Häät on juhlittu ja häämatka vietetty. Pakataan viimeisiä tavaroita, muuttopäivä on jo päätetty ja maalla odottaa sievä omakotitalo. Taaskaan ei itketä niin paljoa, kuin olisin etukäteen kuvitellut. Oikeastaan alan olla jo vähän innoissani: uusi koti, uudet työt, lapsille mukavan oloinen hoitopaikka. Kaikki järjestelyt sujuvat kitkattomasti. Pääsen vihdoin työharjoitteluun ja valmistun joulun jälkeen. Rikkonaisen opiskelija-arjen jälkeen oikeastaan jo vähän odottaa ruuhkavuosia ja rutinoitunutta arkea.
Parin päivän päästä olen käymässä uudella asunnolla yksin ja alan kiinnittää enemmän huomiota hajuun, jota luulin aiemmin pesuaineen tuoksuksi. Imelä, omituinen lemu, joka tuntuu erityisesti eteisessä. Parinkymmenen minuutin oleskelun jälkeen silmäni alkavat tuntua tahmeilta ja hengitys raskaalta. Googletan kaikilla mahdollisilla hakusanoilla, konsultoin Twitterissä sisäilma-asiantuntijaa. Kyllä, imelä omenamainen haju on homeen merkki. Jatkan raivokasta googlettamista, ikään kuin jostain netin syövereistä voisi löytyä ratkaisu, synninpäästö, ihan mitä tahansa. Tarkemman tutkailun jälkeen huomaan, että ulko-oven sisäpuolelta maali on omituisesti rapistunut ja ikkunan alareunasta puu on tummunut. Mietitään päivä, että mitähän me nyt tehdään. Soitan vuokranantajalle ja kysyn uudestaan asunnon kunnosta, kerron oireistani. Tällä kertaa hän kertoo kierrellen, että oikeastaan aiempi asukas löysi remonttia tehdessään keittiön lattian alta hometta, ”mutta se kyllä silloin putsattiin pois”. Irtisanon asunnon välittömästi.
Miten ironista, että vielä viime viikolla vanhalla asunnolla pakkasin pieneksi jääneitä lastenvaatteita ja ajattelin viedä ne Hope-keräykseen, että esimerkiksi joku home-evakkoon joutunut saisi ne. Nyt sekin pahvilaatikko on homeisessa talossa, vaatteisiin on jo ehtinyt tarttua yököttävä imelä haju.
Kannetaan huonekalut pois, yritetään putsata ja pestä kaikki. Kokeillaan kaksiota luhtitalossa, se on sentään betonista. Vuokrasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen olemme käymässä asunnolla vuokranantajien ja isännöitsijän kanssa. Kerron kokemuksistamme aiemmassa asunnossa, kaikki ovat hiljaa ja isännöitsijällä on omituinen ilme. Myöhemmin, kun olemme jo tyhjentäneet tämänkin asunnon, saan kuulla alakerran liikkeenpitäjältä, että asunto on ollut aina ongelmallinen ja siitä on pitänyt aiemminkin toisen homeelle altistuneen perheen muuttaa pois. Ymmärrän isännöitsijän ilmeen ja opin hyvin nopeasti, että sisäilmaongelmista vaietaan kuin valtionsalaisuuksista eikä siinä vaakakupissa vuokralaisen hyvinvointi ja terveys paina mitään.
Joudun tekemään surutyötä huonekalujen ja tavaroiden vuoksi. Itken kaikki automatkat itsesäälistä. Ainiin: tässä vaiheessa olen jo joutunut keskeyttämään työharjoitteluni, yllätys yllätys, homeen takia. Kahden viikon jälkeen oloni oli kuin kuolemansairaalla, kaikkia niveliä kolotti, kurkkua särki, jokainen lause päättyi verenmakuiseen yskänpuuskaan.
Mieli liikkuu kuin pingispallo ja uuvuttaa itse itsensä. Toisena hetkenä jaksan olla toiveikas, toisena taas vannon palaavani heti huomenna oikeaan kotiini eli kaupunkiin. Olisin varmaan jo pakannut lapset ja lähtenytkin, jos minulla vain olisi ollut varaa. Sen sijaan olen työtön ja käyttänyt kaikki opintotukikuukauteni, olen taloudellisesti lähes täysin tyhjän päällä – tai tarkemmin sanottuna mieheni elätettävänä. Meidän ei hyödytä lähteä myöskään yhdessä, koska mieheni ammatilla on vaikea löytää työtä kaupungista eikä meillä ole säästöjä. Toisaalta se on onni, sillä se on pitänyt minut täällä ja meidät yhdessä myös hetkinä, jolloin olisin vauhkoontuneena voinut tehdä peruuttamattomia päätöksiä. Mietin monta kertaa, miltä se näyttäisi, jos me eroaisimme kahden kuukauden jälkeen. Voisivatko vieraat vielä pyytää häälahjarahansa takaisin, mistä ihmeestä me ne kerättäisiin?
Asumme anoppilassa käytännössä koko syksyn. Se on pitkä ja aivan toinen tarina, joka on kaikessa hurjuudessaan opettanut minulle paljon ihmisten ja perheenjäsenien välisestä dynamiikasta. Jos jotain positiivista pitää tästäkin hakea, se on ehdottomasti se, että silmäni ovat avautuneet valtavasti, mistä on varmasti apua myös tulevaisuudessa, kun haluan tehdä töitä perheiden parissa. En enää ajattele sinisilmäisesti ja ylimielisesti, että kaikki perheissä vallitsevat asetelmat ja kitkat voidaan ratkaista vain puhumalla, ihan noin vain. Muutenkin elämä on näyttänyt raadollisen puolensa. Ei vaadita kuin muutama epäonninen isku ja se voisi helposti karistaa selästään mielenterveys- ja talousongelmien kierteeseen. Meidät on siltä pelastanut ennen kaikkea läheisten tuki ja kylmää ajatella niitä perheitä, joilla tukiverkostoja ei ole.
Tällä hetkellä sinnittelen viimeisillä voimillani, siis henkisesti. Fyysinen terveys on onneksi kovasta kolauksesta huolimatta palautunut lähes ennalleen, vaikka tuskin pystyn enää ikinä oleskelemaan oireettomana paikassa, jossa on sisäilmaongelmia. Kolmas asunto on nyt kokeilussa, mutta ensimmäisen yön jälkeen en ole ihan varma siitäkään. Todennäköisesti joulun jälkeen täytyy alkaa taas etsiä uutta, vaikka tekisi mieli vain haistattaa kaikille pitkät paskat. Tammikuussa jatkan työharjoittelua uusissa toimitiloissa, mutta joudun valitettavasti olemaan senkin suhteen pessimistinen, sillä osa homeisista huonekaluista ja papereista otetaan mukaan uuteen paikkaan. Haluaisin mennä torille huutamaan että miten helvetissä te voitte asua täällä homeläävien keskellä, ei ihme että olette itsekin niin umpimielisiä törppöjä, kaikki järkevät ovat täältä jo lähteneet oikeisiin kaupunkeihin! Jos te ette olisi jääneet tänne asuttamaan näitä paskapaikkoja niin täällä ei olisi enää mitään ja munkaan ei olisi tarvinnut tulla tänne pilaamaan omaa elämääni ja esittämään että tykkään teistä, vaikka joka solullani haluaisin olla mielummin Martissa tai Kalliossa! Ainiin mutta ettehän te varmaan edes tiedä mitä ne tarkoittaa!!
(Yritän myös käsitellä tätä uutta ihmisiin kohdistuvaa anger management -ongelmaa, yritän olla suhtautumatta maaseudun asukkeihin alentuvasti ja muistaa, että kukaan ei ole varsinaisesti henkilökohtaisesti asettanut minulle tänne ansoiksi homeisia taloja ja houkutellut niihin.)
En ole ikinä ollut näin hukassa. Ironista sekin, että viimeisellä iltalenkillä kaupungissa kirjoitin instagramiin sitaatin, että ”Joku joskus sanoi: ’Kaikkien pitäisi joskus tuntea, miltä tuntuu olla täysin hukassa.’ Mä luulen, että se tunne on tulossa kohti ja kovaa.” Ja arvatkaa mitä? Salaa en edes uskonut, että joutuisin oikeasti kokemaan sitä tunnetta. Hah! Elämältä todellinen jättimäinen bitch slap kasvoihin. Kunpa nyt vielä lakkaisi potkimasta maassa makaavaa, koska viesti meni jo perille.
