Totuus taivaasta
Olen lukenut muutaman kirjan, joissa kerrotaan taivaskokemuksista. Nämä kirjailijat ovat ”kuolleet” ja palanneet kertomaan, että mitä tapahtui.Suhtaudun kirjoihin lähtökohtaisesti huuhaana. Toisaalta uskon kirjoittajien vilpittömyyteen (miljoonia kopioita myyneissä kirjoissa toki raha on kiva lisä): oman ainutlaatuisen kokemuksen haluaa kertoa ja jakaa kaikille.
Ihmisiä kiinnostaa kuolemanjälkeinen. Ikävä saa meidät janoamaan kuulla, että kuolleella rakkaalla on kaikki hyvin. Viestit kuoleman toiselta puolen ovat pääsääntöisesti kirjoissa hyviä: rakkautta, vihreitä niittyjä, läheisiä ihmisiä ja kaunista musiikkia. Niitä on helppo kertoa.
Syyskuussa ilmestyy suomeksi amerikkalaisen neurokirurgin Eben Alexanderin Totuus taivaasta (Proof of Heaven: A Neurosurgeon’s Journey into the Afterlife). Siinä kerrotaan miten Eben sairastui äkillisesti ja vajosi koomaan 7 päiväksi, vailla toivoa paranemisesta. Tuo aika muutti hänen elämänsä. Taivaassa oli upeaa. Lennettiin perhosilla. Kaikki vastaukset kaikkiin kysymyksiin olivat tyhjentäviä ja Jumalan läsnäolo sanoinkuvaamaton. Tieteelliseen maailmankuvaan elämänsä pohjanneen miehen elämä meni uusiksi. Herättyään kaikki näytti erilaiselta, sillä hän oli nähnyt taivaan. 
Toisessa kirjassa Todd Burbo: Heaven is for Real pastorin 4v. poika Colton (melkein) kuolee hetkeksi ja alkaa kertoa vierailustaan taivaassa. Coltonin taivasvierailu on varsin maltillinen ja lohdullinen. Taivas on kiva paikka, jossa tapaa edesmenneet läheisensä ja Jeesuksella on lumoavat silmät.
Molemmissa kirjoissa toistuu se, että itse taivaasta kerrotaan lopulta aika vähän. Eben sai ”kaikki vastuakset”, mutta lukijalle niitä ei kerrota. Kirjat ovat vetävästi ja hyvin kirjoitettu, ne lukee nopeasti – taivasta enemmän kiinnostaakin ehkä draama, kun pieni poika tai menestynyt perheenisä käy lähellä kuolemaa. Colton mukailee kristinuskoa, Eben ei piirrä rajoja uskontojen välille. Viesti on molemmissa sama: elämä on vain välivaihe.
Tuotahan me papitkin arkkujen nokassa toistamme, tietämättä asiasta paljoakaan. Raamattu keskittyy yhtä lailla tämänpuoleiseen, kaikenlaiseen draamaan, joka on tässä ja nyt. Se vähä mitä sanotaan menee yksiin kirjojen kanssa: taivas on paikka, jossa kyyneleet pyyhitään ja on rauha.
Minulle taivasikävä ja helvettipelko ovat jääneet jokseenkin vieraaksi, tai ne voisi tiivistää yhteen sanaan, toivo. Omaan kyynisyyteni taivakokemusten suhteen on varmaan monia syitä: vaikka uskon Jumalaan, ovat selittämättömät ihmeet ja erilaiset rajakokemukset silti vaikeita ymmärtää. Mietin myös, että taivas saa olla sellainen kun se on. Jumala hoitakoon sen asian ihan kokonaan. Yritän luottaa siihen, että se on hoidettu hyvin.
Minna J.
PS. Blogissa on kirjoitettu taivaasta moneen otteeseen. Blogiarkisto köhii edelleen, joten nyt ei tule linkkejä. Haku ehkä löytää?