Asukuvaviikko: Viltti, villasukat ja Taivaslaulu
Päivän asu on villasukat ja viltti. Tänään on ollut etäpäivä. Ulkona on ihana syksy ja silti sisälle hiipii jostakin hiljaista surua. Mutta mä rakastan syksyä.
Tähän päivään kuuluu myös Pauliina Rauhala äskettäin julkaistu esikoisromaani Taivaslaulu. Se on hieno kirja, niin kaunista kieltä, runollinen ja itkettävä. Kirja on rakkaustarina, mutta kertoo myös ihmismielen ahtaudesta ja Jumalan hyvyydestä; elämästä.
Vaikka kirja kertoo uskonnollisesta yhteisöstä, jonka maailmanjärjestys on valtavirrasta poikkeava, näyttää siltä, että siihen on mahdollista kenen tahansa samaistua. Kirjabloggaajat ovat tykänneet kirjasta paljon. Taivaslaulua on kiitelty myös eri lehtien kirja-arvosteluissa. Kirjassa on yhteisiä pienten lasten vanhempien kokemuksia: rakkauden ikävää, rakkautta, lihapullia ja perunamuusia sekä yöllistä kitinää sopivassa suhteessa.
Taivaslaulu kertoo Viljan ja Aleksin, nuoren lestadiolaisparin, tarinaa. Kirja on rakkaustarina, mutta ennen muuta myös selviytymistarina. Se kertoo unelmista ja pettymyksistä, odotuksesta ja täyttymyksestä. Kerronnassa on monta tasoa, ja yhtenä kerronnan keinona ovat blogitekstit.
Kirjan tarina jäi pyörimään mielessä. Luettuani jäin miettimään paljon naisen seksuaalisuutta. ”Naisen lantio, vatsa ja rinnat olivat selvinneet niin paljosta”, ja Aleksi suree sitä, että on saanut pitää niitä aivan liian vähän ”omana pesäpaikkanaan”. Miksi vain Vilja huokaisee, että onneksi Aleksi ei vertaa, kun miettii lapsiperheen arkea ja sitä, miten kaikesta siitä selviytyy. Vaikka Aleksi on kirjassa toimija, silti jäin miettimään näitä asetelmia. Miksi Aleksi ei sure sitä, ettei ole pystynyt olemaan Viljalle kaikkea sitä, mitä hän tarvitsisi? Miksi Aleksi ei vertaa itseään muihin miehiin? Miksi vain Vilja itkee miestä, joka jäi suutelematta. Kuinka syvässä tällaiset asetelmat oikein ovat?
Syvälle minuun meni myös kohta, jossa kuvataan Aleksin ja hänen isänsä kohtaamista. Isä soittaa, tulee kylään, pöydässä on suklaapiirakkaa. Aleksi tervehtii, niin kuin tapana on: ”Jumalan terve”, ja saa vastukseksi muminaa. Seuraa keskustelu, jossa toinen puhuu ”eri kieltä”, aiheuttaa hämmennystä, ja vakavaa murhetta, on eksynyt ja eksyttää. ”Älä luule, että tämän sanominen on helppoa sun isälle, joka inhimillisesti ajateltuna haluais tietenkin olla oman lapsen puolella. Tämä on vaikeampaa kuin oman lapsen kuolema.” Isä meinaa, että ”nämä sanat voi tuntua kovilta, mutta mää sanon ne, koska rakastan”. Ja Aleksi kysyy: ”Isä, miksi sä puhut rakkaudesta ainoastaan silloin kun hylkäät?”
Näihin tunteisiin minun on helppo samaistua, vaikkei kokemus oma olekaan. Olen oppinut tuntemaan tämän maailman, vaikka uskoin ja luulin, ettei sellaista olisi. Tämä on juuri sitä etäistä surua, jota minussa on. Minulle lestadiolainen yhteisö oli lapsena ja nuorena hyvä ja turvallinen ympäristö. Sävyt muuttuivat, kun tulin rikkoneeksi uskonnollisen yhteisön sopimuksia, ylitin rajoja ja ajauduin murtamaan perinteitä. Mutta Jumalan kanssa painiessa sellaista tapahtuu.
Olen surullinen siitä, että usko Jumalaan synnyttää meissä ihmisissä tämänkaltaista käyttäytymistä. Meidän pitäisi kirkossa ja kaikissa uskonnollisissa yhteisöissä puhua paljon enemmän turvallisesta uskonnollisuudesta. Siitä, että usko tuo elämäämme hyvää ja iloa. Jos se tuo pahaa ja turvattomuutta, on syytä ottaa etäisyyttä ja kysyä miksi. Me voimme olla toisillemme Jumalan nimissä hirveän armottomia.
Taivaslaulu on tänään Inhimillisessä tekijässä. Mukana ovat Pauliina Rauhalan lisäksi Rebekka Naatus ja meidän bloggarimme Meri-Anna Hintsala.
Iloitsemme.
Mari Inka