Viisikymppisenä voisin opetella surffaamaan

No Sex and the City

Tunnustan: pelkään vanhenemista. Suunnilleen 25-vuotissyntymäpäivästäni saakka olen pelännyt, että aika loppuu kesken. Usein ajattelen olevani jo nyt liian vanha tekemään jotakin: opettelemaan uusia asioita, löytämään itsestäni uusia puolia tai muuttamaan elämäni suuntaa. Vanhenemiseen liittyvä ahdistus johtunee pitkälti tavasta, jolla kulttuurissamme palvotaan nuoruutta etenkin naisten kohdalla. Ikääntyvät naiset siivotaan vähin äänin pois näkyvistä: heille ei ole paikkaa populaarikulttuurissa, ei mainoksissa, ei lehtien palstoilla. Kaiken kaikkiaan kuulemme häviävän vähän kertomuksia siitä, mitä kaikkea siistiä varttuneemmallakin iällä voi vielä tehdä. Ei siis ihmekään, että minuakin ahdistaa ja ajattelen jatkuvasti ajan loppuneen jo kesken.

Ahdistusta lisää se, että elämä esitetään usein siistinä kehityskaarena, jossa oikea ammatti, parisuhde, perhemuoto ja oman itsen syvin olemus löydetään parinkympin korvilla, ja sen jälkeen ne kaikki vain hiotaan huippuunsa. Jos siis on itse vähän hukassa eikä tuossa iässä (tai myöhemminkään) oikein tiedä mitä maailmalta tahtoo, saattaa helposti tuntua siltä, että oman jutun löytäminen on myöhäistä ja viimeistään kolmekymppisenä kaikki toivo on jo menetetty. Sitä kun ei kovin usein pääse kuulemaan tarinoita, joissa muistutetaan meidän kasvavan ja kehittyvän koko ajan ja monien mahdollisuuksien pysyvän auki mittariin kertyneistä ikävuosista riippumatta.

Siksi olenkin ihan helvetin onnellinen, että törmäsin kirjastossa Lisa Congdonin kirjaan A Glorious Freedom - Older Women Leading Extraordinary Lives. Se on nimittäin avartanut maailmankuvaani aivan valtavasti! Kirjan tarinoissa eri ikäiset naiset kertovat elämästään, tekemistään muutoksista ja siitä kaikesta, mitä vielä vähän vanhempanakin ehtii. Ja sitähän ehtii vaikka mitä! Tiesittekö esimerkiksi, että Vera Wangista tuli muotisuunnittelija "vasta" nelikymppisenä? Tai että Laura Ingalls Wilder julkaisi Pieni talo preerialla -kirjansa ollessaan 65-vuotias ja Minnie Pwerlestä tuli menestynyt taiteilija tämän alettua maalata 80-vuotiaana?

Kuuluisien naisten lisäksi kirjassa kerrotaan myös monien ihan tavallisten tyyppien tarinoita, ja niistä jokainen inspiroi minua ajattelemaan asioita uusiksi. Eniten minussa resonoi teoksen ensimmäinen tarina, jossa kirjailija Caroline Paul kertoo siitä, kuinka päätti opetella surffaamaan 49-vuotiaana. Se ei ehkä ollut yhtä helppoa kuin nuoremmille, mutta hän teki sen siitä huolimatta. Ihan vain siksi, että tahtoi.

Linkkasin juuri blogin Facebook-sivun puolella mahtavan videon skeittaavasta pikkutytöstä ja kirjoitin siitä, miten itse halusin ala-asteella oppia skeittaamaan, mutten koskaan uskaltanut sitä opetella. Paulin teksti muistuttikin minua siitä, miten turhaa on harmitella sitä etten lapsena ollut kyllin cool uskaltautuakseni harvinaisen harrastuksen pariin. Minähän voisin hypätä laudalle vaikka tänään!

Niin, aika ei ole loppunut kesken. Minulla saattaa olla vielä 50–60 vuotta aikaa tehdä vaikka mitä. Vaikka näen vain harvoin yli viisikymppisiä naisia julkisuudessa, vaikka heidän elämästään ja saavutuksistaan vaietaan niin täysin, naiset eivät lakkaa olemasta olemassa keski-iän lähestyessä.

Minäkään en lakkaa olemasta vaikken ole enää kaksikymppinen, eikä mikään estä minua opettelemasta surffaamaan – tai vaikka skeittaamaan – vielä viisikymppisenä tai vanhempanakin. Ei niin mikään.

 
Jatka lukemista:
Nainen menee pilalle vanhetessaan
tsekkaa tämä: grace ja frankie

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.
Share

Kommentit

Femaleversion
Female Version

Ei saakeli, täytyy lukea tämä! Itse löysin sen "oman jutun" vasta pari vuotta sitten ja nyt kolmenkympin lähestyessä ja koulun ollessa vielä kesken alkaa ikäkriisi ajoittain hiipiä kuvioihin (tyhmää, tiiiääään!), niin luulen et tää tekis mullekin hyvää! Kiitos vinkistä! :D

Jemina
No Sex and the City

Tiedän tuon tunteen ihan täysin! Olen itse tehnyt tosi monia asioita elämässäni ns. väärässä järjestyksessä ja paininut aika paljonkin niiden hölmöjen ajatusten kanssa, että miten asia olisi kuulunut tehdä. Koulut ovat kesken meinaan täälläkin, minä kun aloitin yliopisto-opinnot 28 vuoden kypsässä iässä ja väännän nyt gradua samaan aikaan itseäni kymmenen vuotta nuorempien ihmisten kanssa. Tuollaiset negatiiviset kelat siis rassaavat meikäläistäkin edelleen säännöllisesti, mutta yritän parhaani mukaan pyristellä niistä eroon, sillä tiedän ettei niissä ole mitään järkeä - minä en olisi minä, jos asiat eivät olisi menneet tässä järjestyksessä kuin ne nyt ovat menneet, ja olisin varmaan tehnyt jotain ihan erilaisia valintoja ja päätynyt jonnekin ihan muualle.

Ja aikaa on. Ehkä siitä pitää tehdä itselleen jonkinlainen mantra, jota toistella aina kun nämä asiat alkavat ahdistaa: että aikaa on. Ikäkriisi voi painua helvettiin, me tehdään hommat omalla tahdillamme ja just silleen miltä tuntuu!

Femaleversion
Female Version

No aamen! 

Vaiva (Ei varmistettu)

Oi että! Kaikki tämä tuli niin tarpeeseen. Lähiaikoina on tullut pohdittua ihan liikaa justiinsa näitä juttuja. Oon kriiseillyt sen kanssa etten vaan tiedä mitä sitä haluaisin elämällä tehdä ja miks oon niin vanha ja ääh kaikki nuoremmat tietää ja menee ja tekee ja aika loppuu kesken. EIHÄN LOPU.

Jemina
No Sex and the City

Jes, hyvä kuulla! Ja vaikka en siis tietenkään missään nimessä haluaisi, että jengillä on tällaisia keloja, niin samanaikaisesti olen jollain tavalla helpottunut kuullessani, etten ole ainoa näistä asioista kriiseillyt. Nyt sitten vaan yritetään opetella tsemppaamaan niin itseämme kuin toisiammekin, ettei tässä oikeastaan ole mikään kiire.

Ja tuosta EIHÄN LOPU voisi vaikka tehdä hienon ristipistotaulun seinälle! Siinä se sitten möllöttäisi ja vähän kryptisesti muistuttaisi meitä siitä, että vielä ehtii, melkein mitä tahansa.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.