Ladataan...
Levottomat jalat

Tänään sataa, mutta eilen oli vielä helle. Ajoimme ystävän kanssa meren rantaan ja teimme kevyehkön treenin kehonpainolla, kahvakuulalla ja käsipainoilla. Sen jälkeen venyttelimme laiturilla ja heitimme talviturkin. Tai minä heitin. Kaveri oli törkeästi minulta lupaa kysymättä tehnyt sen jo toukokuussa. 

Kun viimeksi kirjoitin, että liikun tällä hetkellä ilman mitään suunnitelmaa ja teen mitä huvittaa, eilinen oli malliesimerkki tästä. Voisin elää näin aina: liikkua ulkona vähissä vaatteissa, maata kuumalla laiturilla ja tuijottaa merta.

 

TallennaTallenna

Share

Ladataan...
Levottomat jalat

Valmentajan työssä puhun motivaatiosta jatkuvasti ja ajoittain kärsin itsekin sen puutteesta.

Uuteen, armollisempaan meininkiini kuuluu joogaharrastuksen elvyttäminen. Minulla on ollut joogakausia aikaisemminkin. Erityisesti astangasta olen innostunut useaan otteeseen. Lyhytjännitteisenä ihmisenä minun on hyvin vaikea rauhoittua ja syventyä harjoitukseen, mutta kun maltan mieleni, lopputulos palkitsee aina. Joogalla on rauhoittava ja jopa unta parantava vaikutus. Silti en tee sitä kuin satunnaisesti. Miksi?

Kyse on ainakin itsepetoksesta ja halusta olla jotain muuta kuin mitä oikeasti olen. Innostun nopeasti. Olen harvoin muodikkaasti läsnä tässä hetkessä. Ajattelen aina seuraavaa siirtoa ja uutta, uljasta tulevaisuutta. Joogatessa alan välittömästi haaveilla joogaopettajan urasta ja notkeasta varresta, sen sijaan että keskittyisin hengittämiseen ja itse harjoitukseen. Sitten kun minusta ei tulekaan kuukaudessa Amanda Biskiä, turhaudun. Sama ajattelutapa pilasi puolimaratonprojektini. Kun tein töitä liian kova tavoiteaika mielessä, itse juoksemisesta katosi nautinto.

Motivaation kohdalla puhutaan usein tavoitteista, mutta innon säilyttämiseen ei riitä, että haaveilee jostain paremmasta. En silti vähättele päämäärätietoisuutta. Monelle se on juuri oikea tapa. Kaverini on juossut jo useamman maratonin ja ajan parantaminen on hänen harjoittelussaan tärkeä osa motivaatiota. Silti on ilmeistä, että itse juokseminen on hänelle myös elämäntapa.

Aikaan sidotun maalin asettaminen ei kuitenkaan sovi kaikille. On tärkeää muistaa, että tavoitteen ei tarvitse sijaita kaukana tulevaisuudessa. Se voi olla myös jotain yleisempää kuten terveys ja päivittäinen hyvä olo. Se voi olla rankka treeni tai vaikka hauskanpito. Itse kuvittelen, miltä tuntuu, kun omassa ruumiissa on hyvä olla. Minusta on hauskaa kokeilla uusia juttuja. Haluan olla vahva. Haluan purkaa energiaa. Ja on turha kieltää etteivätkö myös pinnalliset syyt motivoisi treenaamaan. Tällä hetkellä teen kuitenkin lähinnä mitä huvittaa ja yritän nauttia olostani.

Kaikesta tästä armollisuuspuheesta huolimatta olen sitä mieltä, että jos haluaa voida hyvin, itseään ei voi kuunnella täysin kritiikittä. Tarkoitusta täytyy joskus etsiä joka päivä uudelleen. Minä haluan nukkua hyvin, joten minun olisi toivottavaa joogata myös silloin, kun inspiraatio ei iske. Tämä mielessä menin eilen kaverin kanssa Puistojoogaan. Otin pari kuvaa tätä postausta varten, joten oli kyllä taas mindfullness hakusessa.

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Share

Ladataan...
Levottomat jalat

..or at least trying to. Minua on aina ärsyttänyt, kun ihmiset valittavat olevansa suorittajia. Ikään kuin se olisi muka huono asia. Väitän, että suuri osa näistä ihmisistä haluaa identifioitua juurikin suorittajiksi, koska oikeasti sillä tarkoitetaan toimeliasta ja kelpoa yhteiskunnan jäsentä. Sitten kun ei huvita tehdä mitään voi aina ilmoittaa, että on päättänyt olla armollisempi itselleen. Kuulostaahan se nyt paremmalta kuin, että kertoisi kaikille olevansa lähtökohtaisesti laiska ja aikovansa jatkaa samalla tiellä.

En ole koskaan ajatellut olevani suorittaja. Olen alisuorittanut elämässäni enemmän kuin haluaisin myöntää eikä minua ole ollut kovin vaikea houkutella paheen tielle. Pitkään ajattelin, että jos en aseta itselleni rajoja tai tavoitteita, löydän itseni katuojasta alta aikayksikön. Treenin suhteen tämä on tarkoittanut sitä, että olen jatkuvasti aloittamassa jotain projektia. Aikaisemmassa elämässäni toimintatapa tuotti toivottuja tuloksia, mutta sitten sain merimiehen kanssa lapsen. Perhe-elämä on jo itsessään järkyttävää säätämistä, ja kun toinen vanhemmista on pitkiä aikoja poissa ja toinen on freelancer, säätäminen saa aivan uudet mittasuhteet. Elän arvaamatonta intervallielämää. Teen kahta työtä, haen apurahoja ja yritän kirjoittaa väitöskirjaa. Freelancerina on toki täysin vapaita päiviä, kun töitä ei ole. Silloin on aikaa kirjoittaa ja urheilla, mutta taustalla väijyy aina pelko rahojen loppumisesta. Stressiin ja ahdistukseen reagoin unettomuudella ja kun ei nuku, treeneistä ei myöskään palaudu.

Tällaisessa tilanteessa tavoitteet, erityisesti jos niillä on aikaraja, ovat tuhoon tuomittuja. Lapseni täyttää kesällä viisi, mutta vasta tämän vuoden puolella olen alkanut tajuta, että elämäni on juuri nyt tällaista ja minun pitää ottaa se huomioon myös treenisuunnitelmissani. Koen yhä voivani hyvin, kun liikun paljon, mutta olen yrittänyt opetella treenaamaan ilman tavoitteita, fiiliksen mukaan. Löydän itseni yhä säännöllisin väliajoin googlettamassa puolimaraton-ohjelmia, joilla tavoitellaan mahdollisimman hyvää aikaa kunnes muistan, että en voi sitoutua juoksuohjelmaan. "Fiiliksen mukaan liikkuminen" kuulostaa ärsyttävän armolliselta, mutta ihmeekseni en olekaan rappiolla vaan juoksu kulkee ja punneruksetkin ovat taas alkaneet sujua.

Yön pimeinä hetkinä olen kyllä ajatellut, että mitä jos sittenkin olen suorittaja...

 

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Share

Pages