei se mitään, poikanikin oli koulussa sanonut olevansa kiitollinen lehdistä. Aika kauniita nekin juuri nyt, eikö? No niin, takaisin asiaan.) Kun kierros eteni, minulle tuli mieleen vielä vaikka mitä, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Havahduin jälleen kerran siihen, kuinka tärkeää onnellisuuden kannalta onkaan pysähtyä miettimään juuri niitä asioita, joista tuntee kiitollisuutta. Erittäin tervetullut muistutus viime päivien ahdistuksen päälle. Tajusin, kuinka oikeastaan se minun ahdistuksenikin on etuoikeutettua. Me suomalaiset varomme niin herkästi kuulostamatta imeliltä ja siksi ehkä jätämme paljon sanomatta (ja uskokaa tai älkää, mutta tämä on yksi lempipiirteistäni kulttuurissamme: kun me sanomme jotain, se tulee sydämen pohjasta), mutta juuri nyt minulla olisi tarve oikein tykittää kunnolla kiitollisuutta. Mitä siis jätin sanomatta?

Perhe. Kaikki muut tietysti sanoivat perheen ensimmäisenä, paitsi minä pidin sitä itsestäänselvänä kiitollisuudenaiheena. Tiedän, kamalaa. Mutta sanotaan se nyt, olen kaikkein kiitollisin perheestäni. Joka ikinen päivä kiitän heidän olemassaolostaan. Jopa niinä pommiin nukuttuina aamuina ja niinä hetkinä, kun asuntomme näyttää olevan kuin murtovarkaiden jäljiltä.

Terveys, sillä sillä on mahdollisuus määrätä niin paljosta. Suunnattomasti syytä kiitollisuuteen ja huolenpitoon.

Suomalaisuus. Vaikka täältä lähteminen tekee kipeää ja rakastan niin monia asioita Etelä-Carolinassa, en voisi olla ylpeämpi kertoessani, että olen Suomesta. En nyt tarkoita, että se, että meillä on monet asiat hyvin verrattuna muualle tarkoittaisi, ettei asioita kannattaisi parantaa, mutta jestas kuinka etuoikeutettuja me olemmekaan. Ihan uskomatonta, millainen tasa-arvo meille onkaan mahdollistettu esimerkiksi ilmaisen koulutus -tai terveydenhuoltojärjestelmän muodossa. Tai kuinka siistiä onkaan, että lapsemme voivat leikkiä takapihalla näköyhteyden päässä, eikä kulttuurissamme tarvitse kutsua tästä hyvästä esimerkiksi poliiseja paikalle. 

Ystävät. Muuttotavaroiden joukkoon jo pakatussa maailmankartassa on niin monta kohtaa, joiden päälle voisin liimata sydämen. Pidän tätä suurimpana rikkautenamme ikinä (ja siksi häpeän ajoittaista kamalan huonoa yhteydenpitoani ystäviini). Mikään raha ei voi mitata sitä, kuinka ihanilla ihmisillä meidät on ympäröity. Niin Suomessa kuin täällä. 

Kuinka kiitollinen olenkaan siitä puhelusta, jonka mieheni soitti minulle viime vuoden lokakuussa seisoessani lasten kanssa leikkipuistossa. "Minulle tarjottiin työmahdollisuutta Yhdysvalloissa", hän sano,i emmekä arvanneet, kuinka kaikki tulisi muuttumaan. 

Tiedän, ettei ole kovin suomalaista sanoa näin ja itsekin vähän vierastan tällaisia puuskia, mutta sanotaan nyt vielä lopuksi, että en ole koskaan ollut näin onnellinen.

 

 

Mistä sinä olet kiitollinen juuri tänään? <3

 

 

LENTOASKELEITA FACEBOOK / INSTAGRAM / OTA YHTEYTTÄ: LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

 

Share

Ladataan...
Lentoaskeleita

Minun ja "oikean bloggaamisen" väliin tulee aina yksi iso este: todella usein kun jotain erityisen hauskaa ja mielenkiintoista tapahtuu, unohdan kameran (eli kännykän) laukkuun. Tempaudun keskusteluihin sekä pysähdyn tallentamaan ja hengittämään edessäni avautuvaa näkyä ja hetkeä mieleeni, haluan tuntea ja muistaa ne kokonaan ja keskeytymättömästi. Lauantaina kävi taas kerran näin, kun läheisimmät amerikkalaiset ystäväni tulivat hakemaan minua yllätykseksi järjestettyyn tyttöjen iltaan. Nyt oikeastaan vähän harmittaa, etten napannut useampaa kuvaa, sillä tuohon iltaan tulen varmasti kaipaamaan vielä monta kertaa. Minulla on illasta muistona yksi viinibaarin tarjoilijan nappaama rakeinen kuva, jossa ulkotuli ja kameran salama heijastavat silmämme laser-katseiksi (ja missä minä näytän jättiläiseltä). Niin ja yksi random-kuva punaviinilasista. Mutta ehkä tämä vähäkuvaisuus on minulle nykyelämässäni sama kuin joskus olivat ne ryppyiset taksikuitit ja leima kämmenselässä, merkki parhaista illoista siis. Harmi kuitenkin sinänsä, sillä tästä illasta olisi niin hauskaa kertoa teillekin. Mutta onneksi minulla on sanat. Joten mennään vähän niin kuin viime joulunakin, eli kerron teille hetken ja ne kuvat, jotka olisin halunnut. 

KLIK Hämmentynyt ilmeeni, kun ystäväni ilmestyvät olohuoneeseemme. Eli emme olekaan menossa syömään mieheni työkavereiden kanssa? Juuri kun ehdin jo hermostua täysin lungisti ottavalle miehelleni, joka istuskeli sohvalla collegepöksyissä, vaikka lähtöön oli enää viisi minuuttia. Olin tainnut tokaista ihan hetki sitten, että "No sun työkavereitahan he tietysti ovat, jos sua ei yhtään hävetä, että myöhästytään, niin sitten en yksin stressaa siitä" ja kolmenkymmenen sekunnin merkitsevien huokailujen jälkeen "Kyllä mua ainakin hävettää mennä myöhässä, nyt sun täytyy vaihtaa ne vaatteet!". Ja sitten, mitä ihmettä. Kaikki sanat menevät hukkaan ja sanon jotain vahingossa suomeksi. Pidättelen liikutuksen kyyneliä, kun ystäväni ilmoittavat kaappaavansa minut mukaansa. 

Jouluvalaistu tunnelmallinen Baxtervillagen kaupunginosa, pieni tyylikäs viinishop ja ulkopöytien välissä palavat tulet. Ehdimme istua hetken ulkona ennen kuin ilta viileni huomattavasti ja pakenimme kylmää sisälle, mutta voi kunpa minulle olisi jäänyt kunnon kuva heistä siinä, juuri sellaisina kauniina ja nauravina kuin he olivat ulkotulien loimussa. Klik. 

Klik. Idyllisen Baxtervillagen iltavalaistus. Jos jokin kaupunginosa tai kadunpätkä on kuin sadusta, olisi se juuri Baxtervillage. Sen värikkäät talot etukuisteineen, muutamat viktoriaaniaikaiset etelän talot paksuine pylväineen ja Fish Market-ravintolan edessä oleva pieni puistoaukeama ovat kuin suoraan sadusta. Sellaisesta, jossa asutaan onnellisessa etelän kylässä, jonka asukkaat ovat suurta perhettä keskenään ja jonka kaduilla juhlittaisiin aina säännöllisesti. Niiden katujen varsilla olisi huomattavasti muita kaupunginosia coolimpia pieniä putiikkeja ja ruokapaikkoja (paikassa, jossa pieniä putiikkeja ei muutenkaan olisi hirveästi) ja kaikki hymyilisivät golf-autoistaan. Ja niissä juhlissa olisi aina jättisaippuakuplia tekevä saippuakuplataiteilija (goals!) ja kaikille tarjottaisiin niin paljon pannukakkuja, kun he jaksaisivat syödä. Ai niin, mutta sellainenhan Baxtervillage on.

Team Finland tutkimassa taskulamput käsissään Escape Roomin vihjeitä. Vähintäänkin kuin ammattimaiset salapoliisit työssään. Kuvassa kasvoiltamme paistaisi aidon innostuneet hihkaisut ja keskittyneet ilmeet. Klik. Hetki kuvan ottamisen jälkeen sovittaisiin, että miehet saisivat mennä koittamaan päättelytaitojaan seuraavana päivänä.

Emme tahdo mennä ihan vielä kotiin, joten päätämme mennä paikalliseen pubiin syömään iltapalaa. Tunnen oloni hämmentyneeksi turistiksi ja tirkistelijäksi tutkiessani uteliaana pikkukaupungin pubin iltaelämää. Paikan keskellä istuu yksinään verkkapukuinen keski-ikäinen mies, jonka paksuilla rastoilla on leikkikruunu. Nurkkaan ilmestyy DJ, joka laittaa soimaan Miley Cyruksen Party In the USA-kappaleen ja pian paikalle tulee joukko naisia, jotka tottuneesti siirtävät pöytiä sivummalle ja alkavat tanssia  yllätyksekseni rivitanssia. Naiset nappaavat kruunupäisen miehen tanssinsa keskelle ja tajuan, että mies oli valinnut paikkansa tahallaan, hän oli tiennyt naisten tulevan tanssimaan hänen kanssaan. Joka kerta kun pubin ovesta tulee lisää ihmisiä, he heiluttavat käsiään ilmassa ja tervehtivät tanssiporukkaa nimiltä. Kappaleet vaihtuvat ja tuo kapakka rivitanssijoineen tuntuu kummallisen kotoisalta. Me kerromme loosissamme hulluja tarinoita ja ranskalaisten loputtua päätämme lähteä kotiin. Klik. Kävellessämme autolle hengitys huuruaa, lämpötila on tippunut todella alas. Taivaalla superkuu keikkuu puolikkaana, puut ovat kiedottu jouluvaloihin. Hymyni takaa kumpuaa surullinen haikeus, sillä tajuan, että nämä tässä olivat läksiäiseni. 

 

Terveisin flunssaisen pakkausprojektin keskeltä, 

Elina

 

LENTOASKELEITA FACEBOOK / INSTAGRAM / OTA YHTEYTTÄ: LENTOASKELEITA@GMAIL.COM

Share

Pages