Elämästä ei kukaan selviä ilman kolhuja, se on varma.

Olin lapsena pahasti koulukiusattu ja se aiheutti vuosien pahan olon puhumattakaan päivittäisestä pelosta ja häpeästä koulussa jossa sain niskaani vihaa ja inhoa. Vähemmästäkin alkaa samalla inhota myös itseään. Vaikka ei koskaan pitäisi muodostaa mielipidettä itsestään muiden silmien kautta. 

Opin kuitenkin hiljalleen että näistä vaikeista kokemuksista voi tehdä itselleen vahvuuden ja olen huomannut kuinka vaikeuksia kohdatessani menen ikäänkuin selviytymisasetukselle, jonka päällä ollessa taistelen ainoana ajatuksena selviytyä.

Tiedän, että olen vahva ja meissä kaikissa on tämä voimavara, selviytymisasetus, joka menee päälle ja jossa päämäärä on kaikki kaikessa ja tilanteesta oppiminen.

Minä selviän mistä vain, minä olen vahva.

Me olemme vahvoja.

Selviytymisestä saa ja pitääkin olla ylpeä. Se on yksi hienoimmista tunteista. Kun on päässyt pahimman yli ja näkee taas kirkkaammin ja hengittää vapaammin. 

Jos selviydyin tästä, selviän mistä vaan.