Mitä jos jäisikin tänne, simpukoiden ja kanojen keskelle
Olen mietiskellyt kaikenlaista.
Toivon, että saan mietteistä pian kasaan kunnon pohdiskelupostauksen. Kypsymistä odotellessa haluan kuitenkin kirjoittaa jo jotakin. Kirjoitan siis kuulumisia.
Sydneyn jälkeen päätin palata Adelaideen, johon ihastuin pari kuukautta sitten. Päätös oli ehdottoman oikea.
Täällä Etelä-Australiasssa meno on leppoisaa.
Nukun patjalla viiden tytön kommuunissa. Yksi palasi juuri Chilesta, toinen pyöräretkeltä Kangaroo Islandilta, ja kolmas osti liput Nepaliin. He kiipeävät, joogaavat ja kasvattavat kesäkurpitsoja. Kirjahyllyssä notkuu hyviä romaaneja, kaapissa pähkinöitä ja kuivattuja banaaneja.
Tavallisena aamuna herään, kun olen valmis heräämään. Istun kuistilla, juon vadelma-mantelismoothieta ja luen kirjaa. Pihalla on kasvimaa, kanoja ja rivi rämiä polkupyöriä. Ja maailman vekkulein puutarha: kaksi vessanpönttöä, kylpyamme ja lavuaari täynnä kukkia ja yrtteja.
Nautin antaumuksella päivistä, joihin ei kuulu yhden yhtä velvollisuutta.
Syön uunijuureksia. Käyn suihkussa kynttilän valossa ja kuvittelen olevani mökillä. Mutta mökillä ei ole ikinä tällainen helle. Rannat ovat puolityhjiä, vesi lämmintä ja aurinko polttava. Kerään paljon simpukoita. Yhden niistä pistän hatuksi koristepääkallolle, ja se on suhteettoman hupaisa näky. Oma pieni memento morini.
Mori, moli, meloni. Ainiin. Uskokaa tai älkää, olen alkanut pitää vesimeloneista. Syy on opportunistinen: ne maksavat kymmenen senttiä kilo. Siis kymmenen senttiä. Pahinkin meloninvihaaja leppyy moisesta.
Popsin niitä usein toisessa tukikohdassani. Se on iso, sotkuinen talo, jossa asuu lauma poikia. Useimmiten seitsemän, joskus enemmän.
Talossa on hullunkurista. On hippikuvioista karavaania, pimeässä hehkuvat jongleerauspallot ja huoneellinen soittimia. Tuulikello humisee. Yksi pojista tekee kaverilleen tatuointia.
Reissaajana on hienoa, että voi astua hetkeksi aivan erilaisiin elämiin. Voi miettiä, mitä jos unohtaisinkin kaiken muun ja jäisin tänne. Se on kutkuttavaa. Koska vaikka niin ei kävisi nyt, niin voi käydä jonakin päivänä. Miten ihanaa!
Nypin auringonkukasta kämmenelle kasan siemeniä ja hörpin halpaa punaviiniä.
Pimeän tullen pihalla vilistää rottia.
Joskus ajattelen tärkeitä asioita, useimmiten en.
Kuten Yann Martel sen sanoi: en tehnyt mitään varteenotettavaa tulevaisuuteni eteen, eikä se huolettanut minua.
Kommentit
Voi että miten ihanaa! Tuosta on "suomi-elämä" niin kaukana...
Tavallaan! Ja tavallaan tuntuu niin kotoisalta ja tutulta, kuin istuisi kesäiltaa kaverin kommuunissa Käpylässä. Loputon hiekkaranta vain uupuu.
Ahh. Samaistun paljon. Nauti hulluna, mäkin täällä omassa seikkailussani!
Nautin, nautit, nautimme! Ihania seikkailuja sinne puolelle maailmaa.
Mä en tiedä minkä mutkan kautta päädyin tänne sun blogiis, mut oon pienesti ilonen, et näin kävi.
Tää on ihana ja sinä oot ihana!
Itse palasin Suomeen viime viikolla pitkältä reissulta ja nyt kymmenen minuutin selailun jälkeen(siis sun blogin) oon taas täynnä aurinkoo ja luovaa hulluutta.
Kaikkee hyvää ja ihanaa sulle!<3 Nauti Seikkailustasi!
Mahtavaa, että päädyit! Ja luovaa hulluutta ei voi olla tässä maailmassa liikaa. Itse päädyin eilen sattumalta mukaan silent disco -kulkueeseen, tietenkin viisi minuuttia sen jälkeen, kun oltiin puhuttu kaverin kanssa, miten ollaan aina haluttu kokeilla. Hytkyin ja hoilasin aivan estoitta, ja kun lopuksi laulettiin että I've had the time of my life, siltä tuntui oikeasti. Miten onnellinen voi olla, kun tanssii musiikin tahtiin, jota muut eivät kuule? Todella onnellinen.
Pidä mahtavia seikkailuja Suomessa! Ja kerro joskus täälläkin, mitä hullua olet keksinyt.
nyt se on päätetty; lähden joskus seikkailemaan australiaan. tai ehkä etelä-amerikkaan. tai molempiin. mutta jonnekin lämpimään, ilman velvollisuuksia. en ehkä vielä moneen vuoteen, mutta joskus. oi kyllä!
Jee, todellakin! Ehdit vielä kuule seikkailla aivan kaikkialla. Nyt tai hetken päästä, siitä tulee huipuista huipuinta.
miten tuntuu, että löydät reissussa juuri oikeiden ihmisten pariin? tuntuuko koskaan, ettei kukaan halua tutustua sinuun, olet yksinäinen tai et löydä seuraa? minä pelkään (eikä, en halua pelätä! mutta tuumin) että jos lähden reissuun, en vain löydä ystäviä, lojun itsekseni oudossa kaupungeissa enkä pääse mukaan, en tunne oloani tervetulleeksi enkä löydä noihin ihaniin vessanpyttypuutarhakommuuneihin.
pus vaan sinne! voi että näistä teksteistä ja kuvista saa energiaa, ja varmaan d-vitamiinia ja karoteeniakin.
Hyviä kysymyksiä! Todellakin, uuteen maahan tai kaupunkiin mennessä jännittää aina, että mitähän siitä nyt tulee. Yksinäisyyttä en yleensä koe, pikemminkin haluaisin viettää enemmän aikaa ihan vain yksikseni, mutta joskus saattaa iskeä olo, että hitsi kun olen mälsä ja epämielenkiintoinen tyyppi. Mutta kaikki ne olot tulevat ja menevät. Kun lukee tai kuulee muiden reissuista, ihmettelee aina, miten ihmeessä ne tutustuvat kaikkiin mahtaviin tyyppeihin, mutta usko pois, ihmisiin tutustuminen on vääjäämätöntä. Paikalliset ovat aina kiinnostuneita reissaajan kokemuksista, ja muut reissaajat innokkaita tutustumaan toisiinsa. Sohvasurffauksessa voi etsiä ihmisiä hakusanoilla (itse kokeilen yleensä sanoja yoga, vegan & climbing).
Ja matkoilla ei voi olla pitämättä jokaisesta, joka avaa ovensa tuntemattomalle ja tarjoaa teetä ja kaksi korvaa. Ja juuri se on niin antoisaa, että näiden täydellisten joogakommuunien lisäksi päätyy tapaamaan ihmisiä aivan toisista maailmoista.
Eli vastauksena kysymykseesi: ei, et päädy ulkopuolisena outoon kaupunkiin, jos et itse tahdo. Pikemminkin saatat joskus toivoa, että hitsi kun saisi olla hetken rauhassa.
Voin luvata, että päädyt juuri sinne ja tapaat juuri ne ihmiset, jotka kuuluukin.
Ja ihana kuulla!
Kirjoitat ihanasti. Ei mulla muuta.
Kiitos! Huippua, että kannustat blogissasi ihmisiä maailmalle.
Kommentoi