Kriittisen ajattelun ongelma – herääminen

Tänä kesänä Turkin vallankaappausyritys, ihmisoikeusloukkaukset ja puhdistukset esimerkiksi kouluissa ja yliopistoissa, ulkoministeri Timo Soinin totaalinen poissaolo ilmeisesti mielekkäämmän tekemisen löytyessä kotimaisilta raviradoilta kuin viranhoitamisesta, perussuomalaisten kansanedustajien ja jäsenien ulostulot, Nizzan pommi-isku. Tänä vuonna vastaanottokeskuksiin tehdyt polttopulloiskut ja kantasuomalaisia suojelemaan perustetun Soldiers of Odinin jäsenten pahoinpitelytuomiot. Tämän vaalikauden aikana suomalaisen politiikanteon vaihtoehdottomuustoitotus ja sitä tukemassa esimerkiksi elokuun ensimmäisen päivän Helsingin Sanomien pääkirjoitus, jossa syytetään suomalaista yliopistoväkeä siitä, ettei se reagoi Turkin yliopistopuhdistuksiin, ja jossa oikeutetaan yliopistoihin kohdistuvat leikkaukset vertaamalla Suomen tilannetta Turkkiin. Suomessa ei kaiketi sentään kukaan ”kaiken maailman dosentti” pääse hengestään, toisin kuin Turkin kaltaisissa maissa, joten ilmeisesti yliopistoväen on turha itkeä leikkausten takia.

Miksi välillä tuntuu, ettei ihmisiä yksinkertaisesti kiinnosta, mitä tapahtuu oman elämän ulkopuolella? Se, että sulkee tiettyjä osia maailmasta oman elämänsä ulkopuolelle ei tee kenestäkään välttämättä pinnallista, mutta eikö jokaisen velvollisuus ole seurata mitä ympärillä tapahtuu ja osallistua mahdollisuuksien mukaan ympäröivän yhteisön toimintaan?

Ensimmäinen elokuuta siirrytään alakouluissa uuteen opetussuunnitelmaan ja yläkoulun osalta siihen siirrytään porrastetusti seuraavien kolmen vuoden aikana. Opetussuunnitelman perusteissa harjaantuminen kriittiseen ajatteluun nostetaan erittäin tärkeäksi taidoksi, joka lävistää jokaisen peruskoulun oppiaineen. Mutta mitä kriittinen ajattelu on muuta kuin itsensä ja omien kaavojensa haastamista, valmiina esiin tuotujen asioiden, mielipiteiden ja näkemysten punnitsemista ja kritisoimista, epämiellyttäviltäkin tuntuvien ajatusten ja ennakkoluulojen kohtaamista sekä tiedon hankkimista, analysoimista, käsittelemistä ja uuden tuottamista? Miten sitä voi opettaa, jos jatkuvasti on mietittävä, pistääkö jokin loppujen lopuksi harmiton kirjoitus jonkun sieluun tai sydämeen? Miten sitä voi oppia, jos mikään ei saa tuntua miltään, tai korkeintaan kivalta? Onko parempi olla hiljaa kuin provosoida ajattelemaan ja olemaan jotain mieltä, katsomaan välillä kriittisesti omaa elämää?

Historiantunneilla joudutaan menemään ihmisyyden pimeimpiin syövereihin ja kamalimpiin julmuuksiin, joita ihminen voi toiselle tehdä. Neljä-viisitoistavuotiaat nuoret kahlaavat yhden lukuvuoden aikana ensimmäisen ja toisen maailmansodan juoksuhautoineen, salamasotineen, kamikazeineen, hitlereineen ja kaasukammioineen. Siinä on mentävä myös oman ihmisyydessä piilevän pahuuden ja itsekkyyden luo, kohdattava julmuus, joka jokaisessa meissä on. Hitler tai Stalin eivät pystyneet toiminaan yksin, vaan heidän täytyi saada masinoitua massoittain ihmisiä omien tavoitteidensa ja toimintatapojensa taakse. Heidän täytyi saada ihmisiä paitsi murhaamaan ja kiduttamaan, mutta myös antamaan hiljainen hyväksyntä kaikelle toiminnalle. Samoin rasistisen puheen normalisoituminen ei ole vain muutaman ihmisen yksin masinoima muutos, vaan se on vaatinut meuhkaajien lisäksi laajemman hiljaisen hyväksynnän. Siihen liittyy myös nykyhallituspuolueiden lepsu ja vähättelevä suhtautuminen mölyämiseen, polttopullojen heittelyyn ja katupartiointiin.

Kahdeksasluokkalaisten on kohdattava menneisyys ja samalla oma itsensä, se jatkumo jonka toisessa päässä ovat minä itse ja nykyinen yhteiskunta. Jotkut nuoret tunnistavat tiettyjä piirteitä itsessään jo kasiluokkalaisina, jotkut tunnistavat ne myöhemmin, osa ei koskaan. Tietyt samat kaavat ja toimintatavat ovat olemassa pienessä koossa jo ihmiselämän alusta lähtien seuraten ja ympäröiden ihmisyhteisössä elävää ja toimivaa yksilöä kuolemaan saakka. Suuressa koossa ne samat kaavat ja toimintatavat ovat läsnä esimerkiksi rasismin ja rasistisen puheen normalisoitumisessa suomalaisessa yhteiskunnassa ja Kolmannen valtakunnan nousussa.

Yksi ihmisyksilöissä oleva tavallinen ajattelutapa on se, ettei omaa toimintaa saa kukaan ulkoapäin kyseenalaistaa. Ajatella voi ilman, että se näkyy tai kuuluu yhtään missään, ilman että kukaan saa koskaan tietää. Kyllä minä ajattelin Turkkia ja Nizzaa, et saa sanoa etten ajatellut, koska ajattelin. Ja vaikken ajatellut, olen silti hyvä ihminen, parempi kuin sinä, joka syytät siitä, etten ajatellut. Itse asiassa sinä olet paha ihminen, koska sinä syytät minua jostain, jota en tehnyt tai tein.

Nykyisin tähän kuuluu entistä enemmän yleisen modernisoitumiskehityksen myötä ajatus minun oikeudestani johonkin, onpa se tekemistä tai tekemättä jättämistä. Minulla on muutenkin raskasta, minun ei tarvitse seurata uutisia. Minulla on muutenkin kaikenlaista, minulla on oikeus jättäytyä tietyissä asioissa yhteiskunnallisen osallistumisen ulkopuolelle. Minä tienaan itse rahani, minulla on oikeus käyttää ne miten itse haluan. Minulla on oikeus tehdä, minulla on oikeus jättää tekemättä. Totta kai on, mutta entä sellaiset vanhanaikaisilta kuulostavat termit, kuten solidaarisuus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus?

Jokaisella on oikeus, ehdottomasti on, mutta yleensä oikeuksien vastapainona ovat velvollisuudet. Eikö ihmisillä ole enää velvollisuuksia vai onko niistä niitä suurempi oikeus kieltäytyä? Koetaanko velvollisuudet taakoiksi tai rasitteiksi, joksikin sellaisiksi joita pitää vältellä tai joita ei oikeastaan saa olla olemassa? Ovatko velvollisuudet sellaisia asioita ja sellaisten asioiden tekemistä, jotka eivät tunnu kivoilta? Voiko velvollisuuksia suorittaa vain silloin, kun ne tuntuvat kivoilta tai niistä saa itselle välitöntä hyötyä?

Toinen tapa on se, että käännetään selkä ja piilotetaan paha muuhun puuhasteluun. Jos pahaa ei näe, sitä ei ehkä ole olemassa. Jos pahasta ei puhu, se ei kuule eikä tule luo. Jos pahaa ei kohtaa, se ehkä kyllästyy ja katoaa. Tähän kuvioon voi sovittaa esimerkiksi koulukiusaamisen, jolloin se tulee hyvin selkeäksi. Kukapa haluaa kohdata kiusaajan ja puolustaa kiusattua, kiusaaja saattaa vaihtaa kohdettaan. Helpompi on myös olla näkemättä, koska silloin kiusaaminen ei muka tunnu niin pahalta ja epäoikeudenmukaiselta, kun sitä ei ole kukaan todistamassa. Kiusattu voi myös saada neuvon olla välittämättä niin kiusaaja kyllästyy. Mutta mitä pahaa ehtii tapahtua kiusaamisen alun ja sen hamassa tulevaisuudessa tapahtuvan päättymisen välillä? Kuka haluaa olla vastuussa arvista ja seurauksista vain siksi, ettei itse suostunut näkemään, kuulemaan tai kohtaamaan? Vain siksi, että siirsi vastuun kokonaan kiusatulle?

Eikö yhteisö ole vastuussa jokaisesta jäsenestään samalla kun sen jokainen yksilö on vastuussa itsestään?

Kolmas tapa on pelottelua ja se liittyy kiusaamiseen. Pelotellaan hiljaiseksi, annetaan ymmärtää, että jotain tapahtuu, jos puhuu liikaa. Se voi olla sähköpostiviestejä, rottapostia, julkista nolaamista, uhkailua, yhteytietojen levittelyä sosiaalisessa mediassa. Asiallisuudella tai keskustelulla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, tarkoitus on hiljentää. Se voi kohdistua tasa-arvoa ajaviin, erityyppisen suvaitsevaisuuden puolesta puhuviin, yliopistotutkijoihin, pätkätyöläisiin, työttömiin, koulutovereihin. Jos kyselet omien oikeuksiesi perään, oven takana on jono sinut korvaavia ammattilaisia. Jos tutkit tätä aihetta, kannattaa varautua ja muuttaa yhteystiedot salaisiksi. Jos kerrot sun äidilles, mä tapan sut huomenna koulun jälkeen.

Neljäs tapa on se, että haukutaan se, joka yrittää tehdä muutosta. Käännetään siis ongelmaksi se, joka yrittää osoittaa, että nyt hei tässä on syntymässä jokin tilanne, ettekö te näe mitä tapahtuu. Joka yrittää sanoa, että nyt kannattaisi toimia ennen kuin asiat ehtivät paisua liian suuriksi ja vaikeiksi. Varsinainen ongelma on se, että huoneessa on karhunpentu, jolle kannattaisi ehkä tehdä jotain ennen kuin sen emo saapuu paikalle. Ongelmana ei kuitenkaan pidetä karhunpentua, vaan sitä ihmistä joka tekee karhunpennun läsnäolon tiettäväksi. Olet epäkohtelias, etkö tajua, että me olemme jo huomanneet karhunpennun olemassaolon mutta juuri nyt meillä ei ole aikaa eikä resursseja keskittyä tähän, keskeytit jotain tärkempää ja oleellisempaa, miten voit häiritä meidän muiden olemista.

Ja mikset muuten itse tee mitään, et voi syyttää meitä, kun et itsekään toimi.

 

Mainostaulujen takana on myös Facebookissa.