Kun ei tarvitse tehdä kahta asiaa yhtä aikaa. Käydä töissä ja koulussa, kärsiä jatkuvasta ajanpuutteesta ja mielen perukoilla tykyttävistä velvollisuuksista. Silloin on aikaa harrastaa, tehdä kaikkea oikeasti kivaa: maalata, valokuvata, lukea. Mitä näitä nyt on.

Ja kaikkea noita olenkin tehnyt, eritoten lukenut. Tietoisesti sulkenut HBO:n ja etsinyt flow-tilaan pääsyä kovien kansien välistä.

Eräänkin kerran laskiessani Riikka Pulkkisen Vieras-kirjan kädestäni viimeistä kertaa, totesin ääneen ”olisipa kiva osata kirjoittaa kritiikkejä. Hyviä kritiikkejä. Kirjallisuudesta.”

”Tiedätkö mitä? Treenaa. Se on harjoittelukysymys”, sain vastauksen.

Ajatuksesta intoutuneena luin samaisesta kirjasta kirjoitettuja kritiikkejä, halusin tietää mitä hyvä kritiikki pitää sisällään. Kuitenkin luovutin. Lukemani kritiikit olivat niin hyviä, niin monisyisiä. Pilaisiko sellaisen kritiikin kirjoittamiseen vaadittava jatkuva ja tietoinen kriittinen ajattelu jo muutenkin niin vaikeasti saavutettavissa olevan flow’n? Sen, jonka kännykän ruudulla etusormen pyyhkäisyllä hetkessä muuttuva hektinen maailma, kuvavirrat, hetken ilmiöt ovat tehneet niin kovin vaikeaksi tavoittaa.

Voi olla. Mutta toisaalta olisi hyvä kirjoittaa siitä, mitä on lukenut. Sillä muistan niin huonosti. Muistan lukeneeni jonkun kirjan, mutta jos totta puhutaan, niin en muista mitä olen lukenut. Sen takia olen nyt tässä ja kirjoitan. Kokeillaan, ainakin tämän kerran.

Kritiikkejä selatessani huomasin, että muut ovat tavoittaneet Vieraasta teeman toisensa perään. Minä tavoitin sen kummempia miettimättä yhden: Pulkkinen kirjoittaa oivaltavasti ihmisen fyysisen ja henkisen ulottuvuuden rajoista.

”Kiveyksen laidalla retkottaa nuori mies, ties minkä aineen vaikutuksesta. Hän oli tuossa eilenkin. Tai ei hän täällä ole, hän on kaukana vaikka hänen ruumiinsa kieltäytyy katoamasta. Tai tarkemmin: hän tarvitsee ruumistaan, välittäjäaineiden tiheikköjä aivojensa poimuissa, jotta hän pääsisi sinkoutumaan kauas.
– –
Hän haluaa kauas, mutta pääsee sinne vain ruumiinsa kautta, ja samalla jää sen vangiksi.”

Narkkari tarvitsee ruumistaan, jotta mieli pääsee pois. Nuori tyttö näännyttää ruumistaan, jotta tulisi uskossaan paremmaksi – henkimaailman juttuja sekin. New York on tässä ja nyt, se on fyysisesti tuntuvaa kolinaa ja pauketta: ta-tang-ta-tang ta ka-ta-ka-ta ta-tang. Näennäinen koti, Helsinki, taas on mielen perukoilla: pelkkiä muistoja ja ajatuksia. Palatakseen takaisin henkiseen kotiinsa, on kirjan päähenkilön käytävä muualla. Jossakin, jonka voi tuta fyysisesti. Helsinki–New York–Helsinki.

Teemojen ohella teoksen kielestä on sanottu paljon: ajoittain se on runomaista, erilaista kuin Pulkkisen kieli yleensä.

Se on totta. Nimittäin aiempien Pulkkisten teosten perusteella odotin kielen kauneutta, sanaleikkien aiheuttamaa mielihyvän kutinaa. Se ehkä jäi tällä kertaa puuttumaan, se jäi muun kirjoitettujen sanojen leikittelyn varjoon.

Mutta se annettakoon anteeksi. Parhaimman muistijäljen jättää kuitenkin ansioikkaasti sanoiksi puettu oivallus siitä, että päästäkseen pois mieli tarvitsee ruumista. Oivallus kolahtaa, ja kun joku tällä tavalla kolahtaa, kirjan voi merkitä leimalla ”oikein hyvä”.

Riikka Pulkkinen, Vieras – oikein hyvä.