Siviilisääty määrittää naista edelleen
Yhä useammat pariskunnat tuntuvat nykyään hankkivan naimisiin mennessään sormusten sijaan jonkinlaiset asiaa juhlistavat tatuoinnit. Bongasin allaolevan häätatuointikuvan ruotsalaisen Lady Pain Tattoo-liikkeen Facebook-sivuilta ja tajusin yhtäkkiä sen nähdessäni jotakin monelle luultavasti ihan ilmiselvää, mutta itselleni uutta – miehen tatuointi ei teoriassa kerro mitään tämän siviilisäädystä, mutta naisen kyllä kertoo. Englannin Mr ja Mrs sekä suomalaiset herra ja rouva ovat samanlaisia epätasa-arvosia sanapareja: miesten termit ovat yksinkertaisesti vain kunnioittavia tapoja viitata mieheen tämän aviosäätyyn katsomatta, siinä missä naisten termit kertovat kyseessä olevan nimenomaan naimisissa oleva nainen. Avioon astuessaan nainen siis muuttuu jollakin perustavanlaatuisella tavalla, siinä missä mies pysyy aivan ennallaan.
Sama ilmiö on kyseessä sukunimiasiassa, josta olemme täällä ennenkin keskustelleet: suurimmassa osassa heteroliitoista nainen ottaa yhä miehen sukunimen, ja miehistä vain alle kaksi prosenttia ottaa naisen nimen tai yhdistää sen omaansa. Kotimaisten kielten keskuksen erikoistutkija Sirkka Paikkala onkin kommentoinut tätä sukunimikysymystä muistuttamalla sen historiallisten syiden löytyvän holhousasetelmasta: pitkään vain miehillä oli oikeus omaisuuteen, kun taas naiset siirtyivät ikäänkuin omaisuutena yhdeltä mieheltä toiselle. Nimenmuutos viestitti naisen isän luovuttaneen tämän aviomiehelle, ja että nainen oli nyt kirjattu toisen miehen nimiin – vähän kuin vaikkapa lehmä, joka polttomerkitään uuden omistajan symbolilla. Se, että naisten sukunimi ja titteli vaihtuvat edelleen, kertoo siitä miten siviilisäädyn ajatellaan yhä määrittävän naista monin tavoin.
Toisinpäin asia ei tietenkään päde, eikä avioliitto muuta miestä mihinkään suuntaan: herra on herra vaikka voissa paistaisi, siinä missä nainen on neiti taikka rouva riippuen siitä onko joku mies suvainnut ottaa hänet ristikseen.
Vaikka nykyään etenkin nuoret naimisissa olevat naiset saattavat puhua itsestään rouvashenkilönä jotenkin retrosti tai peräti vähän ironisesti, ilman että sillä pyritään tekemään pesäeroa naimattomiin naisiin, historian painolastista ei siis päästä eroon tässäkään asiassa. Rouvaa on myös perinteisesti pidetty korkea-arvoisempana kuin neitiä; nainen itsessään ei siis ole ollut juuri minkään arvoinen, ja on tarvinnut aviomiehen asemaansa parantaakseen. (Ja tokihan naimaton nainen on jotenkin epäonnistunut elämässään.) Tämä perinne näkyy edelleen esimerkiksi siinä, että korkea-arvoista naista puhutellaan rouvana tämän aviosäädystä riippumatta. Kuten Kielikellon naissukuisia sanoja käsittelevässä mielenkiintoisessa jutussa huomautetaan, Tarja Halosta ohjeistettiin puhuttelemaan sanoilla rouva tasavallan presidentti – huolimatta siitä, että Halonen ei itse asiassa ollut naimisissa tullessaan valituksi presidentiksi. Rouva-sanalla on siis mielissämme edelleen huomattavasti pelkkää neitiä kunnioittavampi kaiku.
Siviilisääty on siis edelleen monella tavalla naista määrittävä tekijä, ja arvostetun naisen termistöön liittyy erottamattomalla tavalla ajatus miehestä ja miehisestä hyväksynnästä. Sukunimen vaihtamisesta on Suomessa saatu päättää itse nyt kolmenkymmenen vuoden ajan, mutta papin aamen tai maistraatin virkamiehen todistus tekee neidistä edelleen rouvan. Kielikellon jutussa kerrotaan, että Kotikielen Seuran kokouksessa pohdittiin jo vuonna 1903 tarvetta tämän asian tasa-arvoistamiselle: ”Olisi ruvettava miettimään yhteistä nimitystä sekä rouville että neideille, samoin kuin miehillä on nimitys herra. Asiaa kannatettiin, mutta nimitys jäi keksimättä.”
Se nimitys on keksimättä yhä edelleen, yli sata vuotta myöhemmin.
Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:PATRIARKAATIN PERINTEET: SUKUNIMEN VAIHTAMISESTA AVIOLIITOSSAVähemmän täydellinen elämä: Avioliiton ja lasten pakosta
Kuva: Lady Pain Tattoo