Villi viikonloppu, tai: Minä ja Hugh Grant
Treffit siirtyivät hamaan tulevaisuuteen, mutta en ajatellut vaipua epätoivoon. Sen sijaan ostin pullon valkoviiniä ja päätin viettää rauhallisen viikonlopun seuranani kissat – ja Hugh Grant. Aion nimittäin katsoa pitkästä aikaa romanttisia komedioita.
Yleensä olen turvautunut romanttisiin komedioihin ollessani lievän masentunut. Sunnuntai-iltaisin. Eksää miettien. NYYH, taas kerran. Kalsarikännit kiskaisten, taas kerran. (Jeminan drinkkivinkit osa 1: valitse tunnelmaan sopiva juoma. Mieluiten jotakin sopivan surkeaa – halpa mansikkaviini käy hyvin. Kaada kulhoon/ämpäriin/pesusoikoon, hulauta sekaan Spriteä tai vastaavaa, ja kippaa soppa kauhalla suuhun. Puolet tietysti tyylikkäästi rinnuksille roiskuttaen. Hienostunutta kuin mikä.) Siis juuri silloin, kun romantiikka on tosiaan ollut vain vitsi, muttei erityisen hilpeä sellainen. Eikä rakkaudessakaan ollut mitään hauskaa. Siis ei niin mitään. Khetä thämä pashka muka naurattaa, shaatana!
Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Saatan toki vetää klassiset kalsarikännit (tai päätyä saman konseptin lievempään versioon, pikkarihiprakkaan), mutta tunnelma ei ole yhtä epätoivoinen kuin ennen. Tajusin nimittäin olevani siinä ihmeellisessä elämänvaiheessa, jossa entisen miehen perään ei enää haikaile, nykyistä ei ole, eikä tulevaakaan kaipaa. Halleluja! En muista olleeni tässä tilassa kovin montaa kertaa sitten viisitoista vuotta täytettyäni. Sydän ei ole karrella! Eksoottista!
Niinpä jäin miettimään: näyttävätköhän romanttiset komediat erilaisilta, kun niitä ei katsele kyynelverhon takaa, itsesäälin suossa possun lailla rypien? Mitä mieltä olette?
Tästä on otettava selvää. Aion käyttää viikonloppuni tehokkaasti sohvalla maaten, käyden läpi leffakokoelmani helmiä. Pyhä pyrkimykseni on koostaa maanantaihin mennessä lista parhaista romanttisista komedioista.
Mitkä ovat teidän romcom-suosikkejanne?
Onko parasta edes mahdollista valita?
Onko Hugh Grantin voittanutta?
Kuvat: asdamagazine.com, lynnandtonicblog.com