Nielaisemani rantapallo ja perhevapaauudistus

Jo jonkin aikaa olen halunnut avata sanaisan arkkuni aiheesta perhevapaauudistus. Kuten kaikki varmasti tähän mennessä tietävätkin jo, hallitus ilmoitti perhevapaauudistuksen kaatumisesta tällä viikolla. Kenellekään ei ehkä tullut yllätyksenä, että syyttävää sormea osoitettiin kustannusten suuntaan. Ilmeisesti tulee halvemmaksi maksaa naisille siitä, että he pysyvät kotona, kun miettiä systeemiä, joka mahdollistaisi nykyistä paremmin vanhemmuuden tasa-arvoisen jakamisen.

Olen kuitenkin ollut monissa pöydissä harvinaisen hiljaa, kun aiheesta on keskusteltu. Ai miksi? No. Perhevapaauudistus on kyllä kiinnostanut jo pidempään siksi, että se on tärkeä yhteiskunnallinen kysymys, joka koskettaa sukupuolta, työelämää, yhdenvertaisuutta, vanhemmuutta ja sitä, millaista on olla nuori nainen. Tällä hetkellä se kiinnostaa lisäksi myös sen takia, että satun odottamaan lasta.

Shokkiarvo! Ylläri! Klikkiotsikko! No, ehkä joillekin. Uutisella ei taida hirveästi olla shokkiarvoa niille ihmisille, joita näen päivittäin tai edes viikoittain, koska yhdessä yössä ilmestynyttä vatsaani tuskin selitetään ihan muutamalla laskiaispullalla. Kyseessä ei ole ollut salaisuus, vaan viime viikkoina olen kertonut, kun olen ihmisiä tavannut kasvokkain, aihe on noussut luontevasti esiin tai se on tuntunut erityisen tärkeältä kertoa. Alussa siinä oli ihan tarpeeksi sulateltavaa ja pohdittavaa itselläkin, enkä kauheasti arvostanut tilanteita, joissa se nostettiin esiin omaa aloitetta odottamatta. Nyt se on jo ihan suotavaa ja ymmärrettävää – jos joku seurueessa näyttää siltä, että on nielaissut rantapallon, on hetki hetkeltä hankalampaa esittää, ettei kukaan huomaa mitään. Olen ollut kauhuissani, levoton, levollinen, epävarma, todella huonovointinen, innoissani, malttamaton ja äärimmäisen onnellinen. Tästä kaikesta tulen aivan takuulla kirjoittamaan vielä lisää. 

Nyt kuitenkin haluan avautua niistä perhevapaista, joista olen pakahtuakseni halunnut päästä raivoamaan: ai jumalauta. 

Perhevapaiden uudistamisesta on puhuttu jo pitkään, ja olen aina ollut ehdottoman messissä ajatuksessa, että ne kaipaavat kipeästi uudistamista. Eniten olen fanittanut ajatusta 6+6+6-mallista (ks. lisää tietoa esim. täältä). Epäilen silti, etten ole ikinä yhtä konkreettisesti joutunut vastakkain ajatuksen kanssa: ai näinks tää tosiaan menee. Ja heti seuraavana: miten se voi olla näin?

Kerrataanpa. Äitiysvapaa kestää 105 arkipäivää. Vanhempainvapaa kestää 158 arkipäivää. Isyysvapaa kestää 54 arkipäivää. Vanhempainvapaalle voi jäädä kumpi tahansa vanhemmista (jos syntyvällä lapsella siis on kaksi vanhempaa), mutta vuonna 2014 sitä käytti 1-3 prosenttia isistä. Viimeisimmistä luvuista en tiedä – toivottavasti prosentti on kolmessa vuodessa noussut edes hieman. Feministisestä kuplasta käsin tulee faktoja tarkasteltaessa helposti mieleen ihmetellä, mitä helvettiä täällä tapahtuu, ja mitä ihmettä vapaita suunnitellessa on oikein ajateltu.

On toki tyhmää leikkiä tietämätöntä. On ihan ymmärrettäviä historiallisia syitä siihen, miksi perhevapaajärjestelmä on rakentunut tällä tavoin. Yksi iso syy äitien pidempään vapaaseen on tietysti raskaus ja synnytys. Kuten kirjoitin viimeksi, en ehkä itse näkisi feminismin riemuvoittona tai tavoitteena sitä, että töihin tulisi palata viikon sisällä synnytyksestä. En tietenkään ole kokenut kyseistä proseduuria, mutta olen antanut kertoa itselleni, että kyseessä voi olla 1) fyysisesti melko raskas tapaus 2) melko iso elämänmuutos. Lisäksi olen ihan valmis uskomaan, että vanhempien ja sen uuden ihmisen tutustumiseen ja totutteluun kannattaa varata tovi ihan kaikkien osapuolten takia. Yhteiskunnalla ei voi olla niin hiton kiire, että siihen ei voisi yhtään vapaata varata. Ja jos on, se on siinä tilanteessa pikemminkin yhteiskunta, jonka kannattaa katsoa peiliin.

Mutta miksi ihmeessä ajan varaaminen isyyteen olisi jotenkin valinnaisempaa tai vähemmän olennaista? Tai miten muuten perhevapaiden lähettämän viestin voisi ymmärtää?

Jos jäisin äitiysvapaalle 18.6.2018, se kestäisi 18.10.2018 asti (105 arkipäivää). Vanhempainrahakausi kestäisi 19.10.2018-29.4.2019 (158 arkipäivää). Nämä sain laskettua kätevästi Kelan laskurilla, samoin kuin päivärahojen määrän. Isyysvapaan pituudesta päivämäärinä en oikeastaan osaa kertoa teille mitään sen tarkempaa, koska tähän en löytänyt minkäänlaista olemassaolevaa laskuria. Toivon tosiaan, että joku tulee ivallisesti ilkkumaan, linkkaamaan laskurin ja ihmettelee, miten en dorkuuksissani sitä löytänyt. Se on nimittäin parempi vaihtoehto kuin mahdollisuus, että ajatus 54 arkipäivää isyysvapaata pitävästä isästä on niin outo, ettei kellekään tullut mieleen tehdä isille kätevää laskuria sitä varten. 

Vaikka olisin poikaystäväni kanssa samassa tilanteessa työmarkkinoilla, vakituisessa työsuhteessa ja saman työehtosopimuksen piirissä, emme olisi yhdenvertaisessa asemassa tässä asiassa. ”Äitiysvapaan ajalta suoritetaan kolmen kuukauden ajalta toimihenkilön saaman päivä- rahan ja palkan välinen erotus. Ylemmällä toimihenkilöllä on oikeus 6 arkipäivän mittaiseen palkalliseen isyysvapaaseen”. On hankala keksiä, miten tällä ei olisi ohjaavaa vaikutusta. Otsasuoneni onkin alkanut pullistua aika hälyyttävästi viime aikoina joka kerta, kun olen kuullut jonkun käyttävän sanaparia ”perheiden valinnanvapaus”. Mitä ihmeen vapautta on, että koko järjestelmä on rakennettu tukemaan ajatusta isyyden kevyemmästä roolista ja äitien oikeudesta ja velvollisuudesta vastata ensisijaisesti lapsen hoidosta?

Tämä ei kuitenkaan koske meitä, sillä olemme jälleen yksi esimerkki heteropariskunnasta, jolla on toisistaan jokseenkin poikkeavat urapolut. Väittäisin, että sukupuolella saattanee olla vaikutusta myös tähän asiaan. Tietysti tilanteeseen vaikuttaa, että poikaystäväni on valmistunut aikaisemmin ja ehtinyt näin ollen myös olla työelämässä pidempään; tilanteeseen vaikuttavat hyvin erilaiset alat ja käytännöt, sekä työn luonne, ja tekemäni valinnat. Työskentelen sellaisissa tehtävissä, joita ei tässä uravaiheessa ole käytännössä mahdollista tehdä vakituisessa työsuhteessa, oli sukupuoli mikä hyvänsä. Se ei kuitenkaan poista sukupuolta yhtälöstä täysin. Suomessa on edelleen kaikista Pohjoismaista eriytyneimmät työmarkkinat. En tämän postauksen puitteissa kykene edes menemään niin varhaisiin asioihin kuin alavalintojen sukupuolittuneisuuteen ja kasvatukseen, mutta siellä nekin ovat taustalla, osana kontekstia. 

Työmarkkinoihin ja sukupuoleen liittyy myös osittain itseään ruokkiva kierre. Nuoret naiset vakituisissa työsuhteissa tai edes pidemmissä määräaikaisuuksissa nähdään yhä joissakin paikoissa taloudellisina riskeinä, koska, erään kauniisti ilmaistun ajatuksen muodossa: sitä tehdään sitten lapset työnantajan piikkiin. Olen myös lukenut viime aikoina suu auki keskusteluja, joissa kommentoijat esittävät mielipiteitä, miten lasta edes ajatuksen tasolla suunnittelevat naiset eivät saisi hakea edes vakituista työpaikkaa, koska pilaavat meidän tunnollistenkin naisten maineen. En sitten kysynyt, pitäisikö suunnittelemattomatkin tapaukset varmuuden vuoksi abortoida, ettei kenenkään maine kärsi. 

Suomessa naiset siis jäävät kaikkia muita Pohjoismaita useammin kotiin hoitamaan lapsia (Suomen Kuvalehden juttu on vanha, mutta kuvaa osuvasti ongelmaa). Suomessa on hyvin eriytyneet työmarkkinat. Naisten työmarkkina-asema on tilastollisesti huomattavasti heikompi kuin miesten. Sattumaako? Ei.

Yhtenä argumenttina perhevapaiden koskematta jättämisen puolesta esitettiin, ettei sovi heikentää lapsiperheiden asemaa – siis laskea kotihoidontukea tilanteessa, jossa se leikkaisi naisen tuloja, ja kiintiöidä heteroperheessä pidettäviä perhevapaita isän ja äidin kesken. Naisella ei välttämättä ole työpaikkaa, johon perhevapailta palata. Tämä on sinänsä ihan totta, enkä toivo ongelmaa väheksyttävän. Näin pari kommenttia, joissa ongelma kuitattiin vähän niin kuin dissaamalla näitä naisia puolihuolettomasti ja heidän jarruttavaa rooliaan uudistuksessa. Teki mieli vilauttaa keskaria. Olen ihan samaa mieltä, että perhevapaiden uudistamista tarvittaisiin kipeästi. Satun olemaan kuitenkin myös korkeasti koulutettu pätkätyöläinen ja nainen, jolla ei ole hajuakaan, miten töihin takaisin palaaminen tulee käytännössä sujumaan perhevapaiden jälkeen. 

Olisin toivonut kiintiöitä, koska en usko tilanteen muuttuvan toivomalla. Meidän tilanteemme on sellainen, että tavoitteena on pitää perhevapaita mahdollisimman tasaisesti ja vaihtaa vuoroa siinä joulun jälkeen. Ja rehellisyyden nimissä: itse tässä vaiheessa ajattelen, että voisin viihtyäkin kotona vielä kevään. En siis ainakaan etukäteen hingu vaihtoa kuuden kuukauden jälkeen. Etukäteen fiiliksistä on vaikea sanoa mitään. En kuitenkaan ole vielä keksinyt yhtään argumenttia, miksi olisin yhtään sen vähemmän velvollinen ja oikeutettu käymään töissä – tai yhtään sen enemmän velvollinen tai oikeutettu olemaan kotona lapsen kanssa kuin sen toinen vanhempi. Pidemmällä tähtäimellä toivon tilannetta, jossa molemmat aikuiset perheessä ymmärtävät toistensa arkea yhä, molemmilla on yhtä lailla tietoa ja vastuuta lapsen hoitamisesta, molemmat nauttivat yhä työstään, eivätkä todellisuudet eriydy aivan valtavan erilaisiksi. Yli vuoden päähän en osaa vielä edes ajatella. En ole koskaan ollut kenenkään vanhempi, eikä minulla ole vielä aavistustakaan, mitä teemme perhevapaiden päätyttyä. Lisäksi on tietysti mahdollista, että nytkin tehdyt suunnitelmat muuttuvat, jos jotakin yllättävää tapahtuu.

Lähtökohtaisena toiveena tilanteessa kuitenkin olisi, että perhevapaat olisi mahdollista ja mielekästä jakaa molempien vanhempien kesken (jos saisin toivoa kuuta taivaalta, toivoisin kyllä saman tien 6+6+6-mallia tai vaikka perustuloa). On kuitenkin olemassa myös mahdollisuus, että erilaiset työtilanteet vaikuttavat myös tähän suuntaan: jos kotona asuu kaksi vanhempaa, joista toinen on pätkätyöläinen ja toinen vakituisessa työsuhteessa, voi vapaiden jakaminen olla käytännössä hankalampaa. Ei voi olla tilannetta, että toinen on työttömänä ja toinen perhevapailla. Pätkätyöläisyys ei kosketa mitään pientä marginaaliryhmää, vaan on ihan valtava, kasvava ilmiö. Se ei tarkoita, että kiintiöt pitäisi jättää tekemättä, vaan sitä, että ongelmaa on syytä hoitaa usemmasta päästä samaan aikaan. Esimerkiksi perhevapaiden kustannusten jakamisesta on oltu viime aikoina kummallisen hiljaa. Toivon, että olen missannut tämänkin asian ja voin syyttää iloisesti siitä vaikka raskaushormonihuuruja ja työkiireitä, mikä nyt vain parhaiten sattuu tilanteeseen sopimaan. 

En usko, että pelkät kiintiöt muuttavat maailmaa hetkessä. Haluaisinkin kuulla lisää puheenvuoroja siitä, mitä niiden lisäksi tapahtuu. En vieläkään täysin saa kallooni, miksi kustannukset vakituisen ihmisen perhevapaasta jäävät yksittäisen ihmisen työnantajan maksettavaksi, eikä niitä voida jakaa yhteisvastuullisesti eri alojen kesken. Niin kauan kuin perhevapaita käyttävät lähinnä naiset, naisvaltaiset alat ovat ainoita, joille kerääntyy kustannuksia ihmisten lisääntymisestä. Kuitenkaan enemmistö ihmisistä ei hankkiudu yksinään raskaaksi. Jotkut toki, mutta se muuta kokonaiskuvaa. Mitkä hiton synnytystalkoot ne ovat, joissa vauvojen perään kyllä huudellaan, mutta vastuu kasautuu tavalla tai toisella vain naisille? Niin kauan kuin naiset käyttävät valtaosan perhevapaista, nuori nainen vakituisessa työsuhteessa on aina potentiaalinen riski. Se vaikuttaa suoraan siihen, millaista monilla aloilla on hakea töitä nuorena naisena, halusi lapsia tai ei. Voiko vakituista työpaikkaa tai kiinnostavia määräaikaisuuksia käytännössä edes hakea, jos mielessä on käynyt lasten hankkiminen? Tai jos raskaus on niin alussa, ettei sen onnistumisesta ole mitään takeita? Periaatteellisella tasolla on helppo vastata kysymykseen myöntävästi. Käytännössä kysymys on hieman toisenlainen, ainakin, jos takaraivossa kolkuttelevat nettipalstojen puuskuttavat tunnollisten naisten maineen pilaamisesta. Missä työtilanteessa ja uravaiheessa naisella on pokkaa pamahtaa paksuksi?

Ja vielä: jos naisella, joka tulee raskaaksi, ei ole vakituista työpaikkaa, lienee järkevää olettaa hänen pitävän perhevapaita enemmän kuin hänen miehensä, jolla hyvinkin vakituinen työpaikka saattaa olla. Kotona olemisen aikana ura tuskin edistyy. Totta helvetissä se vaikuttaa myös tulevaisuudessa. Miten se voisi olla vaikuttamatta? Siis ihan käytännössä. Jos on kaksi ihmistä, joista toinen viettää vuoden tai kaksi kotona lasta hoitamassa ja toinen, joka sillä aikaa oppii lisää, kartuttaa julkaisuluetteloa ja kokemuksia, tutustuu uusiin ihmisiin, kirjoittaa väikkäriä, mitä ikinä alasta riippuen nyt tehdäänkään – niin totta kai sen jälkimmäisen CV harppaa vuoden, pari, sen ensimmäisen edelle. Vaikka kuinka maailmasta toivoisi toisenlaista, kotona lapsen kanssa vietetyt vuodet eivät taivu työkokemukseksi. Siinä voi oppia yhtä lailla elämän kannalta tärkeitä asioita tai kokea jotakin merkittävää, mutta CV:ssä tai työelämässä mitattuna sillä ei voi olla samanlaista painoarvoa kuin tehdyillä töillä. Vai voiko? Ja onko se feministinen kysymys? Millaista painoarvoa kotona tehdyllä hoivatyöllä voi tai pitäisi edes olla? Tästä aiheesta ihan aidosti haluaisin kuulla enemmän näkemyksiä. 

Olen Anna Kontulan kanssa samaa mieltä, että perhevapaiden suunnitteleminen mielikuvitusvanhemmille eli kahdelle, vakituisessa työsuhteessa olevalle aikuiselle ei aina vastaa todellisuutta. Todellisuus kuitenkin tapahtuu juuri niiden samaisten rakenteiden ehdoilla, niiden ohjaamalla tavalla. En halua perhevapaita, jotka vahvistavat kahden vanhemman heteroperheessä urapolkujen erilaistumista, ylläpitävät työmarkkinoiden eriytyneisyyttä ja pitävät jatkossakin huolta siitä, että naiset jäävät kotiin ja miehet tekevät uraa. Mikään ei koskaan muutu, jos mitään ei uskalleta muuttaa. Lyhyellä tähtäimellä saatan siis toimia omaa taloudellista intressiäni vastaan, mutta silti: yrittäkää nyt saada se perhevapaauudistus aikaiseksi. Täällä odotellaan jo.