Ladataan...
Odotusta ja opiskelua

Kirjoitan tästä nyt varmaan sadatta kerta, mutta: jos ja kun siellä on lukemassa joku äiti, joka saa arjen rullaamaan mukavasti ja PÄIVÄUNET ONNISTUMAAN kotona, niin taputa itseäsi selkään ja osta palkinnoksi vaikka skumppapullo. Olet todellakin sen ansainnut! Olet onnistunut asiassa, joka on elintärkeä koko perheen mielenterveyden säilymisen kannalta.

Itsehän olen kai muuten ihan keskivertohyvä äiti, mutta tässä asiassa epäonnistunut surkeasti jo alusta alkaen. Pienempänä esikoinen oli niin ylivirkeä, että kaikki unet olivat hankalia. Yöt menevät kaikkien onneksi nykyään hyvin, mutta päikkärit eivät edelleenkään. Nykyään on kysymys enää tottumuksesta ja auktoriteetin puutteesta, sillä isä saa pojan kyllä nukahtamaan ihan normaalisti vartissa. Minä en edes tunnin vieressä makaamisella. Toki olen tajunnut sen itsekin jo aikoja sitten, että muutaman periksiantamisen ja hermostumisen jälkeen peli on jo menetetty. Silti kotipäivinä sitä omaa pientä rauhallista hetkeä kaipaisi niiin kovasti, että aina jotenkin optimistisesti ajattelee että josko tänään saisi molemmat yhtä aikaa päikkäreille eikä menettäisi hermojaan. 

Normaalisti se menee näin: yritetään mennä yhdessä, pikkuveli nukahtaa kuten normaalit lapset eli suht nopsaa ja rauhallisesti, isoveli hetken yrittää ja sitten alkaa se maailman ärsyttävin märinä ja vänkääminen. Lopulta yleensä aina ajattelen, että no ehkä sitä ei sitten vaan väsytä tarpeeksi ja turha pakottaa jos ei puolen tunnin jälkeen uni tule. Mennään olkkariin ja vartin päästä toinen on ihan kuin nukkuneen rukous ja näen jo sieluni silmin, miten koko loppupäivä menee väsyneen lapsen aiheuttamia tulipaloja sammuttaessa. Yritän ehkä vielä toisen kerran saada poikaa nukahtamaan, mutta sitä ennen pikkuveli ehtii aina herätä hurjilta 45 minuutin uniltaan. Tähän asti meidän päivä on yleensä sujunut ihan kivasti, sitten alkaa alamäki ja lasken minuutteja toisen aikuisen paluuseen. 

En usko, että inhoaisin kotiäitiyttä yhtään, jos tämä asia olisi sujunut meiltä eri tavalla. Jos olisin voinut joka päivä luottaa siihen, että saan varmasti 1,5-2 tuntia omaa aikaa tai unta ja sen jälkeen taas uudelleenladatut pirteät leikkikaverukset, joiden kanssa ei tarvitsisi odottaa miehen kotiintuloa kuin pari tuntia neljän, viiden tunnin sijaan.. Oikeastaan olisin ihan varmasti jopa nauttinut kotona olemisesta. 

Mutta turha sitä nyt enää on jossitella, jotenkin näistä vuosista on kuitenkin selvitty ja nyt luojan kiitos päiväkodissa taitavammat ammattilaiset hoitaa homman. Tapellaan me sitten lomat ja odotetaan aikaa, jolloin esikoinen on niin iso, että päikkäreille ei olisi enää tarvettakaan.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Odotusta ja opiskelua

Häät on juhlittu ja häämatka vietetty. Pakataan viimeisiä tavaroita, muuttopäivä on jo päätetty ja maalla odottaa sievä omakotitalo. Taaskaan ei itketä niin paljoa, kuin olisin etukäteen kuvitellut. Oikeastaan alan olla jo vähän innoissani: uusi koti, uudet työt, lapsille mukavan oloinen hoitopaikka. Kaikki järjestelyt sujuvat kitkattomasti. Pääsen vihdoin työharjoitteluun ja valmistun joulun jälkeen. Rikkonaisen opiskelija-arjen jälkeen oikeastaan jo vähän odottaa ruuhkavuosia ja rutinoitunutta arkea.

Parin päivän päästä olen käymässä uudella asunnolla yksin ja alan kiinnittää enemmän huomiota hajuun, jota luulin aiemmin pesuaineen tuoksuksi. Imelä, omituinen lemu, joka tuntuu erityisesti eteisessä. Parinkymmenen minuutin oleskelun jälkeen silmäni alkavat tuntua tahmeilta ja hengitys raskaalta. Googletan kaikilla mahdollisilla hakusanoilla, konsultoin Twitterissä sisäilma-asiantuntijaa. Kyllä, imelä omenamainen haju on homeen merkki. Jatkan raivokasta googlettamista, ikään kuin jostain netin syövereistä voisi löytyä ratkaisu, synninpäästö, ihan mitä tahansa. Tarkemman tutkailun jälkeen huomaan, että ulko-oven sisäpuolelta maali on omituisesti rapistunut ja ikkunan alareunasta puu on tummunut. Mietitään päivä, että mitähän me nyt tehdään. Soitan vuokranantajalle ja kysyn uudestaan asunnon kunnosta, kerron oireistani. Tällä kertaa hän kertoo kierrellen, että oikeastaan aiempi asukas löysi remonttia tehdessään keittiön lattian alta hometta, "mutta se kyllä silloin putsattiin pois". Irtisanon asunnon välittömästi.

Miten ironista, että vielä viime viikolla vanhalla asunnolla pakkasin pieneksi jääneitä lastenvaatteita ja ajattelin viedä ne Hope-keräykseen, että esimerkiksi joku home-evakkoon joutunut saisi ne. Nyt sekin pahvilaatikko on homeisessa talossa, vaatteisiin on jo ehtinyt tarttua yököttävä imelä haju.

Kannetaan huonekalut pois, yritetään putsata ja pestä kaikki. Kokeillaan kaksiota luhtitalossa, se on sentään betonista. Vuokrasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen olemme käymässä asunnolla vuokranantajien ja isännöitsijän kanssa. Kerron kokemuksistamme aiemmassa asunnossa, kaikki ovat hiljaa ja isännöitsijällä on omituinen ilme. Myöhemmin, kun olemme jo tyhjentäneet tämänkin asunnon, saan kuulla alakerran liikkeenpitäjältä, että asunto on ollut aina ongelmallinen ja siitä on pitänyt aiemminkin toisen homeelle altistuneen perheen muuttaa pois. Ymmärrän isännöitsijän ilmeen ja opin hyvin nopeasti, että sisäilmaongelmista vaietaan kuin valtionsalaisuuksista eikä siinä vaakakupissa vuokralaisen hyvinvointi ja terveys paina mitään.

Joudun tekemään surutyötä huonekalujen ja tavaroiden vuoksi. Itken kaikki automatkat itsesäälistä. Ainiin: tässä vaiheessa olen jo joutunut keskeyttämään työharjoitteluni, yllätys yllätys, homeen takia. Kahden viikon jälkeen oloni oli kuin kuolemansairaalla, kaikkia niveliä kolotti, kurkkua särki, jokainen lause päättyi verenmakuiseen yskänpuuskaan.

Mieli liikkuu kuin pingispallo ja uuvuttaa itse itsensä. Toisena hetkenä jaksan olla toiveikas, toisena taas vannon palaavani heti huomenna oikeaan kotiini eli kaupunkiin. Olisin varmaan jo pakannut lapset ja lähtenytkin, jos minulla vain olisi ollut varaa. Sen sijaan olen työtön ja käyttänyt kaikki opintotukikuukauteni, olen taloudellisesti lähes täysin tyhjän päällä - tai tarkemmin sanottuna mieheni elätettävänä. Meidän ei hyödytä lähteä myöskään yhdessä, koska mieheni ammatilla on vaikea löytää työtä kaupungista eikä meillä ole säästöjä. Toisaalta se on onni, sillä se on pitänyt minut täällä ja meidät yhdessä myös hetkinä, jolloin olisin vauhkoontuneena voinut tehdä peruuttamattomia päätöksiä. Mietin monta kertaa, miltä se näyttäisi, jos me eroaisimme kahden kuukauden jälkeen. Voisivatko vieraat vielä pyytää häälahjarahansa takaisin, mistä ihmeestä me ne kerättäisiin?

Asumme anoppilassa käytännössä koko syksyn. Se on pitkä ja aivan toinen tarina, joka on kaikessa hurjuudessaan opettanut minulle paljon ihmisten ja perheenjäsenien välisestä dynamiikasta. Jos jotain positiivista pitää tästäkin hakea, se on ehdottomasti se, että silmäni ovat avautuneet valtavasti, mistä on varmasti apua myös tulevaisuudessa, kun haluan tehdä töitä perheiden parissa. En enää ajattele sinisilmäisesti ja ylimielisesti, että kaikki perheissä vallitsevat asetelmat ja kitkat voidaan ratkaista vain puhumalla, ihan noin vain. Muutenkin elämä on näyttänyt raadollisen puolensa. Ei vaadita kuin muutama epäonninen isku ja se voisi helposti karistaa selästään mielenterveys- ja talousongelmien kierteeseen. Meidät on siltä pelastanut ennen kaikkea läheisten tuki ja kylmää ajatella niitä perheitä, joilla tukiverkostoja ei ole.

Tällä hetkellä sinnittelen viimeisillä voimillani, siis henkisesti. Fyysinen terveys on onneksi kovasta kolauksesta huolimatta palautunut lähes ennalleen, vaikka tuskin pystyn enää ikinä oleskelemaan oireettomana paikassa, jossa on sisäilmaongelmia. Kolmas asunto on nyt kokeilussa, mutta ensimmäisen yön jälkeen en ole ihan varma siitäkään. Todennäköisesti joulun jälkeen täytyy alkaa taas etsiä uutta, vaikka tekisi mieli vain haistattaa kaikille pitkät paskat. Tammikuussa jatkan työharjoittelua uusissa toimitiloissa, mutta joudun valitettavasti olemaan senkin suhteen pessimistinen, sillä osa homeisista huonekaluista ja papereista otetaan mukaan uuteen paikkaan. Haluaisin mennä torille huutamaan että miten helvetissä te voitte asua täällä homeläävien keskellä, ei ihme että olette itsekin niin umpimielisiä törppöjä, kaikki järkevät ovat täältä jo lähteneet oikeisiin kaupunkeihin! Jos te ette olisi jääneet tänne asuttamaan näitä paskapaikkoja niin täällä ei olisi enää mitään ja munkaan ei olisi tarvinnut tulla tänne pilaamaan omaa elämääni ja esittämään että tykkään teistä, vaikka joka solullani haluaisin olla mielummin Martissa tai Kalliossa! Ainiin mutta ettehän te varmaan edes tiedä mitä ne tarkoittaa!!

(Yritän myös käsitellä tätä uutta ihmisiin kohdistuvaa anger management -ongelmaa, yritän olla suhtautumatta maaseudun asukkeihin alentuvasti ja muistaa, että kukaan ei ole varsinaisesti henkilökohtaisesti asettanut minulle tänne ansoiksi homeisia taloja ja houkutellut niihin.)

En ole ikinä ollut näin hukassa. Ironista sekin, että viimeisellä iltalenkillä kaupungissa kirjoitin instagramiin sitaatin, että "Joku joskus sanoi: 'Kaikkien pitäisi joskus tuntea, miltä tuntuu olla täysin hukassa.' Mä luulen, että se tunne on tulossa kohti ja kovaa." Ja arvatkaa mitä? Salaa en edes uskonut, että joutuisin oikeasti kokemaan sitä tunnetta. Hah! Elämältä todellinen jättimäinen bitch slap kasvoihin. Kunpa nyt vielä lakkaisi potkimasta maassa makaavaa, koska viesti meni jo perille.

 

Share

Ladataan...
Odotusta ja opiskelua

2016 on ollut elämäni kummallisin vuosi.

Kokea ensin kevät ja kesä, jolloin on itsetuntonsa ja onnensa huipulla. Niin tyytyväinen ja luottavainen elämään ja tulevaisuuteen, että edes surkea arvosana tärkeäksi tulleesta gradusta ei horjuta. Kaasokokouksia, hääpuvun sovittamista, shoppailua. Viimeisen illan intoa ja jännitystä, askartelukaaos, juhlapaikan sähkökatkos ja liian lyhyet yöunet. Tunnit alkavat kulkea liian nopeaan jo ennen kuin ollaan edes päästy alkuun.

Aamulla kampaaja, kuohuviiniä, odotusta.

Vanhan mersun sisällä on lämmintä, ollaan hiukan myöhässä, aurinko porottaa asfalttiin ja tuttu kaupunki näyttää yhtäkkiä ihan uudelta. Aamupalapöydässä isoäitini ylpeä katse, jota en oikein osaa kohdata. Isoisän itkuinen halaus, on selvästi jo käynyt häkkikellarin piilopullolla juhlatunnelmaa kohottaakseen. Elämäni tutuimmat ja arkisimmat ihmiset näyttäytyvät yhtäkkiä uudessa valossa, sydäntäsärkevän rakkaina ja korvaamattomina. Miten oudolta tuntuukaan olla kaiken keskipisteenä, ei oikein tiedä millaisen ilmeen ottaisi.

Kaasojen vakavat kasvot, kun isoäitini alkaa pukea morsiuspukua päälleni. Ensin laitetaan pelkkä mekko ilman päälle tulevaa pitsikerrosta - mietin, ajattelivatko sekunnin, että olen tullut hulluksi ja hääpukuni on vain tylsä ja mauton kaapu. Pehmenevät ilmeet, kun pitsimekko lasketaan ensimmäisen kerroksen päälle ja juhlallisesti napitetaan kymmenet pienet silkkinapit. Hattaranväriset korkokengät, harjoitusvalssi serkun kanssa pienessä olohuoneessa. Vielä hetki sitten oltiin ihan nuoria ja istuttiin kesäyön hämärässä mummulan pihakeinussa, tuntuu kuin kuva leikkaisi ihan yhtäkkiä tähän hetkeen. Mihin kaikki päivät näiden hetkien välissä ovat menneet? Ihmettelen, ettei itketä yhtään.

Muut lähtevät edeltä, jään yksin odottamaan. Kävelen edestakaisin, leyhyttelen kasvoja puhelinlaskulla. Hengitän syvään ja yritän painaa mieleen näiden kymmenen minuutin ajalta kaiken. Isäni soittaa ja odottaa alhaalla autossa. "Noniin, sähän näytät ihan morsiamelta", hän sanoo, enkä uskalla katsoa silmiin, koska nyt itkettää. Puku on niin tyköistuva, että tarvitsen apua päästäkseni autoon. Ajetaan Suomen kauneimman kesäkaupungin läpi ja oloni on kuin kuninkaallisella.

Olen onnellinen, että kaikki läheiseni ovat elossa ja näkevät tämän päivän. En tiedä, miksi olen viime aikoina miettinyt niin paljon kuolemaa.

Kirkon edessä vielä viimeiset vieraat ovat menossa sisään, ystäväni ei aluksi tunnista minua. Piiloudutaan isäni kanssa morsiuskappeliin, kaaso tuo meille pienet pullot minttuviinaa - auttaa kuulemma itkuun ja jännitykseen. Samainen kaaso käveli kuukautta aiemmin itse isänsä saattamana navetan ylisille ja näytti ihan entisaikojen elokuvatähdeltä. Yksi rakkaimmista, antaa vielä viimeisen rohkaisevan katseen. Tämä on meidän kesä, näihin päiviin ollaan jo vuosi valmistauduttu.

Seison isäni kanssa kirkon eteisessä ja meille tulee antamaan viime hetken vinkkejä kesätyöntekijä, poika, jolla on paljon lävistyksiä ja pitkä, turkoosi tukka. Tajuaakohan hän itse, miten monen morsiamen ja isän muistoihin hän piirtyy tarkasti ja ikuisiksi ajoiksi, vaikka kohtaaminen kestää vain lyhyen hetken?

Prinsessa Ruusunen alkaa ja yhtäkkiä jännitys saa kirkon käytävän tuntumaan vapaapudotukselta. Elämäni kaunein ja iloisin päivä alkaa.

 

Share

Pages