Ladataan...
Mi Mi Mendine

 

Elän muutoksien aikaa: olen lähdössä Yhdysvaltoihin Californiaan aivan kohta, elämässäni on uusia tärkeitä ihmisiä, elämänasenteeni sekä tapa nähdä itseni ovat täysin muuttuneet. Minulla on uusia haaveita, tavoitteita sekä unelmia. Olen löytänyt aivan uudenlaista inspiraatiota ja motivaatiota tehdä asioita. Siksi myös blogini on aika ottaa seuraava askel. Aion jatkaa matkaani Lilyltä, kun blogini muuttaa oman sivunsa alle ensi kuun alussa 1.11., eli aivan parin päivän päästä.

Olen ajatellut jo jonkin aikaa, että blogini tarvitsee muutosta. Ja ennen kaikkea minä tarvitsen muutosta. Nyt minun on aika alkaa elää sitä elämää, jonka olen aina halunnut. Haluan löytää uudelleen sen intohimon, joka ajoi minut aloittamaan bloggaamisen pari vuotta sitten. Viime aikoina minusta on tuntunut, että itse bloggaamisesta nauttiminen on jäänyt kaiken turhan blogiani ympäröivän härdellin alle. Haluan pystyä keskittymään pelkkään tekemiseen ja vastata täysin itse blogistani. Oman sivun alle siirtyminen tuntuu siksi todella hyvältä idealta.

Haluan kiittää kaikkia Lilyläisiä yhteisestä ajastamme. Olen saanut todella paljon niin kaikilta työntekijöiltä, bloggaajilta kuin lukijoiltakin. En vaihtaisi päivääkään ja nämä puolitoista vuotta ovat kehittäneet minua ihmisenä sekä bloggaajana todella paljon. Tulen olemaan ikuisesti kiitollinen teille kaikille, ilman teitä en olisi nyt tässä.

Kerron vielä myöhemmin tarkan osoitteen, kun uusi sivu aukeaa. Nyt vihdoin loppui tauko bloggaamisesta ja teidän ei enää tarvitse odotella pidempään. Haluan vielä kiittää kaikkia lukijoitani tähänastisesta matkasta, olette antaneet minulle niin paljon tukea, voimaa ja inspiraatiota, etten voi sanoin kuvailla. Toivottavasti mahdollisimman monet teistä seuraavat minua uuteen blogiini ja uuden elämäni alkuun.

 

PHOTOS  emilia linna (kuvat ovat viime keväältä)

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mi Mi Mendine

 

Nyt ollaan isojen asioiden äärellä. Meikäläinen on nimittäin muuttamassa väliaikaisesti Californiaan Yhdysvaltoihin. Lähtöpäivä on aivan kohta eli kolmen viikon päästä 5.11. keskiviikkona. Niinkuin edellisellä reissullani Dubliniin, aion nytkin viipyä hieman pidempään. Tarkkaa ja lopullista suunnitelmaa minulla ei vielä ole, mutta tiedän viipyväni ainakin pari kuukautta.

Lennän Los Angelesin kentälle ja jatkan matkaani sieltä Santa Barbaraan, jossa aion aluksi asustella. Suunnitelmissa on myös viettää aikaa San Franciscossa sekä ainakin vierailla Los Angelesissa sekä Las Vegasissa. Emilia ei lähde tällä kertaa reissuun mukaan, mutta päivitän blogiani silti. En ole lainkaan huolissani valokuvista, sillä kuvaaja tilanne on täysin hoidossa. 

Tarkempia tietoja siitä miksi juuri Californiaan ja kenen kanssa olen matkaamassa kerron teille hieman myöhemmin. Sen voin jo nyt sanoa, etten ole ollut näin onnellinen todella pitkään aikaan. Olen aivan helvetin innoissani tulevaisuudesta, sillä elämässäni on tapahtumassa niin paljon upeita ja jännittäviä asioita. Tiedän näiden kolmen viimeisen viikon ennen matkaa olevan suurien muutoksien aikaa ja haluan pitää teidät siinä kaikessa mukana. Käyn läpi kokonaisvaltaista elämänmuutosta ja aion kirjoittaa siitä kaikesta. Tämä pieni bloggaustauko on tehnyt todella hyvää, sillä olen inspiroitunut elämästä uudelleen.

Uusi maa, uudet ihmiset, uusia mahdollisuuksia. Nyt elämäni vasta alkaa!

 

PHOTOS  here, here

 

BLOGLOVIN // INSTAGRAM @mimimendine // FACEBOOK

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mi Mi Mendine

 

En ole kirjoittanut vähään aikaan. Tämä johtuu siitä, etten ole enää ollut varma haluanko olla bloggaaja. Blogit ja sitä ympäröivä maailma eivät ole inspiroineet minua lainkaan. Olen ajanut itseni asemaan, jota olen luullut haluavani enemmän kuin mitään, mutta todellisuudessa se teki minusta vain onnettoman ja ahdistuneen. Ajatus blooggaajana olemisesta rajoittaa luovuuttani ja persoonaani todella paljon. Toki ymmärrän, ettei kukaan minua oikeasti kiellä tekemästä mitään. Olen itse asettanut itselleni henkisen esteen, jonka yli on ollut hankala päästä. 

Olen tarvinnut aikaa tuijottaa vain omaan napaani. Olen eristänyt itseni blogien maailmasta niin hyvin kuin olen suinkin pystynyt. En enää lue blogeja, enkä ole tämän tauon aikana käynyt edes omilla sivuillani. Heti kun olen ajatellut blogeja tai bloggaamista, minua on alkanut vain ärsyttää. 

Blogimaailma keskittyy mielestäni liikaa imagojen luomiseen sekä mielikuvien maalailuun. Etenkin muotiblogiskene on menettänyt täysin kosketuksensa todellisuuteen, enkä muista milloin viimeksi olisin lukenut aidon rehellistä tekstiä muotiblogista. Todellisia tunteita poseerausnaamojen takaa saa todella hakea, kun kaikkein tärkeintä on lukijamäärien kasvattaminen ja mainosyhteistöiden metsästys. Olen täysin kyllästynyt tähän. 

Ja jos en halua olla bloggaaja, niin en varmasti halua olla muotibloggaajakaan. "Muotibloggaaja" sanana luo todella suuret ennakkokäsitykset ja kategorisoi ihmiset hyvin rankasti tiettyyn kastiin. Vielä aiemmin, kun ajattelin olevani muotibloggaaja, jouduin miettimään todella paljon sitä, että voinko tehdä joitain tiettyjä asioita. Myös ympärilläni olevilla ihmisillä tuntui olevan todella paljon mielipiteitä siitä, mitä minun muotibloggaajana olisi viisas ja järkevä tehdä. Luovaprosessi jäi täysin markkinoinnin varjoon.  

Sitten mieleeni heräsi tällainen hassu pieni ajatus: minun ei ole pakko tehdä YHTÄÄN MITÄÄN mitä en halua tehdä. Kukaan ei pakota minua näppäilemään teennäistä soopaa kivasta päivästä tai uudesta niin mageesta laukusta. Kirjoitan aivan itse jokaisen sanan ja teen päätökset siitä, millaista blogia haluan kirjoittaa. 

Ja nyt tiedän mitä en halua. En halua kirjoittaa muotiblogia, enkä koe olevani muotibloggaaja. Olen artisti ja elämäntapataiteilija. Elämäni ei pyöri pelkän ulkonäön ja vaatteiden ympärillä, vaikka ne ovatkin minulle todella tärkeitä asioita. Minulle ulkoisia asioita tärkeämpiä ovat aidot tunteet sekä ihmisen syvin olemus, sielu. Siksi haluan tehdä muutakin kuin kirjoittaa tänne pelkästä muodista tai latoa sadoittain merkityksettömiä asukuvia. 

Minun kohdallani tämä teennäisyys ja pinnallisuus on luultavasti johtunut siitä, että olen ollut aivan saatanan epävarma itsestäni ja siksi alkanut esittää ihmistä, joka olisin halunnut olla. Olen ottanut oppia ympäristöstäni ja sokeana niellyt "hyvän muotiblogin" mallin, jota olen sitten alkanut toteuttaa. Tässä prosessissa olen tietoisesti ja vahingossa hukannut suuria osia itsestäni, koska en ole kokenut niiden istuvan blogimaailmaan. Lopetin esimerkiksi kitaran soittamisen, koska minulla ei ollut A) aikaa siihen ja B) halusin pitkät geelikynnet. Kysynpähän vaan, että mitä helvettiä olen ajatellut? Nyt olen taas palannut soittamisen pariin ja se tuntuu todella hyvältä. 

Kaikesta paasaamisesta huolimatta, en ole lopettamassa kirjoittamista. Blogin tekemisestä on tullut niin suuri osa identiteettiäni, ettei se minusta aivan helposti pois lähde. Tämä on vain uuden aikakauden alku. En tiedä tuleeko mikään todella muuttumaan, se on ihan okei, jos kaikki pysyy samanlaisena kuin ennen. Nyt en enää ajattele mitä minun pitäisi tehdä. Tästä lähtien teen juuri niin kuin minusta itsestäni tuntuu hyvältä. Jos tulevaisuudessa jotkut teistä eivät halua pysyä matkassani, niin se ei haittaa. Olen kuitenkin kiitollinen kaikille teille, jotka olette kestäneet juttujani tähän asti ja etenkin teille, jotka tulette pysymään mukana jatkossakin.  

Ja haluan, että ymmärrätte, etten ajattele olevani yhtään muita parempi. Juuri siksi kritisoin blogimaailman pinnallisuutta niin vahvasti, koska samalla kritisoin itseäni. Milloin minusta tuli niin heikko, etten enää ole uskaltanut olla oma itseni? Mitä minulle jää enää jäljelle, jos hukutan itseni tähän maailmaan? 

Yksi asia on kuitenkin varma: elämäni on murrosvaiheessa. Minulle on tapahtumassa suuria ja mullistavia asioita, minkä takia elämäni tulee muuttumaan todella paljon. Tulevaisuus näyttää uudelta ja jännittävältä, mutta se myös pelottaa minua. Tänne blogini puolelle tulee varmasti näkymään, että nyt ollaan isojen asioiden äärellä. Kiitos ja kumarrus kaikille teille, jotka olette pysyneet mukana tähän asti. Tämän tekstin avulla pyyhin henkisen pöytäni ja on aika aloittaa alusta.   

 

PHOTO  emilia linna 

 

BLOGLOVIN / INSTAGRAM @mimimendine / FACEBOOK

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mi Mi Mendine


Vietin alkuviikon vapaapäiviäni mökillä Emilian ja Jasminin kanssa. Suomeen paluun jälkeen pääsin vihdoinkin kunnolla rentoutumaan ja pois Järvenpään ahtaista piireistä. Rakastan mökkeilyä. Silloin voi vain maata mökissä paskasena, käydä ulkohuussissa (pelkään aina, että siellä säiliössä majailee hiiriä tai käärmeitä), syödämättää menemään (mökillä ei ole mitään sääntöjä, vaikka ei minulla niitä sääntöjä hirveästi viimeaikoina ole muutenkaan ollut), nauttia luonnosta ja muutenkin vain mökkihöperöityä.

Sen lisäksi, että käytimme saunan ja paljun lämmittämiseen varmaan kymmenen tuntia molempina päivinä ehdimme kaiken laiskottelun lomassa myös vähän kuvailla. Tässä teille muutama otos mökkireissustamme. Oli ihanaa.

PS. Kuvissa näkyvä koira ei ole minun. Olen allerginen koirille ja se penteleen rakki kiehnäsi meikäläisen ihan ihottumille. Dom (tunnetaan myös paholaisen penikkana) on Jasminin koira. Ei se oikeasti ole niin paha, välillä vaan menee hermot. Ihan söpö koira monsteri se on.

 

PHOTOS  emilia linna ja meitsi

 

BLOGLOVIN // INSTAGRAM @mimimendine // FACEBOOK

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mi Mi Mendine

 

 

Meikäläinen on palannut Suomeen! Olen ollut takaisin kotikonnuillani Los Jäkelesissä toissa perjantaista asti eli nyt vähän yli viikon verran. Kuten olette varmasti huomanneet, blogini päivittämisessä on ollut melko pitkä tauko. Suomeen sopeutumisen lisäksi olen taistellut sisäisen kriisini ja loppuunpalamisen kanssa. Halusin myös nauttia viimeisistä hetkistäni Dublinissa ilman blogin tuomaa stressiä. 

Mutta miksi sitten palasin takaisin kotiin ja mitä viimeisen kuukauden aikana oikein tapahtui? Nyt kerron teille matkastani Dubliniin, syistä Suomeen palaamisen päätöksen takana sekä tulevaisuuden suunnitelmistani. 

Lähdin Dubliniin kirjoittamaan blogiani sekä lähinnä juhlimaan ja pitämään hauskaa. Lopulta kävikin ilmi, että matkani oli jotain aivan muuta. Tämä kesä on ollut suuren itsetutkiskelun aikaa. Olen tutustunut itseeni aivan uudella tavalla, saanut lisää itsevarmuutta olla oma itseni ja alkanut ymmärtämään mikä tekee minut oikeasti onnelliseksi. Tajusin, että minun pitää olla minä, eikä se henkilö, jonka luulen muiden haluavan minun olevan. Sen myötä olen alkanut löytämään asioita, joista oikeasti nautin, koska en yritä koko ajan olla jotain muuta kuin olen. Lopetin täydellisyyden tavoittelun ja tajusin, että virheet tekevät meistä kiinnostavia ja uniikkeja. Täydellisyys on loppujen lopuksi todella tylsää, olen mieluummin täysin sekaisin ja omalaatuinen kuin tylsä. 

Matkani viimeinen kuukausi meni lähinnä sairastaessa. Olin koko kesän todella paljon kipeänä, mutta elokuu oli aivan naurettava. Jouduin viettämään monta viikkoa sängyssä, enkä jaksanut edes kävellä lähikauppaamme. Tottakai minun täytyi lähteä Dubliniin asti sairastamaan, kuinkas muutenkaan. Kipeänä ollessani jouduin viettämään melko paljon aikaa yksin ajatusteni kanssa ja kehitin itselleni pienimuotoisen identiteettikriisin kyseenalaistamalla aivan kaikkea elämäni suunnasta maailmankaikkeuteen. En enää ollut varma siitä kuka olen, mitä haluan ja yhdessä vaiheessa olin valmis kuoppaamaan bloginikin ja aloittamaan kaiken aivan alusta. Näin ei onneksi kuitenkaan käynyt, vaan inspiroiduin ajatuksistani ja sain aivan uudenlaisia näkökulmia niin blogini tekemiseen kuin elämäänkin. Uskon, että valaistumiseni tulee näkymään täällä melko vahvasti. 

Henkisen sekoilun lisäksi vietin tietoisesti kauan ansaittua lomaa. Minusta tuntuu, että olin todella lähellä loppuun palamista. Tajusin, että olen tehnyt kaksi vuotta töitä putkeen ilman kunnollisia lomia. Kun viikkoon sisältyy keskimäärin 80-100 tuntia töitä (päivätyöni lisäksi käytän blogini tekemiseen todella paljon aikaa) ei siinä ehdi paljon lepäillä. Ja silloinkin kun olen pitänyt vapaapäivää olen stressannut tekemättömistä töistä ja kärsinyt huonosta omastatunnosta. Päätin, että nyt tarvitsen omaa aikaa ja lopetin kokonaan blogissa käymisen ja sen ajattelun. 

Mutta älkää ymmärtäkö väärin! Henkienvaelluksen ohella ehdin pitämään myös todella paljon hauskaa ja kesästä jäi kasoittain hyviä muistoja. Tämä kesä on varmasti ollut yksi parhaista kesistä elämäni aikana. Tiedän, etten tule unohtamaan sitä koskaan ja muistelemme kokemuksiamme tyttöjen kanssa varmaan vielä vanhainkodissakin. 

 

Mitä minulle sitten jäi Dublinin reissusta käteen?

-Monia uusia ystäviä sekä tuttuja, sillä tapasin reissuni aikana todella paljon ihania ihmisiä

-10 ilokilon verran lisää kurveja (söin koko kesän ajan kaikkea mitä halusin, en laskenut yhtään ainutta kaloria, kuntoilin varmaan kaksi kertaa ja nautin siitä ihan helvetisti!)

- Irlannin eloisan kulttuurin tuntemus sekä parempi englannin kielen taito

-Järjetön matkakuume sekä halu tutustua uusiin paikkoihin (Ennen ajattelin maailman olevan rajallinen, mutta nyt tajusin sen olevan avoin, mutta samalla todella pieni. Matkani auttoi laittamaan asioita perspektiiviin ja tiedän tulevani matkaamaan vielä paljon. Miten muuten tiedän minne kuulun, jos en lähde Järvenpään rajojen ulkopuolelle?)

-Uusi parempi, valaistuneempi ja itsevarmempi minä

-Oma enemmän itseni näköinen tyyli (Tein upeita vaatelöytöjä ja opin arvostamaan ketjuliikkeiden sekä massamuodin sijasta vintage-kauppoja sekä uniikkeja vaatekappaleita. Tajusin, ettei tyylini tarvitse seurata niin orjallisesti muodin tuulia, vaan voin pukea päälleni MITÄ IKINÄ ITSE HALUAN.)

-Arpi vasemmassa kädessä (Livahdimme keskellä yötä St. Stephen's Greenin puistoon ja tipuin aidalta, jonka seurauksena olin täysin mustelmien peitossa monen viikon ajan ja päätin aloittaa uran ninjana)

-Parempi alkoholinsietokyky (HEHEE, maassa maan tavalla)

-Ja niin niin paljon kaikkea muuta!

 

Kesän puolivälissä ajattelin, etten halua palata Dublinista kotiin koskaan. Jatkuvan sairastelun takia oloni ei enää kuitenkaan ollut reissun loppuvaiheessa kaikkein parhain ja aloin kaiken sen sängyssä lojumisen takia olemaan melko yksinäinen. Kaipasin perhettäni, ystäviäni, työtäni ja Järvenpäätä (Los Jäkeles in my heart 4 eva). Minulla alkoi myös rahat olemaan aivan lopussa ja viimeisten viikkojen aikana kunnostauduin säästämisessä ja pennin venyttämisessä (terveisin viikon ruokaostokset Lidlistä 10 eurolla, kaurapuuro ja pasta ovat tulleet todella tutuiksi). Minusta tuntui, että Dublin alkoi olla siltä erää jo nähty ja oli aika palata takaisin kotiin ja kohti uusia seikkailuja. 

Olen nyt ollut viikon verran Suomessa ja alan pikku hiljaa saamaan taas kiinni elämästä. Ensimmäiset pari päivää vietin järkytyksestä lamaantuneena ja murheen murtamana omassa sängyssäni Netflixin kanssa. Ajatus siitä, että asun taas Suomessa oli aivan käsittämättömän outo. Kaikki tuntui vieraalta, meidän koti näytti aivan liian puhtaalta ja autotkin kulkivat väärään suuntaan (ensimmäisellä auton ajokerrallani liityin risteyksessä vahingossa jakajan väärälle puolelle…). Ystävieni ja perheeni kanssa vietetty aika kuitenkin auttoi todella paljon ja Emiliakin palasi takaisin Suomeen muutama päivä sitten. Nyt minulla on ensimmäinen työviikko takana ja henkilökohtaisena avustajana toimimisen tuoma ilo on kiskonut minut takaisin maan pinnalle. Rakastan duuniani todella paljon, sillä minusta on ihanaa pitää muista huolta ja ihmisten parissa työskentely tuntuu minulle luontaiselta.  

Suunnitelmissani on käydä töissä ja asua kotona täällä äitini luona pari kuukautta, jotta saan kerättyä rahaa. Nyt minulla on hyvää aikaa miettiä mitä haluan tehdä seuraavaksi. Olen miettinyt muuttavani Helsinkiin, mutta en myöskään sulje ulkomailla asumisen mahdollisuutta pois. Minulla ei ole tarkkaa suunnitelmaa pitkälle tulevaisuuteen, enkä vielä oikein tiedä mitä haluan elämältä. Mutta mitä väliä? Olen vasta 22-vuotias. Nyt on minun aikani elää, kokea uutta, ottaa riskejä, tehdä virheitä, nauttia nuoruudesta ja seikkailla.

 

BLOGLOVIN // INSTAGRAM @mimimendine // FACEBOOK

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mi Mi Mendine

 

Tämä on yksi vaikeimmista postauksista, jonka olen koskaan kirjoittanut. Rehellisesti sanottuna olen viivytellyt sen kirjoittamista jo jonkin aikaa, koska minusta ei ole tuntunut, että olisin vielä tarpeeksi vahva. Siihen, etten ole kirjoittanut vähään aikaan on vaikuttanut myös se, että olen ollut kaksi viikkoa todella kipeänä. Myös ajatus näin henkilökohtaisesta ja rankasta aiheesta on saanut minut viivyttelemään, enkä ole pystynyt keräämään ajatuksiani.

Nyt aion kuitenkin olla vahva ja kohdata omat pelkoni. Olen päättänyt mennä kohti niitä asioita, jotka pelottavat eniten, joten tässä sitä nyt mennään. Ennen kuin lähdin Irlantiin päätin, että kesän aikana aion otattaa itsestäni meikittömät kuvat ja julkaista ne blogissani. Nämä kuvat on otettu pari viikkoa sitten aamulla juuri herättyäni. Monille teistä tämä saatta kuulostaa ihan pikku jutulta, mutta minulle ei. Selittääkseni tämän aion kertoa teille suhteestani ulkonäkööni, joka on varmasti hyvin erilainen, kuin mitä olen blogini ja sosiaalisen median kautta antanut ymmärtää. 

Ennen blogini aloittamista vihasin olla kuvissa ja jos olin, en varmasti katsonut kuvia itsestäni. Ainoat kuvat mitä minusta löytyvät ovat lähinnä koulukuvat, joiden kuvaaminen oli aina yhtä ahdistava tapahtuma. Minulla ei ollut minkäänlaisia sosiaalisen median tilejä, ei edes omaa Facebookia. Vihasin sitä, jos joku yritti kuvata minua, koska pelkäsin, että näytän rumalta tai lihavalta. En todellakaan ottanut mitään selfieitä tai postannut jättimäisiä lähikuvia omista kasvoistani, tällainen ei olisi tullut kuuloonkaan. 

Olen aina ollut äärimmäisen epävarma omasta ulkonäöstäni. Voisi jopa sanoa, että olen vihannut sitä miltä näytän. Epävarmuuteeni on vaikuttanut monet eri tekijät ja tapahtumat menneisyydessäni. Suurin tekijä on varmasti ollut se, että olen sairastanut aknea kuudennelta luokalta asti. Akne on ihosairaus, joka on todella hankala hoitaa ja omien kokemuksieni mukaan se on paljon vakavampi sairaus kun yleensä ajatellaan. Ihon kunnon lisäksi akne on vaikuttanut todella negatiivisesti itsetuntooni ja omakuvani muodostamiseen. Muistan lukeneeni jostain, että aknen ja mielenterveysongelmien välillä on selvä yhteys, mitä en ihmettele lainkaan.  

Nuorempana ihoni oli todella huonossa kunnossa, vaikka tein kaikkeni saadakseni sen paremmaksi (ramppasin jatkuvasti ihotautilääkärillä, söin erilaisia lääkkeitä, kokeilin kaikenlaisia mahdollisia puhdistustuotteita ja meikkejä sekä yritin syödä mahdollisimman puhtaasti). Muistan ylä-asteella kysyneeni ystäviltäni, että tekeekö akne minusta ruman, koska ajattelin olevani hirveän näköinen. Olen lukenut vanhoja päiväkirjojani, joissa kirjoitan todella paljon epävarmuudesta ja ahdistuksesta akneen sekä ulkonäkööni liittyen. Olin kirjoittanut paljon erilaisia laskelmia ja huomioita ihostani, vähän niinkuin syömishäiriöiset laskevat kaloreita ja haukkuvat itseään, minä laskin finnejä ja haukuin itseäni. Muistan, kuinka olisin tehnyt mitä vain, saadakseni paremman ihon. En näyttäytynyt koskaan ilman meikkiä, vihasin sitä jos joku koski naamaani enkä halunnut esiintyä valokuvissa.  

Nykyään ihoni on jo paremmassa kunnossa, mutta se reagoi ensimmäisenä kaikkiin muutoksiin ja etenkin stressiin. Suurimman osan ajasta selviän vain muutamalla satunnaisella näpyllä, mutta punaiset arvet jäivät ihooni muistuttamaan menneisyydestä. Onneksi ihoni on kuitenkin melko tasainen, joten se on helppo fiksata meikillä kuntoon. En vieläkään ole täysin sinut ihoni kunnon kanssa, mutta tilanne on ehdottomasti parempi kuin tuolloin vuosia sitten. 

Aknen lisäksi huonoon itsetuntooni on varmasti vaikuttanut melkein koko ala- ja ylä-asteen ajan kestänyt koulukiusaaminen. Se ilmeni ala-asteella lähinnä haukkumisena, nimittelynä, lappujen kirjoittamisena, tavaroiden varasteluna ja muuna sen hetkisten "kavereideni" keksimänä hauskanpitona. Muistan puhuneeni asiasta muutama vuosi sitten entiselle miespuoliselle luokkalaiselleni, joka tokaisi, että huoraksi ja rumaksi haukkuminen oli silloin vain hauskaa läppää. Voin kertoa teille, että ei se ollut. 

Ylä-asteelle siirryttyäni sain kuunnella hakkaus- sekä tappouhkailuja, haukkumista ja muuta solvaamista vanhemmilta opiskelijoilta. Sitä ei jatkunut kuitenkaan kuin vähän reilu vuoden verran, koska kehitin itselleni todella kovan ja uhkaavan ulkokuoren, jonka jälkeen kukaan ei pahemmin uskaltanut sanoa minulle mitään. Olen jälkikäteen ajatellut, että muiden käytös on varmasti johtunut todella vahvasta persoonastani sekä mielipiteistäni. En ole koskaan pyydellyt anteeksi olemassaoloani tai pelännyt puolustaa itseäni tai muita. En koskaan antanut muiden nähdä, että heidän sanansa tai tekonsa olisi oikeasti satuttanut minua. Mutta tottakai ne satuttivat. Kun on pienestä asti kuullut, ettei ole tarpeeksi hyvä sellaisena kuin on, alkaa pikkuhiljaa uskoa mitä muut sanovat. 

Lisäksi olen koko elämäni ajan onnistunut ajautumaan todella epäterveisiin ihmissuhteisiin, joissa itseluottamustani on sorrettu niin ystävien kuin poikaystävien taholta. Olen saanut kuunnella vähättelyä, arvostelua, haukkumista, minut on petetty ja minua on petetty, olen joutunut julkisten nöyryytysten kohteeksi ja olen kokenut todella traumaattisia eroja. Tämä kaikki on myös luonnollisesti vaikuttanut siihen, mitä ajattelen itsestäni. 

Näiden taustatietojen valossa on varmasti aivan selvää, minkä takia suhteeni ulkonäkööni ei ole täysin terve. Uskon myös, että kaikki tämä on vaikuttanut kiinnostukseeni vaatteita sekä kauneudenhoitoa kohtaan. Sen lisäksi, että minulla on todella suuri tarve saada ilmaista itseäni kaikilla mahdollisilla tavoilla, yritän myös peittää omaa epävarmuuttani ja huonoa itseluottamusta kaikella ulkoisella sälällä. Olen monesti kiitellyt akneani siitä, että minusta on tullut niin hyvä meikkaaja. Nuorena, kun minun oli pakko meikata ja kokeilla kaikenlaisia tuotteita, minusta tuli todella taitava ja silloin sain kipinän lähteä opiskelemaan alaa (opiskelin meikkitaiteilijaksi hetken, mutta lopetin koulun kesken, koska se ei tuntunut täysin omalta). 

Miltä se sitten tuntuu, kun joudun olemaan ilman meikkiä, ihan vain minä? Olen todella epävarma ja tietoinen itsestäni koko ajan. Minulla ei ole mukava olla vieraiden ihmisten seurassa, enkä tykkää liikkua julkisilla paikoilla meikittä. Päässäni pyörii silloin ajatus siitä, että olen ruma tai, että muut ihmiset ainakin ajattelevat niin. Minusta tuntuu, että kasvoni hukkuvat ja koko persoonani katoaa. Olen joutunut koko elämäni ajan suunnittelemaan todella paljon tekemisiäni sen mukaan, että pystynkö käyttämään meikkiä tai onko minun mahdollista korjata sitä. Olen vältellyt epämukavia ja itseni alttiiksi asettavia tilanteita. Ajatus meikittömyydestä on ahdistanut minua niin paljon, että olen mieluummin jättänyt asioita kokonaan tekemättä, kuin pistänyt itseni pelottavaan tai vaikeaan tilanteeseen (en ole käynyt ikinä festareilla, en käy rannalla, uimassa yms.). 

Kun saavuin Irlantiin tein päätöksen. Halusin parantaa itseluottamustani, joten aloin siedättämään itseäni ja menemään omien mukavuusalueideni ulkopuolelle. Olen alkanut liikkumaan julkisesti ilman meikkiä, mikä oli aluksi todella ahdistavaa, mutta nykyään ei härätä minussa enää sen kummempia tuntemuksia.   Se tuntuu ennemminkin vapauttavalta ja rentouttavalta, kuin ahdistavalta. Lisäsin myös näiden kuvien lisäksi Instagram-tililleni (@mimimendine) kuvia, joissa esiinnyn ilman meikkiä.  Se oli jotain, mitä en olisi todellakaan pystynyt tekemään esimerkiksi vuosi sitten, kun aloin käyttää Instagramia.  

Emilia ja Ninni ovat olleet todella suuri tuki tämän koko kesän ajan. Heidän avullaan olen pystynyt rakentamaan itseluottamukseni uudelleen ja olen päässyt todella pitkälle. Minua ei enää ahdista ajatus omasta ulkonäöstäni, vaan osaan arvostaa itseäni ja tiedän olevani kaunis. Tottakai, minulla on vielä juttuja, joita haluan kehittää itsessäni, mutta niinhän kaikilla. Minua ahdistaa vieläkin mennä uudenlaisiin kuvaustilanteisiin, etenkin jos joudun meikattavaksi ja olemaan ilman meikkiä (tällaisia tilanteita ovat olleet mm. Trendin kuvaukset ja haastattelu Ylelle). Olen kuitenkin päättänyt jatkaa valitsemallani tiellä ja purra hammasta vaikeissa tilanteissa, koska seuraavalla kerralla kaikki on aina vähän helpompaa.  

Olen todella ylpeä itsestäni, että lisäsin nämä kuvat ja kerroin teille osan tarinaani. Se oli vaikeaa, pelottavaa ja rankkaa, mutta kaiken arvoista. Täytyy aina muistaa mennä sitä kohti, mikä pelottaa kaikkein eniten. 

Nyt haluan vielä sanoa teille kaikille tämän. Älkää antako muiden ihmisten tai median vaikuttaa siihen, mitä ajattelette itsestänne. Kukaan muu ei tunne teitä niin hyvin kuin te itse. Kaikkein tärkeintä on oppia rakastaa ja arvostaa itseään, sillä olemme jumissa itsemme kanssa koko elämämme ajan. Toivon, ettei kukaan muu joutuisi kärsimään samalla tavalla, kuin mitä itse olen joutunut. Toivon, ettei enää yksikään nuori tyttö joutuisi taistelemaan huonon itseluottamuksen kanssa. Muistakaa, te olette kauniita. Te olette ainutlaatuisia ja tärkeitä. Pystytte mihin vain. Älkää antako kenenkään koskaan väittää toisin. 

Olette hyviä juuri tuollaisina. Minä olen hyvä juuri tällaisena. 

 

/I've always been very insecure about my looks. This text is really deep and personal, so I don't feel comfortable translating it in English. If you'd like to read it, you can use Google translater. Hugs./

 

PHOTOS  emilia linna

 

BLOGLOVIN // INSTAGRAM @mimimendine // FACEBOOK

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Mi Mi Mendine

 

 

Istuimme toissapäivänä pitkään kahvilla Emilian kanssa aivan Dublinin keskustassa. Rakastan kaupungin sykettä. Ihmisiä ympärillä, liikenteen melua, hektisyyttä. Löydän usein oman sisäisen rauhani sieltä, missä kaikilla muilla tuntuu olevan kiire jonnekin. Minulla ei ollut. Join cappucinoa, poltin tupakkaa ja nautin hyvän ystäväni seurasta. Kaikki oli siinä, täydellisessä hetkessä.

 

//Me and Emilia were having a coffee in the city center few days ago. I love the heartbeat of city. All the people, traffic and hectic situations. I often find my peace in the midst of chaos. Everybody seemed to be going somewhere, I wasn't. I had it all. Coffee, cigarettes and good company.//

 

PHOTOS  emilia linna

 

BLOGLOVIN // INSTAGRAM @mimimendine // FACEBOOK

Share
Ladataan...

Pages