Sukunimi vaihtoon vai ei?
Romanttista? Ei minusta.
Kun on ikää 30+, alkaa Facebook-feediin ilmestyä vuosi vuodelta enemmmän ”got married” -statuksia. Yksi asia jaksaa kiinnostaa ja mietityttää minua jokaikinen kerta: miksi naiset yhä vain ottavat aviomiehensä sukunimen?
Sen lisäksi, että avioituvat heteronaiset ympärilläni ottavat miestensä nimen, asia tuli ajankohtaiseksi myös, kun yksi perheenjäseneni taannoin otti alkuperäisen sukunimensä takaisin. Asiaan ei liittynyt mitään draamaa, kahdeksan avioliittovuoden jälkeen aviomiehen sukunimestä vain puuttui se jokin, oma identiteetti, minuus, tai vähintään sillä ei ollut samaa voimantuntua kuin omalla alkuperäisellä sukunimellä. Edit: Avioliitto voi edelleen hyvin. 🙂
Minulle oma sukunimeni on vahva osa identiteettiäni, en haluaisi olla kukaan muu nimeltäni. Puolison sukunimen ottamisessa on myös vahva patriarkaatin kaiku: miehen sukunimi kertoo miehen omistajuudesta, ensin isän omaisuutta, sitten aviomiehen. Oman sukunimen pitämisestä on tullut poliittinen steitmentti minulle, en halua jatkaa patrilineaarista nimenvaihtamista.
Lisäksi sukunimenvaihtoasia on avioliitto- ja heteroasia, se koskee lähinnä heteroavioliittoja Suomessa. Rekkaripariskunnilla ja avoliittolaisilla ei ole tässä asiassa juridista oikeutta valita. Sitä myötä ei tosin historian painolastiakaan yllämainituista valtasuhteista.
Olen kuullut muun muassa seuraavia perusteluja miehen sukunimen ottamiseen:
1. On kivaa, kun on yhteinen sukunimi, myös mahdollisten lasten kanssa
Silti, miksi nainen ottaa miehen sukunimen? Miksi ei mies ota naisen sukunimeä? Miksi se on nainen, joka helpommin vaikuttaa joustavan tässä?
2. Oma sukunimi muistuttaa kurjasta lapsuudenperheestä / muu ikävä assosiaatio
Minä uskon uusien merkitysten luomiseen: jos joku on pilannut nimeni, minä otan vallan takaisin ja luon sille omalla toiminnallani ja olemisellani uuden merkityksen. Ja toisaalta, entä jos se kurja lapsuus ja nimiassosiaaiot ovat miehellä?
3. Se on perinne
Onhan se, perinne, joka minua muistuttaa vastenmielisistä asioista. Miehen sukunimen ottaminen ja sen lapsillekin periytyminen on symbolinen jäänne patriarkaalisesta kulttuurista, jossa en halua olla osana enkä siirtää eteenpäin. Mutta toisaalta, jotkut voivat tässä asiassa luoda uusia merkityksiä asialle, joka on jotenkin pilattu, kuten minä pystyisin luomaan uuden merkityksen nimelle, joka ei sinänsä muistuta minua mukavista asioista.
4. On ihanaa kuulua miehelle
No niin, kammottavaa, mutta hei, vapaa maa, ei se ole multa mitään pois!
5. Miehellä on kauniimpi tai harvinaisempi sukunimi
Esteetikkona ymmärrän erottumisen ja kauneuden motiivit, mutta ei, en silti vaihtaisi, identiteettiperustelu ja poliittinen steitmentti menevät estetiikan edelle tässä kohtaa. Ja kun tiedän vielä monta naista, joilla on ollut kauniimpi ja erikoisempi sukunimi alunperin ja silti se hemmetin miehen nimi valitaan.
Siinä syitä, joista mikään ei riitä vastaukseksi minulle. Edelleen ihmettelen, että tiedän vain kaksi miestä tuttavapiiristäni, jotka ovat ottaneet vaimonsa sukunimen. Ihmettelen myös naisia, jotka avioeron jälkeen ottavat alkuperäisen nimensä takaisin, ja sitten taas miehensä nimen, kun avioituvat uudestaan. Yhtä paljon tosin ihmettelen ihmisiä, jotka eivät ota omaa nimeään takaisin avioeron jälkeen. Niin ja sitten on vielä ne, jotka ottavat yhdessä kokonaan uuden yhteisen sukunimen. Eikä nimiasia ole yksiselitteinen rekkariperheissäkään, joissa perheensisäisen adoption jälkeen pitää päättää, kenen sukunimi lapselle annetaan, tai kolmi- ja neliapilaperheissä sama homma isyydentunnustamisen jälkeen. Sukunimiasia kulminoituukin lähinnä minun ihmettelyyni, ei oikeisiin ja vääriin valintoihin.
Kertokaa kokemuksistanne, miksi pidätte oman sukunimenne, miksi otatte kokonaan uuden sukunimen, miksi mies on ottanut vaimon sukunimen, kenen sukunimi lapselle/lapsille on annettu, ja ennen kaikkea – miksi naiset yhä ottavat miestensä sukunimen?
Hemuli
P.S. Tällä viikolla palstallamme on hääteema, käsittelemme kirjoituksissa häihin liittyviä asioita, stay tuned!
