Ladataan...
Lentoaskeleita

 

Meillä on viime aikoina avattu päivittäin etuovi.com. Illalla kun lapset on nukkumassa, on hauskaa selailla mieheni kanssa iPadilta asuntoja ja miettiä, missä me ehkä joskus asuisimme. Parasta koko mietiskelyssä on ajatusprosessi siitä, millaista kuvien kodeissa olisi elää. Tiedättehän, kuvitella itsensä keittiöön juomaan aamukahvia, eteiseen kauppakassien kanssa pitkän päivän jälkeen. Sen, tuleeko paikasta kodin tuntu, huomaa jo pelkästään kuvien perusteella, mutta asuntonäytössä saattaakin huomata sen "jutun" puuttuvan.

Juuri nyt mietityttää, olisimmeko valmiita tinkimään neliöistä ja palaamaan takaisin kaupunkiin? Ajatus keskustaelämään takaisin sujahtamiselta tuntuu kutkuttavalta. Se olisi vaivatonta ja helppoa, jalat hakeutuisivat tutuille reiteille ulkomuistista. Toivomaani vierashuonetta ei ehkä olisi, mutta olisimme taas keskellä kaikkea. Iltapalaksi voisi hakea sushia tai intialaista fiiliksen mukaan, eikä kaupungin ainoassa ravintolassa tarjoiltaisi kengänpohjapihvejä yrttivoilla. Punatiilinen koskenranta on jäänyt mielenmaisemakseni lähtemättömästi, voi miten nostalgista olisikaan ulkoiluttaa koiraa iltaisin tuttuja rakkaita reittejä. Tilaa olisi ehkä vähän, mutta kaupunki jatkaisi sitä.

Entä sijainti: Tampere vai naapurikunta? Haluammeko neliöitä enemmän vai vai asua lähempänä kaikkea? Entäs valitsemmeko pihan, parvekkeen vai rappukäytävän? (Lasten päiväkodin emme soisi muuttuvan, mutta olisimme valmiita vähän kuskaamaan.) Suurempi rivitaloasunto tai ehkä omakotitalo näiltä kulmilta, sehän vasta helppoa olisi. 

Jostain on kuitenkin hivuttautunut näihin mielikuvaleikkeihimme maisema laakeasta pihasta luonnon keskellä. Tuntuu vähän siltä, kuin vastauksen näihin kysymyksiin oikeastaan tietäisi jo. Kuvitelmissani toistuu kuva työhuoneesta, jonka ikkuna olisi pellolle päin ja sen edessä olisi vanha kirjoituspöytä. Sen äärellä minä istuisin läppärini ja muistilehtiöideni kanssa kirjoittamassa. Lattioilla olisi räsymattoja, lapset leikkisivät majoissa ja metsässä. Huoneet ehkä korkeita ja niitä olisi monta, eteisessä kumisaappaat rivissä. Mitä minun kaupunkilaismielelleni on tapahtunut, kun se heittää mieleeni näitä maisemia tuon tuosta? "Hullutta!", minun tekisi mieli puuskahtaa, mutta kun samaan aikaan kaipaan hiljaisuutta ja metsäpolkuja paikassa, jonka kyläkaupassa saattaisi olla suppea valikoima. Jokin kumma on mieleni vallannut ja se tuntuu aika jännittävältä, yllättäen luonnolliselta. Vastapainolta kaikelle hektiselle, rauhalta ja tasapainolta. 

Olen päättänyt olla stressaamatta. Luotan siihen, että näistä ajatusleikeistä tulee syntymään vahvin mielikuva ja ehkä silloin se juuri oikea asumismuoto tulee eteen. Itseasiassa silloin tilanne menisikin stressaavaksi, sillä pitäisi nopeasti saada oma asunto myytyä, hoitaa ja miettiä kaikkea yks kaks haaveilun sijaan. Eikä tässä kiirettä ole. Eli kattellaan ny. Toisaalta olemme toisinaan melko nopeita liikkeissämme. 

Mistä sinä tiesit löytäneesi juuri oikean kodin?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Lentoaskeleita

Tunnen joka kerta itseni ylpeäksi kertoessani, että olen feministi. Juttelen feminismistä mielelläni ihmisten kanssa, sellaistenkin, jotka eivät koe olevansa feministejä (mutta jotka usein juteltuamme toteavat, että taitavathan hekin olla feministejä). Kasvatamme kahta lasta, jotka tulevat pienestä asti oppimaan olevansa yhtä arvokkaita, että heidän mielipiteensä ovat yhtä tärkeitä ja että he voivat tehdä elämässään mitä vain - biologisesta sukupuolesta riippumatta. Meillä käydään jo nyt viisivuotiaan kanssa feministisiä keskusteluja ikätason mukaisesti. Olen esimerkiksi kertonut, että on olemassa maita, joissa tytöt eivät pääse kouluun ja yhdessä ihmetelty, miten hupsu ja surullinen ajatus se on. Ollaan yhdessä todettu, että tasa-arvo ei toteudu ennen, kuin kaikkia sukupuolia kohdellaan samalla lailla koko maailmassa, piste. 

Tätä feminismi minulle arkipäiväisessä elämässäni käytännössä tarkoittaa: arjen tasa-arvoa valinnoissa ja keskusteluissa, älähtämistä silloin kun on syytä älähtää (vaikkapa lehtimyyjän kaupitellessa lasten lehtiä automaattisesti sukupuolen eikä kiinnostuksenkohteiden mukaan, sillä mielestäni tasa-arvo ei pääse toteutumaan ennen kuin se muutetaan sieltä missä sukupolvien juuret ovat: lastenkulttuurissa) ja ennen kaikkea yritystä ymmärtää ja selittää. Varsinkin silloin, kun asiasta tasa-arvoajatusten selittäminen tuntuisi pään hakkaamiselta seinään, on syytä vetää henkeä ja keskustella. Tiedättehän: "Ei, feminismi ei tarkoita vihaa miehiä kohtaan" tai "Ei, feminismi ei tarkoita sitä, ettei saisi olla tyttö tai poika tai vaikka kotiäiti", tai "Kyllä, sukupuolia on olemassa enemmän kuin kaksi". On äärimmäisen tärkeää jatkaa: "Anna kun selitän". Sillä jos näissä tilanteissa linnoittautuu ylimieliseen "miten tuo voi olla noin tietämätön/ onpa juntti oletus" -kuplaansa, hiljenee tai vastaa ivallisesti, jää vastapuoli yksin olettamustensa kanssa eivätkä ihmiset ja aatteet pääse koskaan kohtaamaan.

Feminismi merkitsee minulle universaalia tasa-arvoa sukupuoleen, uskontoon tai rotuun katsomatta, ja mielestäni se on maailman kaunein ajatus.

Maaliskuussa osallistuin upeille Wow-festivaaleille, joiden iltaohjelmassa oli hulvaton "olen huono feministi" -tunnustusosuus. (Olen ollut aikeissa kirjoittaa festareista sata kertaa, mutta sitten tuli kevät joka otti vallan. ) Festivaaliesiintyjät- ja vieraat pääsivät tunnustamaan, miksi ovat "huonoja feministejä". Dramaattiset tunnustukset sisälsivät mm. paljastuksia siitä, että heistä oli välillä kivaa laittaa miehelleen ruokaa (kääk), siivota tai että joku tykkäsi tanssia ja kuunnella tietynlaista musiikkia (vai olikohan tämä oma päänsisäinen reggaeton-synninpäästöni, hah). Tunnustukset olivat mielestäni humoristisen lisäksi voimannuttavia, sillä ne purkivat feminismiin usein liitettyjä stereotypioita ja käänsivät pikkujutuista huomion feminismin ydinaatteeseen. 

Kuitenkin minun on pakko sanoa, että minua on alkanut todella ärsyttää julkisen somekeskustelun muuttuminen niin hemmetin vaikeaksi, että siinä kääntyy joku muiden keskustelijoiden silmätikuksi joko "kysymällä tyhmiä", olemalla väärää sukuopuolta tai käyttämällä väärää terminologiaa. Sillä faktahan on, että kaikki feminismistä kiinnostuneet/ siitä keskustelevat eivät ole korkeakoulutettuja, aatteeseen perehtyneitä tai naisoletettuja. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että yhteiskunnan ongelmista ja sortavista rakenteista on syytä puhua. Silti haluan kysyä, että ketä palvelee ajatus siitä, että tämä keskustelu käydään vain tietyn ryhmän sisällä ja toisten annetaan tuntea olevansa näitä huonoja feministejä? Tiedän, että tällaista keskusteluilmapiiriä pitää yllä vain melko marginaalinen ryhmä ja toisaalta tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että valitan tästä, sillä nämä ihmiset ovat varmasti lopen ahdistuneita ja kyllästyneitä keskusteluissa esiin nouseviin epäkohtiin. Kuitenkin olen sitä mieltä, että liian elitistiseksi muuttuva keskusteluilmapiiri vain valitettavasti jarruttaa tasa-arvon etenemistä. 

Lopuksi palaan vielä lastenkulttuuriin, josta jo sivumennen mainitsinkin. Olen niin kyllästynyt lastenvaateosastojen pölyttyneisiin sukupuoliasetelmiin: tyttöjen princess- ja cutie pie-teksteihin ja poikien warrior- ja superhero- jaotteluihin. Olimme eräänä päivänä lippalakkiostoksilla ja ilahduin raikkaista lippiksistä, joissa ei näkynyt noita tylsiä lokeroita. Kaikkein hauskinta oli kuitenkin se, että tyttöni valikoi lakin, missä luki pinkillä glitterillä future hero. Poikani oli siskon lippiksestä aivan innoissaan ja vielä illalla totesi, että yksi päivän parhaista jutuista oli se, kun sisko sai niin hienon hatun. Itse ainakin aion opettaa lapsilleni heidän sukupuolestaan riippumatta, että he ovat yhtä hyviä feministejä. Toivon, että he tulevat elämään yhteiskunnassa, joka saa heidät tuntemaan samoin. Peace and love, vanha hippisieluni huutaa.

Share

Pages