Missä ne paskat papit ovat?

Ladataan...
Oisko tulta?

"Sit mä sanoin sille, et joo, vapaa-ajalla me vaan rukoillaan."

Vietin sunnuntain seurueessa, jossa lähes kaikki olivat pappeja ja teologeja. Söimme, joimme ja leikimme jokseenkin ironisella otteella pari riparileikkiä ja lauloimme riparilauluja. Nauroimme, että jokaikisellä riparila, jolla olemme olleet, ovat rippikoululaiset leirin päätteeksi tunnustaneet, että tulivat leirille epäileväisin mielin, mutta onkin ollut ihan törkeän hauskaa ja pappikaan ei ollut yhtään tiukkis vaan tosi rento. Sama pätee kirkollisiin toimituksiin kuten häät, hautajaiset, kasteet – aina pappiskaverini kuulevat toimituksen jälkeen jonkun vieraan suusta, että "jos kaikki papit olis noin ihania kuin sä, niin kukaan ei erois kirkosta" tai jälkeenpäin kuulee jonkun sanoneen, että "voi että oli hyvä pappi, osasi puhua niin hyvin ja koskettavasti just meijän tilaisuuteen". Herää kysymys, missä ne paskat papit ovat?

Laskin, että tunnen 77 pappia. Lähes jokainen heistä on sellainen, jonka en voisi kuvitella muuta kuin olevan todella mukava nuorille ja kuin kala vedessä perheen juhlissa ja tilaisuuksissa. He ovat ihmisläheisiä, eivät tuomitsevia, empaattisia, eivät katso minkäänlaista erilaisuutta tai samanlaisuutta kieroon, vaan ottavat ihmiset ihmisinä. Onko niitä ihan kauheita pappeja lähinnä menneessä ajassa ja lehtien lööpeissä? Paitsi että ovathan ne lööppien papit jossain oikeasti. Silti, noin niinku perstuntumalla, mutulla, suurin osa papeista on todella hyviä työssään ja ihania ihmisiä. Miten se mielikuva tiukkispapeista sitten edelleen on niin vahva?

Musta olisi hirveän kiva kuulla teidän, jotka ette niin kovasti ole tekemisissä kirkon kanssa, että millaisia pappikokemuksia teillä on tai kokemuksia muista kirkon työntekijöistä. Nyt saa jakaa kaikki traumansa ja riemunsa. Vaikka itse olen ollut onnekas ja saanut kohdalleni vain kivoja pappeja ja kirkon työntekijöitä, niin en todellakaan vähättele sitä, että joillain on aivan kamalia kokemuksia. Avautukaa!

Hemuli

 

Share

Kommentit

Metsästä törähtää

Kirkossa on työntekijöitä, joille ylin arvo on ihminen ja ihmisen kunnioitus.

Sitten siellä on ihmisiä, joille ylin arvo on Jumala ja Jumalan kunnioitus.

Jälkimmäisissä on paljon porukkaa, jonka seurassa en viihdy. Jumalan kunnioitus näyttää aina liittyvän tietynlaiseen elämäetäisyyteen ja ihanteellisuuteen. Ja koska ihmiset ovat heikkoja, hauraita ja vajavaisia, tuo ihanteellisuus näkyy monille kovuutena.

Kaiken päälle tulee sitten se, että jokainen luterilainen pappi jollain tavalla yhtyy käsitykseen, että omana itsenään ihminen ei kelpaa (perisynti).

Perisynti on asia, joka tekee minut pappien seurassa vaivautuneeksi. Ei ole kiva olla seurassa, joka on sitä mieltä, että ilman armoa ja uskoa kelpaan vain helvettiin. Minä kun tahdon olla arvokas ihan omana itsenäni.

Laurella
Pilkku otsassa

Mutta armohan on sitä, että sinä olet arvokas Jumalalle juuri sen takia, että olet sinä. Ei armo ole sitä, että Jumala vaatii sinua olemaan jotain muuta Häntä varten. :)

Metsästä törähtää

Mutta armohan on sitä, että sinä olet arvokas Jumalalle juuri sen takia, että olet sinä.

Pelastukseen vaaditaan kuitenkin usko. Kun aikoinaan tajusin olevani ateisti, vaikka uskovaksi esittäydyin, ja kun myöhemmin erosin kirkosta, niin näiden prosessien taustalla oli ymmärrys siitä, etten kertakaikkiaan jaa luterilaista kuvaa, jossa ihmisen arvo on armon varassa ja jossa armo täytyy ansaita uskomalla.

Tämä sotii sisimmästäni kumpuavaa moraalia vastaan. Minun moraalissani hyvyydestä täytyy palkita hyvyydellä. Pahuudesta ei tarvitse palkita, mutta ei myöskään rangaista.

En vain pysty taipumaan ajatteluun, jossa synti on edes läsnä. Voisin harkita kirkkoon liittymistä sitten, kun koko synnin käsitteestä luovutaan. Niin kauan kuin sitä pidetään yllä, pidän kirkkoa pahantekijänä, joka käyttää häikäilemätöntä väkivaltaa ihmisiä kohtaan. Oma ihmiskuvani ja mailmankuvani ovat paljon lohdullisempia. Se johtuu siitä, että minä näen ihmisen ensisijaisesti eläimenä. Tästä eläimellisyydestä nousee ansaitsematon armo. Tätä ansaitsemattomuutta ei luterilaisuudessa ole.  

Laurella
Pilkku otsassa

Hauskaa, miten eri tavalla ihminen hahmottaa näitä asioita! Minulle synti sitä, että ihminen tekee kamalia asioita, niin toiselle ihmiselle, luomakunnalle kuin itselleenkin. Eikö se nimenomaan ole syntiä ja ongelma? En ala meuhata rangaistuksista. Jaksan aina ihmetellä, että ensimmäinen asia, joka Jumalasta mainitaan on se, että hän tulee tuomitsemaan. Hän on niin paljon muutakin kuin vain vihainen.  Ja se on totta, että Jumalalla ja helvetillä pelottelu, syyllistäminen, manipulaatio ja tuomitseminen ovat "häikäilemätöntä väkivaltaa ihmisiä kohtaan." On todella kammottavaa, että monet kristityt toimivat niin. 

Usko on käsitteenä vähän ristiriitainen, koska se käsitetään jonakin, joka lähtee minusta, kun oikein pinnistelen. Oikeasti usko on lahja samalla tavalla kun armo, elämä ja vapaus. Ei ihminen ole koira, joka ansaitsee Jumalalta herkkuja tekemällä temppuja. Raamatussa sanotaan, että usko ja armo eivät ole omaa ansiotamme. (Mielestäni Lutherkin on opettanut näin, korjatkoon joku, jos olen väärässä. En ole itse luterilainen, joten en uskalla puhua heidän puolestaan sen enempää.. :D) Se kristillisyys, johon minä olen kasvanut ja jota saan "edustaa" on armokeskeistä. Sitä, että minä en voi ansaita itse mitään, ja että Jumala on armollinen. Minulle ajattelutapa, jossa ihminen on vain eläin (en oikein usko, että eläinkään on vain eläin) on lohduton, mutta ajatuksessasi siihen liittyvästä ansaitsemattomuudesta on vinha perä. Jeesus opettaa meitä katsomaan lintuja ja kukkia; ne eivät pyristele olemaan kenellekään mieliksi tekemällä töitä, ja silti Jumala hoitaa niitä ja katsoo ne arvokkaiksi. ;)

 

 

Metsästä törähtää

Minulle synti sitä, että ihminen tekee kamalia asioita, niin toiselle ihmiselle, luomakunnalle kuin itselleenkin. Eikö se nimenomaan ole syntiä ja ongelma? 

Ihminen tekee kuitenkin paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Ja sekin paha, mikä meillä on tapana nimetä pahaksi, on pahaa vain, kun se pahaksi nimetään. Monet asiat, joita uskovat pitävät pahana, eivät minulle edusta pahaa.

En ymmärrä maailmankuvaa, jossa ajoittainen pahan tekeminen johtaa ikuiseen kärsimykseen. Tuollainen maailmankuvahan on yksiselitteisesti perverssi ja aivan uskomattoman julma.

Minä en ole mitenkään erityisen hyvä ihminen, mutta silti ajattelen keskimäärin muista ihmisistä hyvää ja tahdon heille hyvää. Missään tapauksessa en tahtoisi heille ikuista kärsimystä, vaikka he tekisivät mitä.

Mutta Jumala... Paska jätkä, jotenkin mielenvikainen, täyshullu, jos Raamatun kuva Jumalan oikuista on totta. 

 

Hemuli
Oisko tulta?

Mä ajattelen, että perisynti on sitä, että vaikka kuinka haluaisi olla hyvä, niin siinä epäonnistuu, koska maailmassa on mahdotonta olla täydellisen hyvä, koska minun hyväni ei ole aina toisen käsitys hyvästä. Siispä tahtomattanikin satutan toisinaan muita ja itseänikin. Armo on mulle sitä, että saa rauhan elää sen kanssa, että parhaansa yritti, ja silti meni pieleen. Sellaista armoa ei tietenkään tarvitse, ellei tunne mitään pahaa oloa siitä, että tahtomattaan satutti. Mä tunnen, siksi tarvitsen.

 

Metsästä törähtää

Mä ajattelen, että perisynti on sitä, että vaikka kuinka haluaisi olla hyvä, niin siinä epäonnistuu, koska maailmassa on mahdotonta olla täydellisen hyvä.

Miksi maailmassa pitäisi olla täydellisen hyvä? Mistä Jumala keksi tällaisen elämänvastaisuuden tai miksi hän ei vain luonut ihmisiä täydellisen hyviksi, jos heistä sellaisia tahtoi?

Lohkova ajattelu ehdottomiin jakoihin on ominaista lapsille. Aikuisten pitäisi pystyä jo suhteuttamaan. Jumala ei kuitenkaan pysty. Jumalan silmissä ihmisen on pakko onnistua mahdottomassa tai vaihtoehtoisesti uikuttaa armoa uskon kautta. Muuten joutuu helvettiin, ikuiseen kärsimykseen. 

 

Hemuli
Oisko tulta?

Vaikuttaa siltä, että jos kertoisin vielä omia ajatuksiani siitä, miksi maailmassa on pahaa, niin tästä ei keskustelua synny. En ajattele olevani ajattelussani lapsen tasolla, mutta jos keskustelukumppanini ajattelee, niin keskustelu ei varmasti ole hedelmällistä. Kiitos kuitenkin, kun jaoit näkemyksiäsi ja kokemuksiasi. :)

Laurella
Pilkku otsassa

Just näin! Ei huudeta tuleen, ääni menee!

Metsästä törähtää

Helvetti ja ehdollistettu rakkaus ovat kristinuskon kysymyksiä, joihin koko uskonto tulee kuolemaan. Kristinusko sopii vain vahvoille, meille heikoille siitä ei ole.

Tuolla on aiheeseen liittyvä kirjoitus. Tässä siitä pätkä: "Joo. Helvetistä on kysymys. Augustinus-Lutherilainen ihmiskäsitys on tullut tiensä päähän. Näiden herrojen mielestä ihminen on luonnoltaan niin paha, että rakastavan Jumalan ainoa oikeudenmukainen tuomio on kiduttaa ihmistä kuoleman jälkeen kokonainen ikuisuus tulisessa järvessä. Kastetun, ihmisyyttään katuvan ja säännöllisesti ehtoollisella käyvän sen sijaan voi ehkä armosta päästää taivaaseen.

Tämän Augustinuslais-Lutherilaisen ihmiskäsityksen vuosisatoja kestänyttä opettamista arkkipiipan tulisi kirkon puolesta pyytää anteeksi, jos katumus olisi vilpitöntä. Homojen sorsiminen on pelkkä oire tästä aikansa eläneen ihmiskäsityksen opettamisesta, ei itse sairaus. Mutta näinhän virtahepo toimii. Sairaus kieltää itsensä."

Mulla on pääasiassa vain hyviä kokemuksia, yliopistossa tuli vietettyä aikaa teologian opiskelijoiden kanssa. Mukavia, rentoja ja kiinnostavia tyyppejä kaikki. 

Olen kuitenkin törmännyt yhteen sellaiseen kamalaan aika klassisessa tilanteessa: koulun aamunavauksessa.  Rätisevä keskusradio, harmaa lokakuun aamu ja luokka täynnä apaattisia teinejä, jotka hätkähtämättä kuunteli, kun seurakunnan aamunavauksen pitäjä mm. julisti nuorisolle, että "Te olette kaikki himojenne riivaamia!" Ihan absurdi tilanne. Teinit vaan lakonisesti selittivät, että "Se on aina tommonen."

Hemuli
Oisko tulta?

Järkyttävää. Toivottavasti hän on jo onnellisesti eläkkeellä eikä pöhise moisia muualla kuin omassa päässään.

Oma rippipappi oli tapaus joka ei ainakaan muokannut uskoani kirkkoon mitenkään hyvän suuntaan.

Jonkin kirjallisen kokeen jälkeen tahtoi keskustella jokaisen kanssa erikseen ja keskustelu meni suurinpiirtein niin että hän ilmoitti ettei minusta voi koskaan tulla mitään koska vanhempani ovat eronneet ja se on väärin..

Lopetin kuuntelun puolessa välissä, toivoin tilanteen vain loppuvan.

 

Rippipäivänä sain nipinnapin tervehdyksen ja rippitodistuksessa nimeni oli täysin väärin kirjoitettu.

(niinkin hankala kuin Maria...)

Hemuli
Oisko tulta?

No olipa ammattitaidotonta papilta, ei osannut olla empaattinen ja taisi unohtaa, että hänen tehtävänsä ei ole tuomita. Toivottavasti joskus törmäät kivaankin pappiin vielä.

Veikkaan että kyseinen tapaus oli jo niin leipääntynyt hommaansa että oksat pois. Tosin taisi olla sitä jo 30 vuotta aiemmin kun enoni pääsi ripille.. Tai se oli enoni joka aiheutti nuivan suhtautumisen alun.. (Kävi kuulemma olutkippolassa kirkkoa vastapäätä aina välitunneilla :))

Hemuli
Oisko tulta?

Haha, joo ehkä sillä papilla oli vähän omia issueita, jos piti käydä huikalla työajalla. Pitäs tietää, milloin ei ole työkykyinen enää.

Mietin ensin, että ei tule yhtään huonoa pappikokemusta mieleen sitten 1980-luvun ala-asteaikojen supertylsien seurakunnan päivänavausten, mutta tuosta yllä olleesta "himojenne riivaamasta" muistui mieleen melko tuore tapaus. Viime joulun alla kotikaupunkini kirkon kauneimmissa joululauluissa pappi piti niin heikon aloituspuheenvuoron, että en ole toista yhtä huonoa kuullut! Ensinnäkin, kirkko oli joululaulutilaisuuksien tapaan täynnä ihmisiä ja odotin, että pappi sanoisi tästä harvinaisesta asiantilasta jotain mukavaa, ja puhe alkoikin lupaavasti "kun Jumala katsoo kirkkokansaa..." ... mutta jatko ei ollutkaan iloa vaan tuomio "...hän näkee SYNTISIÄ!" Syntisiä?! Että siinäkö asia, jonka pappi haluaa sanoa kaikille niille kerran vuodessa kirkossa käyville ihmisille, vaikka tilaisuus olisi ollut mitä parhain iloita täydestä salista seurakuntaa ja luoda positiivista mielikuvaa nykyajan kirkosta?

Puhe jatkui niin, että pappi omien sanojensa mukaan luki nimenomaan kauneimmille joululauluille valmiiksi tehdyn puheen, mistä tuli kyllä vaikutelma, että pappi ei ole vaan halunnut nähdä vaivaa ja miettiä mitään omaa sanottavaa, vaikka sitten kauneimpien joululaulujen teemaa mukaellen. Puhe olisi lisäksi minusta aivan oikeasti tarvinnut hieman "toimittamista", koska puheessa puhuttiin mm. siitä, miten Suomessa perheiden turvaverkot toimivat, vaikka juuri oli koko viime syksyn ollut pinnalla pieniä lapsia koskeneet perhesurmat ja miten turvaverkot nimenomaan _eivät_ toimi kaikilla.

Jos unohtaa sen seikan, että minusta pappi menetti todella tärkeän tilaisuuden puhua lämpimästi ja ajankohtaisesti seurakuntalaisilleen ja siten lähentää kirkkoa ja nykyihmisiä ja vaikka vähän parantaa niitä ankeita mielikuvia, niin minä ja mieheni  suhtauduimme tapaukseen varsin huumorilla. "Syntipapista" tuli meille pitkäksi aikaa hyvä inside-vitsi ja mietimme, että juu-u, tuollaisiakin pappeja siis on vielä olemassa! :D Totesimme, että jos hänen joululaulupuheensa ovat tuota tasoa, niin pitäisi kyllä ehdottomasti mennä kuuntelemaan, millaista tulta ja tappuraa hänen varsinaisessa jumalanpalvelussaarnassaan kirkkokansa saisi kuultavakseen :D

Hemuli
Oisko tulta?

Joo, kuulostaa vähän oven saranapuolelta sisään tulleelta. :D Hyvä että pystyitte repimään huumoria tilanteesta - niin pitääkin, jos noin kauas todellisuudesta on kirkon työntekijä ajautunut.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tästä tulee mieleen omat lakkaiaiset (ei liity kyllä kirkkoon) jossa rehtori pitää puhetta ylioppilaille aiheesta Miksi oman paikkakunnan lukio ei kelpaa.... Oli vähän hämmentävää ja melkein teki mieli ääneen sanoa että mehän ollaan valittu tämä lukio ja nyt saadaan lakit että mitähäh?

Tuuri (Ei varmistettu)

Kävipäs tuuri, tää on juuri se aihe mistä halusin puhua! Kävin tänään Kampin kappelissa ja mietin. Yksi ainoa ikävä kokemus papeista on: miksi niin monet niistä on haluttomia puhumaan mistään uskonnollisista asioista oma-aloitteisesti? :) Olen keskustellut useamman papin kanssa vaikeassa elämäntilanteessa, kertonut huolistani ja vaikeuksistani, ujona ja arkana ihmisenä odottanut että sieltä tulisi kaikkien muiden hyvien neuvojen ohella edes jotain hyvästä Taivaan Isästä ja sitten ei tulekaan, ennen kuin itse jotain uskaltaudun (mulle tosi iso juttu) vihjaisemaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tuolla Kampissa ei taida olla mitenkään ensisijainen "ratkaisu" tuo usko. Vaikka siellä luterilainen pappi onkin. Ainakin itsellä se kokemus että ensiksi on joku joka kuuntelee, itse olet se joka päättää mihin suuntaan keskustelu etenee. Itse olen tavannut kappelin papin ja minusta on hienoa ettei papillakaan ensimmäinen ja ainoa ratkaisu ole usko Jumalaan. Monet ongelmat kappelissa kävijöillä ovat varmasti niin konkreettisia ja tässä hetkessä olevia että ratkaisut ovat myös nyt ja tässä olevia. Pelkkä usko ei pelasta taloudellisista vaikeuksista tai asunnottomuudeltä jne. Ja kyllä siellä pappi osaa ja varmasti myös haluaa puhua myös uskosta, ainakin mun kanssa on joskus jutellut! Mukava pappi!

Nanna H.
Oisko tulta?

Minä olen se Kampin kappelin pappi, joten olet siis puhunut minun kanssani. Käyn päivittäin monta keskustelua Jumalasta ja uskosta, jos ihmiset niin tahtovat. Ja mielelläni keskustelen näistä asioista. Kampin kappelissa kun tehdään töitä rinta rinnan Helsingin kaupungin sosiaali ja terveysviraston työntekijöiden kanssa, kaikki kävijät eivät tahdo puhua Jumalasta, vaikka tahtovatkin puhua papin kanssa. Aina ei osu arvuuttelu oikeaan siinä, tahtooko ihminen puhua uskostaan, jos hän ei itse ota aihetta puheeksi. Olen pahoillani, jos en osannut tulkita sinua oikein. Monille ihmisille kappelilla on tärkeää, että jollain vain on aikaa kuunnella heitä, mutta kuuntelijan ammatilla ei ole mitään väliä. Eniten työssäni kappelissa olen saanut juuri uskonnollisista keskusteluista eli se ei ole totta, että olisin haluton puhumaan aiheesta. Mutta tulehan käymään uudestaan ja kerro rohkeasti kuka olet ja mitä odotat minulta, niin olen kyllä valmis auttamaan :)

Tuuri (Ei varmistettu)

Ääh mikä väärinkäsitys, kirjoitin epäselvästi. Toivottavasti näet vielä tämän kommentin. En siis käynyt Kampin kappelissa juttelemassa papille, vaan miettimässä mikseivät papit puhu Jumalasta oma-aloitteisesti - siis ihan itsekseni :) Tapaamani papit ovat olleet muualla. Enkä heistäkään edes sanonut että he olisivat haluttomia puhumaan aiheesta, vaan haluttomia puhumaan siitä oma-aloitteisesti.

Musta ei siis ole ongelma, ettei uskonto ole "ensisijainen ratkaisu" (nimimerkin Vierailija käyttämä sana) johonkin asiaan, vaan että sitä ei oteta uskonnon ammattilaisen taholta puheeksi ollenkaan, ei ensimmäisenä, ei viimeisenä eikä siinä välissä. Meistä kaikille ei ole suotu rohkeutta tai edes kykyä tuoda uskonnollista puolta keskusteluun, ja papeilla sitä varmasti on paljon useammilla. Mä toivoisin, että se aloite tulisi teidän taholtanne, koska kehotus rohkeuteen ei riitä jokaiselle, joka haluaa joihinkin ongelmiinsa uskonnollisen näkökulman. Jo se, että tulen papin luo, on signaali siitä, että aloitteellisuus tohon näkökulmaan hänen puoleltaan ei ole mulle kestämätöntä. Voin sitten tarttua aloitteeseen tai en. Monilla muillakin aloilla jää ammattilaisen asiaksi ottaa jokin aihe puheeksi - sillä lailla selviää onko siitä puhumiseen aihetta vai ei. Tän tietää niin psykiatrit, sosiaalityöntekijät kuin varmaan automekaanikotkin.

Itse asiassa nimenomaan papin kanssa saattaa monen olla vaikeampaa ehdottaa jotain uskonnollista näkökulmaa keskustelunaiheeseen, koska toinen on asiantuntija ja itse ei - ei kovin moni myöskään rohkene avata kahvipöydässä keskustelua fyysikon kanssa fysiikasta. :) Aina voi toki kehottaa rohkeuteen, mutta tää ilmiö on ihan ymmärrettävä ja varmasti pysyvästi yleinen.

Hemuli
Oisko tulta?

Hyvä pointti sulla, ymmärrän hyvin, että papeilta voisi odottaa aloitetta. Toisaalta papit on vaikeassa asemassa yhteiskunnassa, jossa kristinuskosta puhuminen tai sen puheeksi ottaminen kääntyy helposti syytöksiksi uskonnon tuputtamisesta. Ehkä nyt on vasta heräämässä sellaista avoimmuutta myös kristinuskon suuntaan, kun muitakin uskontoja näkyy ja kuuluu enemmän, että siedetään kristinsukon näkymistä, koska se ei valtaa kaikkea tilaa.

Mutta mitä sanoit tuosta asiantuntijuudesta, niin siinä ei kannata tuntea alemmuutta. Papit saattaa olla oman alansa teologian asiantuntijoita, mutta ei he Jumalasta enempää tiedä kuin kukaan muukaan. Tai itse suhtautuisin varautuneesti pappiin/teologiin, joka esiintyy kuin tietäisi Jumalasta. Uskoa voi, tietää ei.

Tuuri (Ei varmistettu)

Joo, ja lisäksi papin vastaanotto on kuitenkin eri juttu kuin jokin muu tilanne. Siinä yhteydessä luulisi että ihmiset ei ala syytellä, jos sen tekee ystävällisesti.

Teologi ei tietty tiedä itseäni enempää Jumalasta mutta monista muista uskonnon asioista kyllä - ja aika usein se uskonnollinen näkökulma aiheeseen sivuaa jotain muuta uskonnon puolta kuin sitä millainen Jumala on. Olen mä kyllä kerran ollut tilanteessa missä uskaltaudun sanomaan uskonkäsitykseni tueksi jotain Raamatusta ja sitten paikalla ollut teologi riensi väliin huomauttamaan että joo mut siis hermeneutiikka resensio synoptiset käsikirjoitusvariantti ei se oikeesti oo noin kuin luulet. :) Ihan sama, se ei ollut kovin tärkeä tilanne. Kiitos viestistä!

Nanna H.
Oisko tulta?

Näin tämän kommentin :)

Ikäviä kokenut (Ei varmistettu)

Olen ollut tilanteessa, jossa kirkon työntekijän asennoituminen minua kohtaan muuttuu tuomitsevaksi ja ikäväksi kun kerron omasta suhteestani kirkkoon ja uskontoon. Se on ollut masentavaa. Kirkosta en ole eronnut, mutta joskus on käynyt mielessä, kun on tuntunut siltä, etten ole hovikelpoinen kirkon jäsen.

...niin, ja käyn siis luthersäätiöläisessä seurakunnassa.

Hemuli
Oisko tulta?

Tuo on ikävää. Kirkon työntekijän pitäisi osata kunnioittaa kaikenlaisia uskonnäkemyksiä, jos niitä esitetään asiallisesti.

Mä tiedän kans useamman ihanan papin. Kahden kanssa olen viimeisen parin vuoden aikana jutellut hieman enemmänkin. En tiedä millaisista asioista "Ikäviä kokenut" olet keskustellut, mutta ainakin itse olen kiukutellut etten usko, en halua uskoa, inhoan kirkkoa ja seurakuntaa ja koko uskoa. Olen myös bi-seksuaali ja avioliitosta eronnut. Nämäkin olen papille kertonut. Kumpikaan ei ole ollut kummissaan saati jotenkin arvostellut, halveksinut tai syrjinyt "valintojeni" vuoksi. Kumpikaan ei ole yrittänyt väkisin saada uskomaan. Olemme keskustelleet uskon asioista ja kaikesta muustakin avoimesti ja toista arvlstavasti. 

 

Nämä kaksi pappia ovat olleet superihania kun minulla on ollut vaikeaa. Ovat luoneet uskoa ja toivoa elämään. Ovat antaneet voimaa jatkaa. 

 

 

 

Haluaisin löytää rippipappini, mutten ole löytänyt häntä. Muistan että pidin hänestä. En tiedä mitä sanoisin jos jostain tavoittaisin. Sanoisinko mitään? Lähettäisinkö vain kiitoksen? En tiedä. Jostain syystä olen kuitenkin laittanut hänen kirjoittamansa kirjeen talteen. Yli 15 vuotta se on ollut kenkälaatikossa tallessa. Nyt löysin sen.. Miksi, sitä en tiedä. Ehkä se selviää joskus.....

 

Hemuli
Oisko tulta?

Ihania kokemuksia! Hmm...mitenhän voisit rippipappisi löytää? Kokeile ensiksi ainakin googlaamalla nimellä ja mukaan hakusana "pastori" tai "pappi".

Etsitty on, eikä ole löytynyt :( Enkä tiedä miksi edes etsin...

Hemuli
Oisko tulta?

No höh. Ehkä löydät milemmat jonain päivänä - papin ja syyn miksi häntä etsit.

Kaappijuoppo (Ei varmistettu)

Vuosia sitten kun sisko meni naimisiin olin todella ahdistunut sukujuhlista ja ylipäätään kaikesta. Kukaan ei ollut vielä tarjonnut rauhoittavia tuollaisiin tilanteisiin joten turrutin ahdistustani salaa alkoholilla. Otin juhlapaikan takana pientä rohkaisua kun pappi sattui paikalle. Olin nolona ja yritin piilotella pulloa. Pappi vain totesi myhäillen: "Ei sun multa tarvii piilotella, mä oon vaan pappi. Eikä tosin Jumalaltakaan, Hän kun näkee kuitenkin..."

Hemuli
Oisko tulta?

Ihana pappi! Papin jos jonkun pitää ymmärtää, että ihminen tarvitsee usein rohkaisua jännittäviin tilanteisiin. :)

Kommentoi

Ladataan...