Viisikymppisenä voisin opetella surffaamaan
Tunnustan: pelkään vanhenemista. Suunnilleen 25-vuotissyntymäpäivästäni saakka olen pelännyt, että aika loppuu kesken. Usein ajattelen olevani jo nyt liian vanha tekemään jotakin: opettelemaan uusia asioita, löytämään itsestäni uusia puolia tai muuttamaan elämäni suuntaa. Vanhenemiseen liittyvä ahdistus johtunee pitkälti tavasta, jolla kulttuurissamme palvotaan nuoruutta etenkin naisten kohdalla. Ikääntyvät naiset siivotaan vähin äänin pois näkyvistä: heille ei ole paikkaa populaarikulttuurissa, ei mainoksissa, ei lehtien palstoilla. Kaiken kaikkiaan kuulemme häviävän vähän kertomuksia siitä, mitä kaikkea siistiä varttuneemmallakin iällä voi vielä tehdä. Ei siis ihmekään, että minuakin ahdistaa ja ajattelen jatkuvasti ajan loppuneen jo kesken.
Ahdistusta lisää se, että elämä esitetään usein siistinä kehityskaarena, jossa oikea ammatti, parisuhde, perhemuoto ja oman itsen syvin olemus löydetään parinkympin korvilla, ja sen jälkeen ne kaikki vain hiotaan huippuunsa. Jos siis on itse vähän hukassa eikä tuossa iässä (tai myöhemminkään) oikein tiedä mitä maailmalta tahtoo, saattaa helposti tuntua siltä, että oman jutun löytäminen on myöhäistä ja viimeistään kolmekymppisenä kaikki toivo on jo menetetty. Sitä kun ei kovin usein pääse kuulemaan tarinoita, joissa muistutetaan meidän kasvavan ja kehittyvän koko ajan ja monien mahdollisuuksien pysyvän auki mittariin kertyneistä ikävuosista riippumatta.
Siksi olenkin ihan helvetin onnellinen, että törmäsin kirjastossa Lisa Congdonin kirjaan A Glorious Freedom – Older Women Leading Extraordinary Lives. Se on nimittäin avartanut maailmankuvaani aivan valtavasti! Kirjan tarinoissa eri ikäiset naiset kertovat elämästään, tekemistään muutoksista ja siitä kaikesta, mitä vielä vähän vanhempanakin ehtii. Ja sitähän ehtii vaikka mitä! Tiesittekö esimerkiksi, että Vera Wangista tuli muotisuunnittelija ”vasta” nelikymppisenä? Tai että Laura Ingalls Wilder julkaisi Pieni talo preerialla -kirjansa ollessaan 65-vuotias ja Minnie Pwerlestä tuli menestynyt taiteilija tämän alettua maalata 80-vuotiaana?
Kuuluisien naisten lisäksi kirjassa kerrotaan myös monien ihan tavallisten tyyppien tarinoita, ja niistä jokainen inspiroi minua ajattelemaan asioita uusiksi. Eniten minussa resonoi teoksen ensimmäinen tarina, jossa kirjailija Caroline Paul kertoo siitä, kuinka päätti opetella surffaamaan 49-vuotiaana. Se ei ehkä ollut yhtä helppoa kuin nuoremmille, mutta hän teki sen siitä huolimatta. Ihan vain siksi, että tahtoi.
Linkkasin juuri blogin Facebook-sivun puolella mahtavan videon skeittaavasta pikkutytöstä ja kirjoitin siitä, miten itse halusin ala-asteella oppia skeittaamaan, mutten koskaan uskaltanut sitä opetella. Paulin teksti muistuttikin minua siitä, miten turhaa on harmitella sitä etten lapsena ollut kyllin cool uskaltautuakseni harvinaisen harrastuksen pariin. Minähän voisin hypätä laudalle vaikka tänään!
Niin, aika ei ole loppunut kesken. Minulla saattaa olla vielä 50–60 vuotta aikaa tehdä vaikka mitä. Vaikka näen vain harvoin yli viisikymppisiä naisia julkisuudessa, vaikka heidän elämästään ja saavutuksistaan vaietaan niin täysin, naiset eivät lakkaa olemasta olemassa keski-iän lähestyessä.
Minäkään en lakkaa olemasta vaikken ole enää kaksikymppinen, eikä mikään estä minua opettelemasta surffaamaan – tai vaikka skeittaamaan – vielä viisikymppisenä tai vanhempanakin. Ei niin mikään.
Jatka lukemista:
Nainen menee pilalle vanhetessaan
tsekkaa tämä: grace ja frankie
seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.