Suositut tytöt

Kaikissa kouluissa on varmasti suosittujen tyttöjen ja poikien porukka. Minun luokallani suositut tytöt järjestivät jonkinlaiset kotihipat, kun oli 10 tai 11. Luokassa kiersi lappu, että ketä ei kutsuta. Suositut pojat kirjoittivat lappuun minun nimeni. Mietin kotona illalla, miksi minua ei haluta juhliin. Kun olin 12, koulussa oli voimistelusalissa disko. Sellainen missä seisoskellaan puolapuitten vierellä, valot ovat himmeät ja taustalla soi Wind of change eikä kukaan tiedä mistä laulu todellisuudessa kertoo. Salin reunalla odotellaan, jos joku hakisi tanssimaan. Minä olin laittanut kaulaani sinisen huivin, jossa oli pieniä punaisia ankkureita. Levi’s-huivit olivat muotia. Minulla ei ollut sellaista. Ajattelin ankkurihuivin ajavan asian. Suosittujen poikien joukosta minua tultiin hakemaan tanssiin. Tuntui mukavalta. Kuulin pian kuitenkin, että eräs suosituista tytöistä oli pilan päiten maksanut 5 markkaa pojalle, että hakisi minua. Hävetti. Pyyhin alakerran vessoissa itkua ankkurihuiviin.

Elämän suuntaa ei määritellä lopullisesti alakoulussa. Minä en ole jäänyt juhlakutsuja ja tanssia vaille. Minusta on tullut ihan pidetty tyttö, vaikka en ole aikuisenakaan aina ollut se, joka kutsutaan mukaan. Aina en ole myöskään muistanut itseäni pyyhkimässä kyyneleitä ankkurihuiviin. Olen ollut valitettavasti myös sulkemassa ulkopuolelle. On varmasti ihmisiä, jotka ovat aina olleet tervetulleita. Mutta suositut tytöt ovat joskus tervetulleita vain siksi, että kukaan ei uskalla jättää heitä kutsumatta, ettei itse joudu epäsuosioon. On eri asia olla suosittu siksi, että on pidetty kuin pelätty.

Ystäväni kertoi omasta työpaikkaruokalastaan. Hän oli istunut siellä ruokatunneilla jonkun kerran erään naisen pöytään, joka istui yleensä aina yksin. Nainen oli jollain tavoin omalaatuinen kuulemma. Ei sopinut tuon työyhteisön normaaliin massaan. Ystäväni tiesi myös, että naisesta vitsailtiin selän takana ja hän ei kieltänyt, etteikö olisi itsekin siihen joskus osallistunut. Ruokailtuaan tämän naisen kanssa syksyn ja alkutalven aikana kenties neljä viisi kertaa, oli ystäväni saanut postilokeroonsa ystävänpäivänä kortin. Siinä oli lukenut kiitokset ystävyydestä ja mukavasta seurasta.

On oikeastaan hyvä, että välillä on pitänyt itkeä diskon vessassa, kun ei ole päässyt mukaan. Se ei ole hyvä, jos ei tule koskaan kutsutuksi. En tiedä kasvattaako se muuta kuin katkeruutta. Mutta aina valinnan ei pidäkään osua kohdalle, jotta muistaisimme kuinka toivorikkaana solmimme ankkurihuivin kaulalle ja kuinka siihen sitten kyyneleitä pyyhittiin. Siellä on yleensä tilaa tunnistaa ystävyys, missä tiedetään miltä tuntuu, kun jää ulkopuolelle.

Nanna H.