Äiti menee töihin
Kuukausi sitten kirjoitin näin ja tallensin jutun luonnoksiin, koska se jäi kesken:
Vanhempainvapaa lähenee loppuaan, mikä pakottaa pohtimaan työkuvioita. Minulla ei ole vakituista työpaikkaa, johon palata. ja se on sekä helpottavaa että ahdistavaa. Helpottavaa siksi, ettei minun ole tarvinnut vielä tehdä täsmällistä päätöstä sen suhteen, koska palaan töihin. Ahdistavaa siksi, etten tiedä, missä ja milloin työskentelen seuraavaksi. Kesän haluaisin vielä ainakin olla kotona.
Tiedän, että oman alan pätkätöitä olisi melko todennäköisesti tarjolla syksyllä, jos vain tarttuisin puhelimeen ja ilmoittaisin itsestäni entisille työnantajille. Toisaalta saatan jo olla hieman myöhässä, mikä on ollut ainakin osittain tietoinen ratkaisu. En ihan vielä haluaisi viedä lapsia hoitoon. Esikoisen ehkä, mutta kuopus tuntuu liian pieneltä.
Lapsille on kuitenkin varalta haettu hoitopaikkoja syyskuun alusta lukien. Jos vaikka sattuisi käymään niin, että kohdalle sattuisi jotain sellaista, johon en voisi olla tarttumatta. Työvoimatoimiston virkailija kehui hoitopaikkahakemusten jättämistä oikeianlaiseksi optimismiksi. Hah.
Kun painii töihinmenoajatustensa kanssa, tulee väistämättä myös miettineeksi, tuliko silloin aikoinaan tehtyä väärä valinta koulutuksen suhteen. Valitsemani ala nyt vain sattuu työllistämään erittäin katkonaisesti. Etenkin täällä, minne olemme kotimme päättäneet perustaa. Jos siirtyisimme etelämmäksi, työtilanne todennäköisesti kohenisi. Ainakin pätkiä olisi tiheämmin tarjolla pätkien perään. Muuttoajatukset on kuitenkin ainakin muutamiksi vuosiksi jätetty hautumaan. Miehellä on täällä mieluista työ ja – mikä tärkeintä – meillä on täällä toimiva tukiverkko. Sen arvo on kahden pienen lapsen kanssa noussut arvoon arvaamattomaan.
Väärä valinta -ajatukset menevät onneksi ohi. Hyvä, että silloin nuorena idealistina pidin pääni ja opiskelin, mitä halusin. Nautin opiskelusta ja olen myös aina nauttinut tutkintoni mahdollistamista työtilaisuuksista. Ne ovat kerran vieneet minut välillä vuodeksi ulkomaille ja olivat lähellä viedä koko perheemme ensi vuodeksi. Tarjous tuli kuitenkin hieman liian myöhään mieheni työkuvioiden kannalta, joten viikon pähkäilyn, selvittelyn ja unettomien öiden jälkeen päätimme tällä kertaa jättää laukut pakkaamatta. Ehkä saamme vielä uuden tilaisuuden tulevaisuudessa.
En siis voi sanoa tehneeni väärää valintaa. Koulutukseni on antanut minulle paljon. Voi kuitenkin olla, että palaan lähivuosina uudelleen opiskelemaan. Jotain ihan muuta.
Tänään kirjoitan:
Sain pari viikkoa sitten yhteydenoton eräältä työnantajalta. Olin aluksi epäluuloinen ja ehdotin tapaamisen sijaan puhelinkeskustelua. Puhelinkeskustelun jälkeen olin varoivaisen innokas. Viime viikolla tapasimme kasvotusten. Innostuin vähän lisää, mutta pyysin vielä pari päivää miettimisaikaa. Mietin yön yli ja laitoin työnantajalle sähköpostia: ”Tulen mielelläni teille töihin lokakuun alussa.” Sain seuraavana päivänä vastauksen: ”Hienoa. Pidetään asia sovittuna. Milloin haluat tulla allekirjoittamaan työsopimuksen?”
Asioilla on todellakin tapana järjestyä: Saan olla kesän kotona. Kuopus ehtii varttua vuoden ikäiseksi. Saan tehdä oman alan työtä. Työ on kokopäivätyö mutta (kontakti)työpäivän pituus on 9-14. Lasten päivät hoidossa eivät siis veny kohtuuttomiksi. Saan kuukausipalkaa! Työpaikka on erittäin toimivan bussireitin varrella. Työpaikan vieressä on vakiokuntosalini. Ehkä maltan ainakin toisinaan käydä työpäivän jälkeen vielä kuntoilemassa.
Se, että kyseessä on pätkä, ei haittaa minua tällä hetkellä lainkaan. Pätkälle on nimittäin varovaisesti jo lupailtu jatkoa.
Jei!