Kun lähdin viime perjantaina töistä huomasin vapaa-ajattelijoiden liimanneen työpaikkani aukioloista kertovaan tauluun kehotuksen erota kirkosta. Kehotuksessa kerrottiin mitä kaikkea kahden hengen taloudessa voitaisiin vuosittain ostaa sillä rahalla, joka menee kirkollisveroihin. Luukun 19 kysymys käsittelee kirkollisveroa.

Suomessa veronkanto-oikeus on ainoastaan luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla. Veroäyri määräytyy kunnan mukaan ja se on keskimäärin 1,3% tuloista. Eikö olisi oikeudenmukaista, että kaikilla uskonnollisilla yhteisöillä olisi oikeus kantaa veroja? Minun puolestani näin voisi olla. Silloin muiden yhteisöjen tulisi ottaa osansa myös niistä valtion kirkolle osoittamista tehtävistä, joita he eivät tällä hetkellä hoida. Samat oikeudet tuovat myös samat velvollisuudet.

Kaikilla yhdistyksillä on lupa kerätä jäsenmaksuja. Useat kristilliset yhteisöt perivät jäseniltään niin kutsutut kymmenykset. Tämä tarkoittaa 10% palkasta. Ev.lut. kirkolle riittää 1,3%, koska kirkkoon kuuluvia on niin paljon. Pienet uskonnolliset yhteisöt eivät pystysi kattamaan toimintaansa pelkällä 1,3% vero-osuudella. Haluavatko kaikki yhteisöt edes vaihtaa nykyisen tilanteen yhtäläiseen veronkanto-oikeuteen?

Yhteisöveroa valtio perii kaikilta yrityksiltä ja osa yhteisöverosta jaetaan edelleen kirkolle. Viime vuonna luterilainen kirkko sai kerätystä yhteisöverosta 2,55%. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jokainen muslimien omistama yritys maksoi vuonna 2011 yhteisövero-osuudestaan 2,55% valtion kautta evankelisluterilaiselle kirkolle ja se jurppii monia. En ihmettele yhtään.

Ruotsissa kaikilta kansalaisilta kerätään hautausveroa kuuluivatpa kirkkoon taikka eivät. Suomessa hautausmaiden ylläpito on edelleen kirkon tehtävä. Tämä tarkoittaa myös kirkkoon kuulumattomien hauta-alueista huolehtimista. Yhteisöveroista saatuja tuloja käytetään mm. tähän ja näitä tehtäviä eivät hoida ne yhteisöt, joilla ei veronkanto-oikeutta ole. Vapaa-ajattelijoilla on joitakin omia hautausmaita, joita he hoitavat talkoovoimin.

Minä en käy koskaan uimahallissa ja minulla ei ole lapsia, jotka käyvät kunnallisessa päiväkodissa, mutta kunnallisveroni menevät myös sinne. Näin on myös kirkollisverojen kohdalla. Kaikki eivät jakaudu kirkon toiminnassa niin, että jokainen jäsen hyötyisi yhtä lailla. Minulla ei ole lapsia jotka menevät koulun jälkeen kirkon iltapäiväkerhoon, minä en hae ruokaani leipäjonosta, minä en ole käynyt kirkon perheneuvonnassa, enkä mielenterveysneuvonnassa, en asu kirkon tukemassa asunnossa ja vanhustyöndiakoni ei käy luonani kylässä. On kuitenkin hyvä, että kirkollisverojani käytetään näihin kohteisiin.

Kuva: MTV3, Leipäjono Helsingin Kalliossa

On kohteita jonne en toivoisi kirkollisverojeni menevän ollenkaan tai ainakin toivoisin, että prosenttisuhteet olisivat toiset kuin nykyään. Enemmän saisi mennä hädänalaisten auttamiseen, vaikka ensikädessä hädänalaisten auttaminen onkin valtion heiniä. Jos kirkollisvero otetaan kokonaan pois, ottaako valtio kopin siitä osasta heikoimpien auttamista, jota he eivät tällä hetkellä hoida? Leipäjonossa ei nimittäin kysytä kuuluuko nälkäinen kirkkoon vai ei.

Sen suhteen olisi hyvä, että kirkollisveroa ei olisi ollenkaan, että oppisimme enemmän auttamaan toisiamme vapaaehtoisvoimin. Tällä hetkellä kirkko on niin työntekijälähtöinen, että verovaroilla ostetaan ammattilaisia. Monet tehtävät kirkossa olisi hoidettavissa seurakuntalaisten oman ammattitaidon kautta. Näin kirkosta tulisi myös yhteisöllisempi.

Ja niitäkin vielä on, jotka ovat iloisia siitä, että heiltä kerätyillä verovaroilla kirkoissa järjestetään joka sunnuntai jumalanpalvelus. Verovaroilla maksetun palkkani tiimoilta kirjoitin myös tämän tekstin. Kirkkoon kuuluminen on kuitenkin vapaaehtoista ja siellä saa käydä, vaikka ei kirkkoon kuuluisikaan. Ja vaikka eroaisit nyt kirkosta, minä kirjoitan tänne taas ensi viikolla.

Tarkemmin kirkollisveroista täältä

Oletko valinnut oikean ammatin, kysytään palstan papeilta. Minusta sitä ei kysytä keneltä tahansa tai miksi tahansa. Se kysytään papilta ja minä vastaan. Minähän olen pappi. Minusta tässä kysytään myös sitä, miksi olen pappi? Ja jos kadun pappeutta, kadunko koko uskoa?

Kun vastaan kysymykseen se kertoo, miksi olen pappi. Haluan ottaa tosissani uskon. Minuun sattuu oikeasti se, että Raamattua käytetään väärin. Jumalan tuomiolla uhkaillaan. Saadaan ihmisten mielet järkkymään jollain suuremman tuomiovallalla, jota meillä ihmisillä ei ole. Seuraukset ovatkin juuri sellaiset, ettei ihminen usein sitä vastuutaan ymmärrä. Niitä palasia sitten kootaan hiljaisissa rukouksissa.

Mutta minusta jokainen tarvitsee toivoa ja armoa. Minua satuttaa oikeasti se, että mieli täyttyy huolilla selviämisestä ja elämän merkityksettömyydestä. Haluan kertoa siitä toivosta, joka kuuluu kaikille ja kaikkien elämän merkityksellisyydestä. Koska asia on niin yksinkertainen ja helppo, toivoisin, että moni ottaisi sen vastaan. Toisaalta niin monimutkainen, ettei se taivu niihin yksinkertaisiin kahlitseviin ajatuksiin, joilla niin usein lyödään toinen maahan.

En kadu koskaan, että avasin teologisen oven. Luin Paavalia kreikaksi ja ymmärsin, että Paavalihan joutui sen kuivan organisoinnin tekemään. Kuuntelemaan riitaisia seurakuntia ja antamaan neuvoja yksittäistapauksiin. Meidän tehtävä on elää tämän päivän yksittäistapauksen kanssa, Suomen ev. lut. kirkon ja paikallisseurakunnan haasteiden kanssa. Nämä eivät ole analogisia kahden tuhannen vuoden takaisiin. En halua jättää sitä. Haluan olla puuttumassa epäkohtiin, tulkitsemassa oppia ja ohjeita ja ajamassa yhtäläisiä oikeuksia kaikille. Sydämeni pakahtuu siitä, että joku unelmoi naispappeudesta, tulkitsi ja taisteli. Teki tässä ja nyt jotain, joka osoittaa oikeudenmukaisuutta.

Mutta kaikessa täytyy muistaa, että olen ihminen ja työskentelen ihmisten yhteisössä. Enhän minäkään aina kaikkea jaksa tai saa aikaan mitä haluaisin. Minut on vihitty papiksi, missä ikinä olen, mitä ikinä teen, olen pappi ja otan ihmisten kysymykset todesta. Missä sen voin parhaiten tehdä, Luoja yksin tietää. Valmistumisestani on aikaa seitsemän vuotta. Seitsemään vuoteen mahtuu seitsemän eri työtä.

Se, että olen kirkossa nyt töissä antaa minulle vastuun vastata siihen, että ihmiset kysyvät miksi kirkko tekee sitä tai tätä. Voin vastata omasta puolestani. Olla se kirkko, jonka haluan nähdä ja toivoisin, että niin haluaisi moni muukin. Sitä toivoa en halua menettää. Siitä toivosta taistelen.

Toivoa minulle antaa kirkko, jossa on sellaisia johtajia kuin piispa Irja Askola, joka täyttää tänään 60-vuotta. Juhlat ovat kaikille avoimet. Tällaisissa juhlissa ei juhlita vain yhtä ihmistä. Siinä juhlitaan yhteisöä, joka kasvattaa sisällään rohkeita uskon sanoittajia, sellaisen uskon, joka tuo toivoa. Sellaisia tarvitaan. Toivon johtajia, jotka sanoittavat joulua näin:

”Jumalallekin joulu on näkökulmakysymys. Hän päätyi siihen, että oleellista on lähelle tuleminen. Tuonpuoleisuudesta ei huudella lupauksia: ne on kerrottava tässä lähellä, ihmisen kielellä ja ihmisen iholla.”

Sellaista pappeutta minäkin haluaisin toteuttaa. En huudella lupauksia, vaan kertoa ne tässä lähellä, ihmisen kielellä ja ihmisen iholla. Epäonnistumisetkin.

"Olenko valinnut oikein?", kuuluu nyt hiljainen rukoukseni.

17. päivän kysymys on: Kumpi on parempi Jumalan roolissa, Alanis Morissette vai Morgan Freeman? Edellinen esiintyy Jumalana elokuvassa Dogma (1999) ja jälkimmäinen Bruce Almighty (2003).

Dogma on ihan viihdyttävä elokuva, Bruce Almighty aivan laittoman huono, sieluun särkee, kun sitä katsoo. Mutta Jumalan tuominen kankaalle näyttelijän hahmossa on ihan mielenkiintoista.

Jumalaa on kuvattu kuvataiteessa jonkin verran, tunnetuin kvaus lienee tämä. Jeesusta on kuvattu enemmän. Ilmeisesti se on helpompaa, koska vaikka Jeesus on Jumala, hän on myös ihminen. Jeesus esitetään usein vaaleaihoisena, keskiruskeatukkaisena, sinisilmäisenä miehenä. Se on autenttisuuden kannalta arveluttavaa, koska Lähi-idässä syntynyt mies on todennäköisemmin ollut tummaihoinen, ruskeasilmäinen ja mustatukkainen.

Kuvataide, oma ympäristömme ja se, mitä kulttuurimme ihannoi, tai mihin se liittää tietynlaisia ominaisuuksia, on muokannut käsitystämme Jumalasta ja Jeesuksesta. Jumalan ajatellaan usein olevan viisas, voimakas, valtaapitävä, yhtäaikaa ankara ja lempeä – sellainen kuvaus on sopinut varmaan pitkän aikaan länsimaalaisessa kulttuurissa vanhahkoon, harmaantuneeseen mieheen. Mies on ollut valtaapitävä sukupuoli, vanhuus on ilmentänyt viisautta ja lempeyttä, mieheys voimakkuutta ja ankaruutta.

Siksi sekä Alanis Morissette että Morgan Freeman ovat loistavia valintoja esittämään Jumalaa, sillä ne kyseenalaistavat totunnaiset mielikuvat ja pakottavat pohtimaan, miksi edelleen moni sanoo ajattelevansa valkopartaista vanhaa miestä, jos pitää kuvitella, miltä Jumala näyttää. Miksi viisas, valtaapitävä, voimakas, lempeä ja ankara, ei luo mielikuvaa nuoresta naisesta tai mustasta miehestä? Mielikuvat Jumalan ulkonäöstä kertovat enemmän meistä ihmisistä ja normeistamme kuin Jumalasta.

Kysymme niitä asioita edelleen joka puolella maailmaa: miksi käsitykset sukupuolesta ovat normitettuja? Miksi etninen alkuperä helposti määrittää käsitystä ihmisestä?

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, siinä mielessä jokainen meistä näyttää Jumalalta. Ja jos ulkonäkö unohdetaan, niin yhtälailla voidaan ajatella meillä kaikilla olevan jotain ominaisuuksia Jumalalta, joka loi meidät omaksi kuvakseen, siitä kirjoitinkin aiemmin täällä.

                   Kumpi vastaa sinun mielikuvaasi Jumalasta enemmän – tämä...

                                                     ...vai tämä?

Niin ja näytä se jumalallinen kauneutesi ja hyvyytesi jakamalla omastasi vähempiosaisille: osallistu keräykseemme, niin hankimme kaivon sellaiseen paikkaan Afrikassa, jossa puhdas vesi ei ole itsestään selvyys.

Luukussa kysytään: Onko minulla ystäviä, jotka eivät jaa ajatuksiani uskosta, eivätkä usko Jumalaan tai kuulu kirkkoon? Ja vielä: hyväksynkö heidät sellaisina vai rukoilenko salaa heidän puolestaan?

Kyllä, kyllä minulla on ystäviä, jotka eivät usko samalla tavalla kuin minä tai eivät kuulu kirkkoon. Ja kyllä he ovat ystäviäni siinä missä uskovatkin. Myös minä koen, että saan olla heidän seurassaan juuri sellainen kuin olen. 

Tietysti monet ystävistäni tulevat samasta maisemasta kuin minä itse, ovat työkavereita tai seurakuntalaisia, joista on tullut ystäviä. Mutta eivät kaikki. Ajattelen, että silloin kun ihminen on sinut oman jumalasuhteensa tai vakaumuksensa kanssa, toisenlainen uskonnollisuus tai uskonnottomuus ei ole uhka.

Olen itse kasvanut vahvan uskonnollisen perinteen keskellä ja kokenut toisinaan ystävieni keskellä erilaisuutta, katsonut maailmaa marginaalista. Joskus omaa taustaansa on hävennyt, mutta enimmäkseen olen ollut siitä onnellinen. Olen myös kahden uskonnontutkijan lapsi, ja siksi saanut katsoa tätä maailmaa uskontojen ja kulttuurien vinkkelistä. Erilaiset uskot ja erilainen uskonnollisuus on ollut kiinnostavaa ja sitä on arvostettu. Ennen kuin minusta tuli pappi, olin itsekin kulttuurintutkija. Ja olen tietysti vieläkin. Minulle ajatus "käännyttämisestä" tai maailman kristillistämisestä on aina ollut hankala.

Toivon, että osaisin nähdä toisen ihmisen ihmisenä, enkä lokeroida häntä ja hänen mielipiteitään esimerkiksi vain uskonnollisuuden kautta. Ei se helppoa ole, mutta olen oppinut, että samasta ja hyvinkin yhteneväiseltä näyttävästä uskonnollisuudesta tai uskonnottomuudesta tulee monenlaisia ihmisiä. Tietysti usko voi tuoda ja tuokin ihmiseen vahvojakin sävyjä, mutta ihminen on elämänkertomuksensa kanssa aina paljon muutakin.

Ehkä joskus vaikeampaa on "omien" kanssa. Toisinaan ottaa päähän ja tuntuu kipeältä, kun joku "tietää kaiken", omii totuuden, ja sen Jumalankin. Mutta haluaisin elää sovussa!

Mutta joo, kyllä minä usein henkäisen ystävieni puolesta ja puoleen. Pyydän heidän elämäänsä kaikkea hyvää, sitä mitä he tarvitsevat: suojaa, rohkeutta ja iloa. Ja rukoustahan se on.

Blogiystävät, te kaikenlaiset, muistakaa meidän joulukeräys!

 

"Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. (Matt. 5:39)"

15. luukussa kysytään, miten tulisi suhtautua itselle tehtyyn pahaan. Ensimmäisenä minulle tulee mieleen Jeesuksen opetus toisen posken kääntämisestä. Ehkä kysyjäkin on ajatellut sitä ja miettinyt kuten minä: "Se ei ole mahdollista, minä en kykene siihen!" 

Harva ihminen on sellainen, joka voi ilman katkeroitumista ja muita tunnevammoja kestää itseensä kohdistuvaa pahaa. Toisen posken kääntäminen ja hiljaa kärsiminen eivät ole todellisia vaihtoehtoja. Ajattelenkin, että Jeesus kehottaa sanoillaan osaansa tyytymisen sijaan katkaisemaan pahan kierteen, vastaamaan pahaan hyvällä. Hyvällä vastaaminen ei ole kaiken nielemistä, se voi olla tinkimätöntäkin omalla paikallaan seisomista ja vastaan sanomista. 

Kuten Mahatma Gandhi ja Martti Luther King Jr. ovat taistelleet väkivallatta ihmisten tasavertaisten oikeuksien puolesta, niin myös me voimme tehdä. Oikeustaistelut voivat olla rauhanomaisia. Diktatuurit voidaan kaataa naurulla. On monia tapoja, joilla vääryyksiä voi oikaista suun aukaisemisesta erilaisiin solidaarisuusliikkeisiin. 

Minun oikeudentajuni on ollut aina liiankin herkkäviritteinen sekä omien että muiden oikeuksien kohdalla. Oma temperamenttini yhdistettynä kasvatukseeni ja vähemmistöstatukseeni ovat muokanneet minusta ihmisen, joka käy jatkuvasti taistelua vääryyksiä vastaan. Koen loukkauksena asioita, joita asianomaiset itse eivät sellaisina koe.

Vaikka tunnen muiden oikeuksien puolustamiseen moraalista pakkoa, niin omien oikeuksien puolustaminen on tuntunut pitkään väärältä, itsekkäältä, synniltä. Olen lukenut Raamatun opetuksen nöyryydestä niin, että en saa vaatia itselleni mitään. Jumalan sanan mukainen nöyryys ei kuitenkaan ole toisille ihmiselle alistumista, vaan se on Jumalan tahdon mukaista elämää. Omien tunteiden ja oman tahdon kieltäminen johtavat uupumukseen, katkeroitumiseen ja isoihin tunnelukkoihin. Minua on opettanut itsen arvostamisessa rakkauden käskyn toisinpäin kääntäminen. "Rakasta itseäsi, niin kuin lähimmäistäsi."

Sanon sinullekin hyvä lukija: Älä anna kenenkään tallata sinua jalkoihinsa. Rakasta itseäsi niin kuin Jumala sinua rakastaa. Katso itseäsi Hänen Laupeutensa silmin. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.  

ps. Meri-Anna vihitään huomenna papiksi. Siinä on ihminen, joka on seissyt paikallaan.  Halutessasi voit onnitella häntä keräyksemme kautta: http://omakampanja.kirkonulkomaanapu.fi/kaivo-afrikkaan/aloita-keraeys.aspx?col=5-218#.ULw6jenifjE.facebook
 

Milloin seksi on OK? Mitä kirkon ihmiset oikein ajattelevat tästä asiasta?- kuuluu siis tämän päiväinen kalenterikysymys.

Ihanan haastava ja innostava kysymys näin perjantai-iltapäivän ratoksi :) Anteeksi väsymykseni, mutta ihan ensimmäiseksi tekisi mieli vastata, että se on ok esim. aamuisin. Anteeksi lapsellisuuteni. Tätä et varmaan tarkoittanut. Monia kysymys seksistä riivaa ja vainoaa ja kiehtoo. Minua ainakin seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät  kysymyset ovat kiinnostaneet niin kauan kuin muistan.  

Himo, halu,  ihastus, vihastus, kokemuksien metsästys, syyllisyys, huonommuus, hämmennys, ujous,  läheisyyden tarve ja rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kaipuu, nautinto, uskallus. Kelpaanko? Osaanko? Onko seksissä kyse nikseistä vai kyvystä heittäytyä? Vai läheisyydestä? Uskalluksesta? Ja mitä Jumala tästä kaikesta ajattelee? Loiko Hän himon vai tuleeko se pirulaiselta kiusaamaan?

Vaikka kirkon ihmiset ajattelevat tästä elämän eliksiiriasiasta kovin eri tavoin,  siitä varmasti suurin osa on nykyään samaa mieltä, että Jumala loi meidät seksuaalisiksi olennoiksi. Seksuaalisuus vainoaa, kiehtoo ja luo sisältöä elämäämme lapsuudesta vanhuuteen asti.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen toisella korvalla kun kaksi ekaluokkalaista poikaa puhuvat tytöistä, jostakin Emmasta, joka on maailman paras tanssimaan.  Juuri näin se menee. Seksuaalisuus on ja pysyy meissä.

Niin, koska ensimmäinen tehtävä, jonka Jumala ihmiselle antaa ja jonka Hän siunaa, koskee sukupuolten yhteyttä ja suvun jatkamista. ”Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa” (1. Moos. 1:28).

Vaikka sukupuolisuus on Jumalan lahja, moni on sitä yrittänyt vastustaa ja paeta. Monenlaisin tuloksin. Useimmiten pako on aiheuttanut jotakin huonoa jollekin.

Tasapainoinen suhtautuminen sukupuolisuuteen tuo elämään onnea, mutta näyttää olevan  samalla vaikea haaste.

Haaste on muun muassa löytää itselle sopiva kumppani. Siksi kysymyksessä, milloin seksi on ok, on minusta enemmänkin kysymys siitä, kenen kanssa seksi on ok. Kaikkien kanssa se ei todellakaan ole ok.

Tärkeimmät asiat ovat usein vaikeimpia ja siksi tästä Jumalan lahjasta on tullut monelle moninaisia haavoja. Varmaankin hämmennyksen vuoksi kristityn ihanteena on joinakin aikoina  ollut seksuaalisuudesta kokonaan kieltäytyminen. Ruumiin sijaan keskityttiin henkeen, muka korkea-arvoisempana osa-alueena.  Ja toisena aikana, ne,  jotka  perustelivat seksin harjoittamisen vain lastentekomielessä, sysäsivät samalla seksin nautinnoista ulkopuolisiksi hedelmällisen iän ohittaneet, homoseksuaalit ja tahattomasti lapsettomuuteen sairastuneet.  Tällaista viestiä en osaa lukea rakastavasta Jumalasta.

Jokunen vuosi sitten puhuttiin paljon Tosi rakkaus odottaa- kampanjasta, jossa nuoret julkisesti sitoutuivat odottamaan sukupuolielämää avioliittoon asti. Odottamista perusteltiin  Raamatun ihanteella seksuaalisuuden toteuttamisesta vasta avioliiton satamassa.

Sukupuolisuus toteutuu tarkoituksensa mukaisesti, kun siihen liittyvät rakkaus, sitoutuminen ja uskolli­suus kirjoittavat piispa Rakkauden lahja kirjassaan vuonna 2009.  Tähän he suosittelevat avioliittoa.

 Luterilainen kirkko vierastaa sekä pidäkkeettömän seksuaali­suuden että seksuaalisen pidättymisen ihannoimista.  

Kuulostaa viisaalta ja tavoiteltavana.

Seksuaalisuus on siis Jumalan lahja. Mutta aika vähän siitä kuulee ainakaan saarnoissa puhuttavan. Pitkä tie on minun ainakin silläkin saralla täytynyt kulkea, niin että puhe seksuaalisuuden lahjasta ei ole ollut vain puhetta. Ennen luulin, että olen ainoa, jolle seksuaalisuus ja siihen liittyvät tunteet aiheuttavat ristiriitaa.  Vanhempana olen onneksi tajunnut, etten ole ainut hämmentynyt. Silläkin alueella voi onneksi kehittyä. Seksuaalisesti viisas ihminen on sellainen, joka osaa olla lähellä ja  empaattinen ja huomioida toista. Ja itseään. Siinä on tavoitetta yhden elämän ajaksi.

Itse en lähtisi ihmisiä kovin suureen äänen haastamaan Tosi rakkaus odottaa kampanjaan (moni on joutunut kokemaan kovaa syyllisyyttä siitä, ettei pysynytkään lupauksissaan tai ei olekaan osannut löytää seksuaalista halua sen jälkeen kun on tottunut ajattelemaan siitä kieltäytymistä niin pitkään ja leimannut mielessään seksin kokonaan pahaksi). Joillekin Tosi Rakkaus odottaa on  kuitenkin sopinut.  Kampanja on mielestäni ristiriitaa aiheuttava, enkä oikein fanita sitä,  mutta sukupuoliseen uskollisuuteen ja  sitoutumiseen  haastan sinua ja minua  vahvasti. Niin ja itseensä että kumppaniin tutustumiseen kannustan. Kaikilla elämän osa-alueilla.  

 Kysymykseen ”milloin seksi on ok” vastaan raamatun sanoin:

 Teidät on kutsuttu vapauteen. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakas­takaa ja palvelkaa toisianne. Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: ”Rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi” (Gal. 5:13–14).

Kuulostaa helpolta. Ja on oikeassa elämässä kaikkea muuta.