”Kahjo mikä kahjo”
Sain illalla kohtauksen. Itkupotkuraivarit kaksivuotiaan tyyliin. Mies oli kohtauksen hetkellä viisaasti hiljaa. Aamulla, kun itseäkin jo nauratti ja ennen kaikkea nolotti, hän vain totesi, että kahjo mikä kahjo.
Mistä kaikki sitten sai alkunsa? Ei mistään. Kaksivuotiaan tyyliin. Onneksi lapset olivat nukkumassa. Minunkin olisi pitänyt olla, sillä olin tolkuttoman väsynyt.
Lyhyesti kerrottuna kaikki sai alkunsa siitä, että avasin Pomp de Luxilta saapuneen vaihtopaketin ja siellä sattui olemaan väärä tuote. Siitä se sitten lähti. Taisin aluksi kirota muutaman kerran. Sitten käänsin paketille selkäni ja säntäsin nettiin. Kun sain PdL:n sivut auki, tarkistin nettikaupan tilanteen ja totesin, että alennusmyynti on alkanut. Menetin malttini täysin. Taisin (vaimeasti pihisten) kiljua jotain sensisältöistä, etten takuulla enää saa vaihdossa haluamaani tuotetta. Kirosin lisää: Tu! Kele! Tana! Sitten taisin vähän itkeä tirauttaa. (Oikeasti!? Mitä hemmettiä minulle oikein tapahtui? Yhden bodyn vuoksi!?) Lopuksi kirjoitin tulenkatkuisen reklamaation palautuslomakkeeseen ja teippasin palauspaketin raivokkaasti kiinni.
Sen jälkeen olin valmis menemään sänkyyn, vaikka en ollut enää yhtään väsynyt. Tuhisin aikani raivosta ja jossain vaiheessa nukahdin.
Aamulla asia ei tuntunut enää yhtä vakavalta. Kahjo mikä kahjo.
Kohtauksella on kuitenkin monivaiheiset taustansa. Ne eivät selitä itkupotkuraivareita (ne selittyvät väsymyksellä ja pms-oireilla) mutta ne selittävät sitä, miksi tilanne kulminoitui itkupotkuraivareiksi.
Kaikki alkoi siitä, että olin kaikkea miettivän ystäväni innoittamana päättänyt hankkia lapsille ajoissa kuvausvaatteet. Olen nimittäin päättänyt, että kuopuksen yksivuotiskuvia otettaessa otetaan samalla sisarus- ja perhekuvia. (Juu kyllä, olen todella ajoissa. Ja silti sain ne itkupotkuraivarit?!)
Olen monesti ihaillut kaikkea miettivät ystäväni luona heidän lapsi- ja perhekuviaan. Kerran ystäväni totesi ohimennen, että on itsekin niihin erittäin tyytyväinen mutta totesi myös nähneensä kuvien eteen paljon vaivaa. ”Ai miten?” taisin viattomasti kysyä.
No. Hän oli miettinyt tarkkaan lasten vaatteita. Hän oli halunnut sisaruskuviin yhteensopivat vaatteet: samanlaiset mutta eriväriset. Yksilökuvissa lapsilla oli eri vaatteet: kuopuksella lahjaksi saatu kaunis mekko, esikoisella samantyylinen mutta varta vasten kuvaustilannetta varten hankittu. Perhekuvissa lapsilla oli kolmannet vaatteet – sellaiset, jotka sopivat hyvin pariksi vanhempien vaatteiden kanssa. Lapsilla oli yllä vaaleaa ja vanhemmilla tummaa. Näytti erittäin hyvältä mustavalkoisessa kuvassa. Vaateita valitessaan hän oli värien ja yhteensopivuuden lisäksi miettinyt sitä, että yläosien täytyy olla kauniita, koska useimmissa kuvissa vaatteista näkyy vain yläosa.
Lisäksi hän oli raivannut kotona tilaa kuvausta varten. Yhdestä huoneesta siirrettiin sänky pois, jotta sinne jäi tarpeeksi tilaa. Hän oli myös hankkinut ja lainannut kuvausrekvisiittaa: suloiset pehmopuput ja sellaisen vanhan kärryn, jota lapset muutamassa kuvassa työntelevät.
Ja ai niin: kaiken varalta hän oli miettinyt myös varavaatteita, jos suunnitelluille seteille olisi sattunut jotain.
”Apua”, taisin hätääntyneenä hengähtää. Minusta ei ikinä olisi vastaavaan. Olin vain ajatellut, että laitamme jotain päällemme ja sitten kuvaaja tulee kotiin ja hän huolehtii lopusta. Hänhän mainostaa nettisivuillaan löytävänsä tilasta kuin tilasta kuvaukseen sopivan sopukan ja tarvittaessa häivyttävänsä taustaa käsittelyvaiheessa. Niin toimimme esikoisen yksivuotiskuvia otettaessa ja olimme ihan tyytyväisiä. Kuvattava oli valloittava ja kuvaaja onnistui taltioimaan hänestä hurmaavia kuvia.
Jälkikäteen minua kyllä hieman harmitti se, että muutamia hurmaavia kuvia oli otettu eräässä nojatuolissa, jonka väristä en pidä. Niistä kuvista en halunnut teetättää yhtään. Onneksi kuvia oli niin runsaasti, ettei minun ole tarvinnut murehtia tätä tuolinväriasiaa kovin paljon.
Häiritsevästä tuoliseikasta ja ystäväni esimerkistä johtuen päätin kuitenkin, että panostan tällä kertaa omalla tavallani kuvausvalmisteluihin. Kun kuvataan useampia henkilöitä, ei yhtä helposti saa tusinoittain hyviä otoksia. Silloin ei ole varaa tuhlata ruutuja keltaiseen tuoliin. Siihen on jo onneksi hankittu uusi päällys.
Minusta ei kuitenkaan ole suunnittelemaan kaikkea miettivän ystäväni kaltaisesti kaikkea mahdollista. Niinpä poimin hänen vinkeistään pääperiaatteet: lapsille yhteensopivat vaatteet, joissa on kivat yläosat. Mieluusti jotain vaaleaa ja sitten meille vanhemmille jotain tummaa. Ei vaihtovaatteita. Eikä luultavasti varavaatteitakaan.
Näine ajatuksineni marssin toukokuussa paikallisen Pomp de Lux -edustajan avoimiin oviin katsastelemaan lapsille kuvausvaatteita. Ajattelin, että pääsisin helpolla, koska en jaksa kierrellä kaupoissa tai etsiä netistä yhteensopivia vaatteita tytölle ja pojalle. Ajattelin oikein. Tilasin Pomp de Luxilta useita settejä kotiin mallailtavaksi ja löysinkin niiden joukosta mieleiseni. Ainoa ongelma oli se, että edustaja oli vahingossa tilausta näppäillessään tilannut pitkähihaisen bodyn sijaan hihattoman. Maailmani ei kuitenkaan vielä kaatunut, sillä uskoin saavani vaihdossa oikean.
Mutta kun eilen sitten sain vaihdossa uudelleen hihattoman bodysetin, menetin hermoni täysin. Koko hienosti rakentamani kahden lapsen kuvausvaatekokonaisuus oli menossa pilalle! Ei-jei-ei-jei-ei-jei-eiiiiiiiiiiiiiiiii! Minä en jaksa aloittaa alusta. Mekon alla on pakko olla jotain ja sen jonkin on oltava sävyiltään sekä mekkoon että esikoisen vaatteisiin sopiva! Tu! Kele! Tana!
Lopun tiedättekin.
Episodi päättyi niin, että aamulla rauhoituttuani soitin asiallisesti PdL:n asiakaspalveluun. He lupasivat, että voin postikuluitta tilata oikean bodyn nettikaupasta.