Kun suorittamisstressi syö parisuhdetta

No Sex and the City

Lilyssä on viime aikoina puhuttu paljon suorittamisesta, ja aihe on minullekin valitettavan tuttu. Olen aina ollut sellaista stressaavaa suorittajatyyppiä, joka ei ikinä tee tarpeeksi, ei koskaan ole kyllin hyvä. Poden kroonista huonommuudentunnetta suoriutuessani elämässä epärealistisen korkeita odotuksiani huonommin. Viime aikoina olen myös huomannut, että opiskeluista ja töistä johtuvan stressin keskellä parisuhteesta on tullut se osa-alue, joka jää pahasti muiden jalkoihin. Koska kumppanilta ei saa sen puoleen palkkakuittia kuin välitodistustakaan, alkaa ulkoisen arvostelun alla itseään piiskaava suorittaja helposti luistaa nimenomaan suhteen hoitamisesta. Samalla tämä kuitenkin käytännössä kaksinkertaistaa stressin: tiedän olevani kaikkea muuta kuin ihanteellinen kumppani – ja sitten alan stressata myös siitä. Noidankehä on valmis.

Kuva: Tuntematon valokuvaaja / Helsingin kaupunginmuseo

 

Kun on kerran tottunut määrittämään itseään sen mukaan, millaisia arvosanoja, palkintoja tai muita suoritusmerkkejä saa, moinen mentaliteetti jää helposti päälle. Valitettavasti viime vuosina olen huomannut sen laajenneen koskemaan myös parisuhteen kaltaisia asioita. Haluaisin olla maailman ihanin, huomaavaisin ja huolehtivaisin kumppani, mutta tosiasiassa lienen enimmäkseen korkeintaan siedettävä sellainen. Parisuhteessa on myös se jännä juttu, että siinä missä esimerkiksi opiskelujen suhteen stressi ja tahto saavuttaa enemmän saattavat puskea tekemään enemmän töitä ja siten suoriutumaan paremmin, kotona oman kumppanin kanssa samaa ei välttämättä tapahdu. Koska koti on se suunnilleen ainoa paikka, jossa kukaan ei vaadi tietynlaista tulosta tai muuta menestystä, on tämä helposti se osa-alue, jossa suorittaja romahtaa eikä yhtäkkiä saa aikaan enää mitään.

Oma väsymykseni on viime aikoina päässyt sellaiseen pisteeseen, että jos satun olemaan kotona, makaan todennäköisesti sohvalla lähinnä kuiviin puristettua riepua muistuttaen. En millään jaksaisi tehdä mitään mukavaa, kokkaaminen tuntuu ylivoimaiselta haasteelta, ja yhteinen aika kumppanin kanssa typistyy typistymistään muiden hommien kiilatessa aina edelle. Lisäksi kumppani joutuu luonnollisesti kuuntelemaan paljon erilaisia murheita ja sitä yleistä stressivalitusta, onhan hän lähimpänä ihmisenä se, jonka kuuntelevaan korvaan kaikenlainen kurja kaadetaan. Lienee sanomattakin selvää, että tämä ei varsinaisesti auta kehittämään parisuhteeseen sellaista kivaa ja kepeää tunnelmaa.

Ja seksiinkin stressi tietysti vaikuttaa. Ainakin omalla kohdallani halut laskevat sitä mukaan mitä korkeammalle stressikäyrä kipuaa, ja jo yhdeksän jälkeen sänkyyn kaatuessani minua kiinnostaa vain ja ainoastaan nukkuminen. Tästäkin suorittaja onnistuu tietysti, väsymyksestään huolimatta, vetämään hirveät kierrokset – että nyt sitä jättää toisen ilman, vaikka sen tekisi mieli, ja nyt sillä on varmaan paha olla, ja kyllähän minäkin tahtoisin, mutta kun mä en jaksa…!

Olen keskustellut aiheesta kumppanini kanssa runsaasti ja olemmekin tehneet tilanteen parantamiseksi monenlaisia suunnitelmia yhteisistä aamukävelyistä aina treffi-iltoihin asti. Valitettavasti vain harvat niistä ovat toteutuneet, sillä stressiväsähtäneelle ihmiselle kivatkin suunnitelmat muuttuvat helposti jälleen yhdeksi asiaksi to do -listalla. Tämä onkin suorittamisstressissä se kaikkein surullisin asia: sitä huomaa, että edes ihanat asiat tärkeän ihmisen kanssa eivät aina yksinkertaisesti jaksa innostaa. Ja tämä tietysti saa kumppanin helposti tuntemaan olonsa torjutuksi tai tärkeysjärjestyksessä vihoviimeiseksi.

Itse olen tällä hetkellä sellaisessa tilanteessa, että tiedostan nämä asiat oikein hyvin, mutta samanaikaisesti en saa itsestäni irti sitä, että tekisin jotakin asian tilan parantamiseksi. Ja niin suorittamistressistä jää käteen vain se stressi ja loputon epäonnistumisen tunne, eikä parannusta tule.

Tämä on sellainen teksti, jota en päätä hyvään neuvoon enkä syvälliseen oivallukseen. Bloggaajilla on nykyään usein tapana kirjoittaa tavoista joilla he ovat selättäneet ongelmansa, mikä saa usein aikaan tunteen siitä, että kaikilla muilla on homma hallussa. Mutta minulla ei ainakaan ole – päinvastoin, usein asiat ovat kertakaikkisen levällään. Ja koska uskon, etten ole tämä tunteeni kanssa yksin, ajattelin nyt kääntyä teidän puoleenne ja neuvomisen sijaan herätellä keskustelua:

 

Onko suhteessa suorittaminen ja suorittamisstressi teille tuttua? Millä keinoin olette pyristelleet siitä eroon?

 

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa

Kommentit

CougarWoman
CougarWoman

Mä olin oman suhteeni alussa melkoinen suorittaja ja perfektionisti; onneksi satuin naimaan ns. löysäranteisen miehen, joka opetti vuosien varrella muutaman mulle sopivan ohjenuoran:

- älä stressaa asioista, joihin et itse voi vaikuttaa
- sano ei asioille, joita et oikeasti halua tehdä (niin pitkälle kuin mahdollista, töissä nyt ei aina voi)
- 80-20 -sääntö: ei haittaa jos ei oo niin justiinsa, kunhan on tehty
- aina ei tarvi olla menossa
- on ookoo epäonnistua, kunhan on yrittänyt, sillä virheistä oppii
- apua voi pyytää aina

Totta kai meillä on molemmilla vieläkin työstressiä ja kiireitä, mutta se semmoinen niskalihaksissa asti tuntuva jännittäminen on pikkuhiljaa jäänyt pois. Jotenkin on tajunnut, ettei se maailma kaadu, mikäli missaa deadlinen, tai että yrittämistä arvostetaan enemmän kuin täydellisyyttä. Ja että avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan nimenomaan hyvä indikaatio siitä, että tunnistat omat (taidolliset ja henkiset) rajasi.

Tiedä sitten, onko tämä hyvää oman elämän psyykkistä hallintaa, vaiko vaan hälläväliä-asenne. :D 

Jemina
No Sex and the City

Tuo 80-20 -sääntö muistutti minua tästä Hesarin jutusta, jossa kasvatustieteen professori Juha T. Hakala neuvoi näin: ”On asioita, jotka täytyy tehdä hyvin, jopa täydellisesti, mutta on paljon enemmän asioita joihin riittää seiskan, ehkä seiska miinuksen taso.” Ja se on ihan varmasti totta. Ehkä onkin siis niin, että oman elämän hyvään psykologiseen hallintaan vaaditaan myös vähän hälläväliä-asennetta.

Nyt vielä kun oppisi toteuttamaan tuota seiskan politiikkaa omassa elämässään... Mutta no, ehkä asian tiedostaminen on se kuuluisa ensimmäinen askel, ja tästä tie vie vain eteen- ja ylöspäin!

Pax
Liikehdintää

Varsinkin se ottaa välillä päähän, että se puoliso lähimpänä olevana kärsii siitä, että jos mulla menee huonosti. Että vieraiden edessä jaksaa vielä tsempata (ei tosin enää aina sitäkään, onneksi!), mutta kotona sitten kiukuttelee ja käyttäytyy kurjasti. Onneksi osataan pyytää anteeksi ja olen välillä kuulemma myös ihan kiva. Vähänhän toi parisuhde kärsii tästä vauva-ajasta, mutta sen molemmat ymmärtää.

Puuman tavoin meilläkin mies on opettanut epätäydellisyyttä tietyissä asioissa. Tai siis sitä, ettei aina tarvitse olla niin viimeisen päälle. Avun pyytämistä joudutaan molemmat vielä harjoittelemaan, toisiltakin, mutta erityisesti kodin ulkopuolelta. Sitä on tottunut niin pärjäämään yksin...

Jemina
No Sex and the City

Varsinkin se ottaa välillä päähän, että se puoliso lähimpänä olevana kärsii siitä, että jos mulla menee huonosti. Että vieraiden edessä jaksaa vielä tsempata (ei tosin enää aina sitäkään, onneksi!), mutta kotona sitten kiukuttelee ja käyttäytyy kurjasti.

Just tämä on kyllä tällaisten tilanteiden suurin tragedia - että se kaikkein lähin ja turvallisin ihminen on aina just se, joka tilanteesta saa eniten kärsiä.

Ap (Ei varmistettu)

Hieno ja rehellinen kirjoitus, kiitos!
Mulla on omakohtaista kokemusta aivan vastaavasta tilanteesta, mutta toisinpäin.
Eli olen se osapuoli, joka saanut katsella kotona enimmäkseen uupunutta /passiivista tai ärhäkkää puolisoa.
Kauan olen jaksanut tukea, venyä ja ymmärtää, mutta kyllä se on myös pahasti nakertanut. Omaa itsetuntoa ja suhdetta.
Kun näkee puolisonsa olevan muualla aktiivinen, innokas, energinen ja kommunikoivan iloisesti, hyväntuulisesti jne. ja syttyvän milloin mistäkin, tuntuu todella pahalta, että kotona tuo ihminen on jotain aivan muuta.
Toinen puolustelee käytöstään liialla tekemisellä, mutta silti ottaa sitä jatkuvasti lisää. Tällöin on siis todella vaikea ymmärtää yhtälöä.
Väkisin tulee olo, että huono käytös johtuu siitä, että minussa on jotain vikaa.
Mikä on oman käyttäytymisesi perimmäinen syy? Onko se todella kiire vai pakenetko jotain?
Omalla kohdalla nimittäin kyseessä oli molemmat.
Puoliso oli ärhäkkä ja uupunut, koska hänellä niin kovat tavoitteet ja paljon hommaa kaikessa muussa. Mutta myös, koska meillä oli vaikeita juttuja/tragedioita henkkoht/yhteisessä elämässä. Hän pakeni tekemiseen.
On kyllä osoittanut rakkauttaan ja sitoutumistaan monin tavoin. Silti arjen käytös/teot merkitsevät eniten.
Nyt hän rauhoittanut tahtiaan ja on ollut todella hyvä olla. Muutenkin aina kun hänellä enemmän vapaa-aikaa ja meillä siten myös yhteistä aikaa levon jälkeen, olemme kuin vastarakastuneita.
Kannattaa miettiä rehellisesti, mikä sinulla on tärkeysjärjestys elämässäsi.
Tätä voi puolestaan olla vaikea hahmottaa, jos koko ajan on kova kiire/stressi päällä. Ajattelen, että vasta kun saa ensin itselleen aikaa pysähtyä ja rauhoittua, voi ylipäätään nähdä sen, mitkä ovat ne omat ydinajatukset/toiveet/prioriteetit. Sitä saattaa kaiken suorittamisen keskellä hävittää suunnan itseltäänkin. Koska ei ehdi kysyä/tunnustella, mitä oikeasti haluaa.
Tämän ei tarkoitus syyllistää vaan ihan juuri niin, mikä itsellesi tärkeintä. Jos sinulta vietäisiin kaikki muu elämässäsi, mitkä kolme asiaa haluaisit säilyttää?
Niiden eteen kannattaa tehdä töitä.
Koska se, mihin panostaa, se kukoistaa. Varjoon jäävät asiat kuihtuvat vähitellen.
Pätee myös parisuhteeseen.
Nyt ei kuitenkaan varmasti ole liian myöhäistä toimia -minkään suhteen. Mitä ikinä se onkaan, minkä haluat kukoistavan.

P.S. Yksi asia, minkä kautta me olemme päässeet alkuun, oli kysyä, millaista yhdessäoloa se stressaantunut osapuoli kaipaisi eli millainen yhdessäolo olisi sellaista, jota ei tarvitsisi suorittaa ja josta saisi voimaa ja hyvää oloa sen sijaan. Ehkä tekin voisitte aloittaa sillä, että aluksi olisitte yhdessä tavalla, jota sinä toivot/jaksat. Se alkaa sitten kummasti ruokkia sitä yhteistä olemista ja sen muotoja.

Jemina
No Sex and the City

Kiitos kommentistasi! On pysäyttävää lukea tutusta tilanteesta, mutta sen toiselta kantilta kokenen näkökulmasta. Otit esiin monia asioita, joista myös oma kumppanini on koettanut minulle kommunikoida, mutta jotenkin se kuulostaa rankemmalta noin toisen kertomana.

On kauhea ajatus, että kumppani tuntisi tilanteen johtuvan hänessä olevasta viasta. Tosiasiassa veikkaan monien hirveiden stressikierrosten kanssa taistelevien ihmisten kohdalla kumppanin olevan nimenomaan se about asia, joka heitä vielä kannattelee. Mutta kuten itsekin sanoit, eihän se päälle päin näy; jos käytännön teot sekä käytös tavallisessa arjessa eivät tästä kerro, on oikein ymmärrettävää, että stressihirviön kanssa elävää tyyppiä tämä ei paljon lohduta.

Kiitos kun jaoit oman kokemuksesi. Tätä jään miettimään vielä pitkäksi aikaa.

Riannarianna (Ei varmistettu)

Upea teksti, kiitos että jaoit kokemuksiasi! Uskon, että todella moni kärsii samanlaisista ongelmista, itseni mukaan lukien. Näissä asioissa kehittyminen ja oppiminen on todella hidasta, ja usein huomaa pätyneensä takaisin lähtöpisteelle. Itse olen oppinut vihdoin sen, että asiat eivät muutu, jos ei jotain muuta elämässään. Siksi ainut neuvo, jonka tähän tilanteeseen keksin, on: luovu jostain. Tarkoitan jostain tehtävästä, suorittamistyypisestä asiasta. Itselleni kiire ja liian suuri työmäärä on se, joka sitä stressiä aiheuttaa eniten, ja sitä myötä alkavat usein nämä inhat noidankehät ihan kaikilla muillakin elämän osa-alueilla. Lopulta päätin luopua joistain asioista ja opetella elämään niin, ettei menossa ole montaa projektia ja tehtävää yhtä aikaa. Luopuminen on älyttömän vaikeaa, mutta usein tarpeellista. Toki kaikissa tilanteissa se ei ole mahdollista, mutta kannattaa tarkaan pohtia, voisiko jostakin luopua, eikä sitten ottaa siihen tilalle yhtään mitään. Mutta kuten sanoin, nämä prosessit ovat ainakin itselleni tosi hitaita ja tarvitsevat todella paljon miettimistä ja harkitsemista. Mutta kehotan oikeasti pohtimaan sitä, voisitko luopua jostain. Mikä ei ole täysin pakollista? Mikä on sellaista, mistä pidät, mutta joka silti ehkä ottaa enemmän kuin antaa? Uskoisin, että hyvä parisuhde ei kuitenkaan ole se, josta oikeasti haluaisi ensimmäisenä luopua, mutta pahimmillaan tilanne voi myös siihen johtaa.

Voimia! <3

Riannarianna (Ei varmistettu)

Huomasin nyt, etten pohtinut oikeastaan suorittamista ja stressiä parisuhteessa, vaan keskityin niihin muissa, työ-, opiskelu- ja tehtävätyypisissä asioissa. Mutta ehkä pointtini oli myös, että helposti nämä asiat alkavat tulla mukaan parisuhde-elämään, kun stressiä on muussa elämässä paljon. Mitä enemmän itselläni on stressiä elämässä ylipäätään, sitä enemmän se alkaa tunkeutua myös parisuhde-elämään ja alkaa luoda ihan kaiken maailman noidankehiä. Joten ajattelen, että vähemmän stressiä elämässä -> vähemmän stressiä ja suorittamista parisuhteessa.

Jemina
No Sex and the City

Kiitos kommentistasi! Siinä oli monia tosi hyviä pointteja. Jostakin luopuminen tuntuisi tosiaan olevan ainoa ratkaisu, mutta samanaikaisesti koen, että yksikään palanen tällä hetkellä ei ole sellainen, josta oikeasti voisi päästää irti - kun kohdalle osuu hienoja tilaisuuksia, ja joitakin tylsiä asioita vain pitää edistää, ja omia mukavia juttujakin haluaisi tehdä, on yhtälöstä tosi vaikea bongata se elementti, josta voisi luopua ilman, että se aiheuttaa enemmän negatiivisia fiiliksiä ja seurauksia. Samasta aiheesta puhutaan itse asiassa just Natan blogissa: siitä, miten kivoistakin asioista voi uupua, ja miten näin käydessä on todella vaikeaa keksiä tilanteeseen mitään ratkaisua.

Jään kuitenkin pohtimaan tätä, sillä jonkin asian on selvästi muututtava, ja silloin ei liene muuta tietä kuin tehtävälistalla olevien juttujen vähentäminen. Olet meinaan myös ihan oikeassa siinä, että vähemmän stressiä ylipäänsä johtaisi myös vähempään stressiin parisuhteessa, kun ei tarvitsisi koko ajan potea syyllisyyttä siitä, miten paska kumppani sitä stressikierrostensa takia onkaan. Ja noin muuten täydellisen toimiva suhde ei todellakaan ole jotakin sellaista, minkä haluaisin stressin alttarille uhrata.

ReettaM
Harharetkiä

Vitsit, tämä kuulosti tosi tutulta ja samaistuttavalta! Kiitos!

Huomaan itse ottavani tosi helposti kierroksia asioista ja stressaavani kohtuuttomasti myös sellaisista jutuista, joihin en voi edes vaikuttaa. Se heijastuu myös parisuhteeseen, tietysti. Ikävää on esimerkiksi se, jos iltaisin on niin väsynyt, ettei edes jaksaisi kertoa kuulumisia tai kuunnella toisen juttuja. Ja kun stressi kiristää hermoja, niin pahimmillaan pahaa oloaan purkaa juuri siihen ihmiseen, joka on kaikkein lähimpänä. Onneksi nykyään sentään tajuan pyytää (ainakin jälkikäteen) anteeksi. Mut onneks mun mielestä ei ole melkeinpä mitään ongelmaa, mitä ei ratkaisisi puhumalla!

Joskus tosin ihmettelen, miten ihmeessä parisuhteet kestää esimerkiksi tilanteissa, jossa toisella on todella paljon aikaa nielevä ura. Haluaisin tietää, minkälaisia taisteluja asiasta on kotona käyty. 

Aina ei oo mahdollista helpottaa omia aikatauluja, mutta useimmiten helpottaa ajatus siitä, että kohta kiire on ohi. Harvemmin se kestää vuosikausia. Ehkä auttais sopia jotain kivaa yhteistä tekemistä, jota voi odottaa, kunnes kiire helpottaa?

Jemina
No Sex and the City

Niin, on kyllä ihan mahdottoman epäreilua, että just se lähin tyyppi, se joka kaiken stressin keskellä tukee kaikin mahdollisin tavoin, on just se johon stressi niin usein kiukkuna puretaan! Maailmassa on virhe, ei tähän voi paljon muuta sanoa.

Ja kivan tekemisen odottaminen on kyllä hyvä idea, samoin kuin sellaisen melkeinpä pakkojärkkääminen. Meillä on viime aikoina väsätty listoja matalan kynnyksen kivoista asioista, joita voi tehdä helposti ja joista ei pitäisi aiheutua ylimääräistä stressiä (kävely aurinkoisena päivänä, kahvitreffit keskustassa), sekä isommista kivoista asioista, joiden tekemiseen pyritään tulevaisuudessa (pyöräretki Ahvenanmaalle, yhteisen harrastuksen aloittaminen). Ehkä homma vielä näillä saadaan nousuun!

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.