Kun suorittamisstressi syö parisuhdetta

Lilyssä on viime aikoina puhuttu paljon suorittamisesta, ja aihe on minullekin valitettavan tuttu. Olen aina ollut sellaista stressaavaa suorittajatyyppiä, joka ei ikinä tee tarpeeksi, ei koskaan ole kyllin hyvä. Poden kroonista huonommuudentunnetta suoriutuessani elämässä epärealistisen korkeita odotuksiani huonommin. Viime aikoina olen myös huomannut, että opiskeluista ja töistä johtuvan stressin keskellä parisuhteesta on tullut se osa-alue, joka jää pahasti muiden jalkoihin. Koska kumppanilta ei saa sen puoleen palkkakuittia kuin välitodistustakaan, alkaa ulkoisen arvostelun alla itseään piiskaava suorittaja helposti luistaa nimenomaan suhteen hoitamisesta. Samalla tämä kuitenkin käytännössä kaksinkertaistaa stressin: tiedän olevani kaikkea muuta kuin ihanteellinen kumppani – ja sitten alan stressata myös siitä. Noidankehä on valmis.

Kuva: Tuntematon valokuvaaja / Helsingin kaupunginmuseo

 

Kun on kerran tottunut määrittämään itseään sen mukaan, millaisia arvosanoja, palkintoja tai muita suoritusmerkkejä saa, moinen mentaliteetti jää helposti päälle. Valitettavasti viime vuosina olen huomannut sen laajenneen koskemaan myös parisuhteen kaltaisia asioita. Haluaisin olla maailman ihanin, huomaavaisin ja huolehtivaisin kumppani, mutta tosiasiassa lienen enimmäkseen korkeintaan siedettävä sellainen. Parisuhteessa on myös se jännä juttu, että siinä missä esimerkiksi opiskelujen suhteen stressi ja tahto saavuttaa enemmän saattavat puskea tekemään enemmän töitä ja siten suoriutumaan paremmin, kotona oman kumppanin kanssa samaa ei välttämättä tapahdu. Koska koti on se suunnilleen ainoa paikka, jossa kukaan ei vaadi tietynlaista tulosta tai muuta menestystä, on tämä helposti se osa-alue, jossa suorittaja romahtaa eikä yhtäkkiä saa aikaan enää mitään.

Oma väsymykseni on viime aikoina päässyt sellaiseen pisteeseen, että jos satun olemaan kotona, makaan todennäköisesti sohvalla lähinnä kuiviin puristettua riepua muistuttaen. En millään jaksaisi tehdä mitään mukavaa, kokkaaminen tuntuu ylivoimaiselta haasteelta, ja yhteinen aika kumppanin kanssa typistyy typistymistään muiden hommien kiilatessa aina edelle. Lisäksi kumppani joutuu luonnollisesti kuuntelemaan paljon erilaisia murheita ja sitä yleistä stressivalitusta, onhan hän lähimpänä ihmisenä se, jonka kuuntelevaan korvaan kaikenlainen kurja kaadetaan. Lienee sanomattakin selvää, että tämä ei varsinaisesti auta kehittämään parisuhteeseen sellaista kivaa ja kepeää tunnelmaa.

Ja seksiinkin stressi tietysti vaikuttaa. Ainakin omalla kohdallani halut laskevat sitä mukaan mitä korkeammalle stressikäyrä kipuaa, ja jo yhdeksän jälkeen sänkyyn kaatuessani minua kiinnostaa vain ja ainoastaan nukkuminen. Tästäkin suorittaja onnistuu tietysti, väsymyksestään huolimatta, vetämään hirveät kierrokset – että nyt sitä jättää toisen ilman, vaikka sen tekisi mieli, ja nyt sillä on varmaan paha olla, ja kyllähän minäkin tahtoisin, mutta kun mä en jaksa…!

Olen keskustellut aiheesta kumppanini kanssa runsaasti ja olemmekin tehneet tilanteen parantamiseksi monenlaisia suunnitelmia yhteisistä aamukävelyistä aina treffi-iltoihin asti. Valitettavasti vain harvat niistä ovat toteutuneet, sillä stressiväsähtäneelle ihmiselle kivatkin suunnitelmat muuttuvat helposti jälleen yhdeksi asiaksi to do -listalla. Tämä onkin suorittamisstressissä se kaikkein surullisin asia: sitä huomaa, että edes ihanat asiat tärkeän ihmisen kanssa eivät aina yksinkertaisesti jaksa innostaa. Ja tämä tietysti saa kumppanin helposti tuntemaan olonsa torjutuksi tai tärkeysjärjestyksessä vihoviimeiseksi.

Itse olen tällä hetkellä sellaisessa tilanteessa, että tiedostan nämä asiat oikein hyvin, mutta samanaikaisesti en saa itsestäni irti sitä, että tekisin jotakin asian tilan parantamiseksi. Ja niin suorittamistressistä jää käteen vain se stressi ja loputon epäonnistumisen tunne, eikä parannusta tule.

Tämä on sellainen teksti, jota en päätä hyvään neuvoon enkä syvälliseen oivallukseen. Bloggaajilla on nykyään usein tapana kirjoittaa tavoista joilla he ovat selättäneet ongelmansa, mikä saa usein aikaan tunteen siitä, että kaikilla muilla on homma hallussa. Mutta minulla ei ainakaan ole – päinvastoin, usein asiat ovat kertakaikkisen levällään. Ja koska uskon, etten ole tämä tunteeni kanssa yksin, ajattelin nyt kääntyä teidän puoleenne ja neuvomisen sijaan herätellä keskustelua:

 

Onko suhteessa suorittaminen ja suorittamisstressi teille tuttua? Millä keinoin olette pyristelleet siitä eroon?

 

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa