Yhä vilkutan laivoille

Mangomalen

Elämäntuntu.

Olen makustellut sanaa paljon.

Sana tuo mieleen korvapuustitaikinan. Kuinka sopiva tuntu löytyy vain kokeilemalla, vain sillä, että läväyttää sormensa tahmaiseen taikinaan ja alkaa vaivata. Samoin on tehtävä kaiken kanssa.

On oltava miettimättä sen suurempia järjellä ja keskityttävä siihen, miltä näpeissä tuntuu. Suljettava silmät ja ylivilkkaat aivoset ja vain tunnusteltava.

Kuten virolainen runoilija Jaan Kaplinski kirjoittaa, usein ajattelemisen sijaan me ajattelemme, kuinka ajatella.

Yritän päästä siitä yli.

Kuten joku kommentoija sen sanoi: get over yourself. Se oli tervetullut muistutus, että välillä on ihan hyvä vähentää omien mielenliikkeiden analysointia ja siirtää katse ulospäin. Koska helposti sitä jää jumiin omaan sielunelämäänsä eikä muista, että maailmasta oppii paljon enemmän toisia kuin itseään tarkkailemalla. Itsetutkiskelu on tie rauhaan, mutta jos olo on jo rauhallinen, turha tutkiskelu vain sotkee kaiken.

Tietenkin jokainen on oman elämänsä prima ballerina, ja niin kuuluukin olla. Toisia varten ehtii elää sitten, kun on neljä lasta ja shetlanninponi (tai ainakin huonekasvi), mutta sinä lyhyenä aikana, kun on nuori ja vastuuton, on otettava hupi irti.

Viime aikoina se on tarkoittanut vaikka mitä.

Ystävän perhe vei veneelle. Ajoimme saareen ja sen ympäri. Isällä oli päässä sellainen trendikäs sininen lakki, joka kaikilla fiksipojilla on. Hän itse luuli, että se on urpouden huipentuma.

Väistelin nakuja möhömahoja nudistirannalla ja pompin liukkailla kivilla.

Ohi meni laiva.

Meinasin olla vilkuttamatta, mutta sitten mietin, että siinä vaiheessa kun ihminen lopettaa laivoille vilkuttamisen, hän luopuu oleellisesta huolettomuudesta. Sama pätee ruutuhyppelyyn ja järveen pissaamiseen. Siksi nostin auringonlämmittämän käden ilmaan ja huidoin kovaa.

Keksimme ystävän kanssa liftata kesäteatterin jälkeen Hankoon. Laitoimme kukat korvan taakse ja tanssimme.

Kahden kyydin jälkeen tajusimme, että illalla kummallekin on tulossa vieraita. Ups. Saimme kyydin vastakkaiseen suuntaan ja kutsun veneelle, joka jäi käyttämättä. Sen sijaan menimme yöllä Alppipuistoon, jossa oli diskopyörä. Saatoin löytää ensi vuodelle kodin.

Kylässä on ollut kaksi sohvasurffaajaa, ensi viikolla tulee kaksi lisää.

Aussipoikaa kyysäsin ympäri kaupunkia niin, että minä seisoin, hän istui fillarin penkillä. Meno oli huojuvaa, mutta hauskaa.

Poljimme keskellä yötä kotiin ja aamulla Lammassaareen. Siellä etsimme lampaita, jotka ovat saaressa lomalla Keravan vankilasta. Lauloin Kolmea iloista rosvoa, koska lampaat ovat saaneet nimensä sen mukaan. Kasper on tummin, Joonatan vaalein, Jesper läheisyydenkaipuisin. Hoitaja kertoi tuoneensa niille pinaattipataa, joka "maistuu aivan sukilta.

Nyt vieraat ovat menneet.

Fatoumata Diawara soi.

Istun iltoja ja vedän napaani avocadopastaa, jonka toinen on kokannut. Kiitokseksi hieron niskaa, kunnes kyllästyn, ja siirrän ikkunalaudan kukkaruukkua, jotta voi katsella ikkunalaudalta Alppilaa. Oi Alppila. Jotta muistelisin muutakin kuin matkaani, luen Sinnemäen runoja, joita rakastin kiihkeästi vuosia sitten.

Kesä on pysähtynyt lakipisteeseensä

Se viipyy hetken mutta ikuisesti

Niin se kai on.

Juuri nyt meri on täydellisen lämmintä - kylmyys humahtaa raajoihin, mutta parin vedon jälkeen on uudestisyntynyt olo.

Sama pätee päiviin. Hetkittäin tulee sellainen olo, että ei peenis sentään, antakaa jo olla. Nyrkkeilen ilmaa ja haluan huutaa. Joskus huudankin. Tekee mieli näyttää keskaria kaikille kuivalohille ja painua Albaniaan. Mutta olo menee nopeasti ohi, ja parin hengenvedon jälkeen kaikki sujuu taas.

Sillä jos johonkin voi nojata, niin siihen, että aika pinkoo mieletöntä vauhtia. Suomeen paluuta on takana jo yli kuukausi. Matka alkaa muuttua kaukaisemmaksi ja kaukaisemmaksi.

En kaipaa takaisin, koska en anna itseni kaivata. Mutta hetkittäin haikeus iskee. Kuten silloin, kun huomaa Coldplayn vetäneen keikan entisellä kotikadulla Sydneyssä. Tai kun käy ilmi, että sohvasurffaajan lähikahvila Melbournessa oli sama kuin itsellä. Tai kun sitä ja tätä, kyllä te tiedätte. Hetkittäin muistot vain kietovat nostalgianpulleat kätensä kaulan ympäri ja jäävät siihen roikkumaan. Eivät ne vihlo, pikemminkin hämmentävät.

Miten se arki saattoi olla aivan yhtä totta kuin nämä päivät nyt?

Sillä arjella ja reissuilla on yksi vissi ero.

Kotona käytännön asiat ovat helppoja, mutta henkiset asiat hapuilevat.

Matkalla taas pitää säätää ja sumplia, mutta sielulla on rauha.

Vielä kun oppisi olemaan rauhallinen kotonakin, niin bueno. Toisilta se jo käy. 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Oot ihana! Mietin päivittäin ja paljon. Olen ajattelemalla löytänyt tietyn elämän merkityksen uudelleen ja asiat on loksahdellut paikoilleen, päässä ja muuteski! Mutta kyllä niin on että elämä on elämässä, ei päässä! Mutta kaikella aikansa. Nykyisin mietin usein, mitä haluan, haluan ennen kaikkea olla elossa. Oi elossa! Se tunne. Haluan nauraa ja hassutella, uida ja pärskiä. Huomasin myös, että elämä ei ole suruissa rypemistä, mutta kaikenlaiset pikku töyssyt ja draamatkin joskus ovat sitä elämää myös. Yhtä lailla täyttä elämää, ja osuvaakin vaihtelua joskus sille pelkälle ruusuilla tanssimisen vastapainoksi, vaikka sitä toki rakastankin, ruusuilla hyppelehtimistä nääs! Olla Elossa! Elämäntuntu! Ihania!

Vierailija (Ei varmistettu)

Sinäpä sen sanoit! "Kotona käytännön asiat ovat helppoja, mutta henkiset asiat hapuilevat.
Matkalla taas pitää säätää ja sumplia, mutta sielulla on rauha."
Mikä siinä oikein on...

Kommentoi