Mitä jos jäisikin tänne, simpukoiden ja kanojen keskelle

Olen mietiskellyt kaikenlaista.

Toivon, että saan mietteistä pian kasaan kunnon pohdiskelupostauksen. Kypsymistä odotellessa haluan kuitenkin kirjoittaa jo jotakin. Kirjoitan siis kuulumisia.

Sydneyn jälkeen päätin palata Adelaideen, johon ihastuin pari kuukautta sitten. Päätös oli ehdottoman oikea.

Täällä Etelä-Australiasssa meno on leppoisaa.

Nukun patjalla viiden tytön kommuunissa. Yksi palasi juuri Chilesta, toinen pyöräretkeltä Kangaroo Islandilta, ja kolmas osti liput Nepaliin. He kiipeävät, joogaavat ja kasvattavat kesäkurpitsoja. Kirjahyllyssä notkuu hyviä romaaneja, kaapissa pähkinöitä ja kuivattuja banaaneja.

Tavallisena aamuna herään, kun olen valmis heräämään. Istun kuistilla, juon vadelma-mantelismoothieta ja luen kirjaa. Pihalla on kasvimaa, kanoja ja rivi rämiä polkupyöriä. Ja maailman vekkulein puutarha: kaksi vessanpönttöä, kylpyamme ja lavuaari täynnä kukkia ja yrtteja.

Nautin antaumuksella päivistä, joihin ei kuulu yhden yhtä velvollisuutta.

Syön uunijuureksia. Käyn suihkussa kynttilän valossa ja kuvittelen olevani mökillä. Mutta mökillä ei ole ikinä tällainen helle. Rannat ovat puolityhjiä, vesi lämmintä ja aurinko polttava. Kerään paljon simpukoita. Yhden niistä pistän hatuksi koristepääkallolle, ja se on suhteettoman hupaisa näky. Oma pieni memento morini.

Mori, moli, meloni. Ainiin. Uskokaa tai älkää, olen alkanut pitää vesimeloneista. Syy on opportunistinen: ne maksavat kymmenen senttiä kilo. Siis kymmenen senttiä. Pahinkin meloninvihaaja leppyy moisesta.

Popsin niitä usein toisessa tukikohdassani. Se on iso, sotkuinen talo, jossa asuu lauma poikia. Useimmiten seitsemän, joskus enemmän.

Talossa on hullunkurista. On hippikuvioista karavaania, pimeässä hehkuvat jongleerauspallot ja huoneellinen soittimia. Tuulikello humisee. Yksi pojista tekee kaverilleen tatuointia.

Reissaajana on hienoa, että voi astua hetkeksi aivan erilaisiin elämiin. Voi miettiä, mitä jos unohtaisinkin kaiken muun ja jäisin tänne. Se on kutkuttavaa. Koska vaikka niin ei kävisi nyt, niin voi käydä jonakin päivänä. Miten ihanaa!

Nypin auringonkukasta kämmenelle kasan siemeniä ja hörpin halpaa punaviiniä.

Pimeän tullen pihalla vilistää rottia.

Joskus ajattelen tärkeitä asioita, useimmiten en.

Kuten Yann Martel sen sanoi: en tehnyt mitään varteenotettavaa tulevaisuuteni eteen, eikä se huolettanut minua.