Salaisissa tehtävissä

Oma huone

Salaisuushommia

Tämän sunnuntain vietin salaisissa tehtävissä. Läksin tekemään salaisia tehtäviäni mukanani suljettu kirjekuori ja tarkat ohjeet.

Ota mukaan kynä ja paperia. Sulje puhelin. Mene jonnekin, jossa et ole aiemmin ollut.

Harhaile vähintäänkin puoli tuntia.

Älä käytä rahaa.

Avaa kirjekuori.

Kyseessä oli siis kirjekuori, jonka sain mukaani draaman kirjoittamisen kurssilta. Kurssi on osa luovan kirjoittamisen perusopintoja, joita olen tänä syksynä töiden ja gradun ohella harrastellut. Harhailin pari tuntia lumisateisessa Helsingissä ja totesin, että ohjeiden noudattamiseen tarvitaan aikaa, hieman mielikuvitusta ja hyvät kengät. Olin jo valmis joustamaan jo rahankäyttöä koskevista säännöistä ja pakenemaan lumisadetta kahvilaan, kun mieleeni palasi elävästi, millaista oli olla teini ja painia saman asian kanssa lähes viikoittain. Kyllä me lukemattomia tunteja luuhattiin kahviloissa silloinkin, mutta aina ei ollut varaa edes kahviin, tai sitten ikärajat sulkivat meiltä ovet. Muistin äkisti hyvin elävästi, miten me istuttiin vieraissa rappukäytävissä pakkasta paossa tai kiivettiin soukkalaisen kerrostalon katolle juomaan kahvia termarista; miten me vietettiin kokonaisia talvi-iltoja steissillä, Kompassilla, ja kuinka pitkälle syksyä saattoi venyttää - joulukuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2006 juotiin punaviiniä Tokoinrannan leikkipuiston kiipeilytelineen putkessa, koska siellä oli viimalta suojassa.

Hitto, jos kymmenen vuoden kuluttua ei osaa enää edes yhtä tehtävänantoa noudattaa ja keksiä salaisille tehtävilleen paikkaa, jonne päästäkseen ei tarvitse avata lompakkoa.

Kierreltyäni parhaani mukaan umpimähkäisiä, mahdollisimman vieraita reittejä pitkin Katajanokkaa päädyin Helsingin kaupunginmuseoon. Vähän jouduin venyttämään sääntöä väljän tulkinnan suuntaan: Museum of Broken Relationships -näyttely tuli katsottua, mutta perusnäyttelyä ei, joten livahdin aikakoneeseen ja uskaltauduin avaamaan kuoren. Kymmenen minuuttia tiheää kirjoitusta, sen jälkeen koetin kirjekuoren salaisten tehtävien mukaan seurata ihmisiä, jotka tekivät kapeilla käytävillä liikaa U-käännöksiä, jälleen kymmenen minuuttia kirjoitusta tyhjässä aulassa, harhailin portaisiin ja päädyin vanhakantaiseen baariin jukeboksin ja tupakoivan miehen väliin. Kolmostuoppi, 1,65mk. Metallinen tuhkakuppi. Vihreät muovituolit. Ja jälleen kymmenen minuuttia salaista tehtävää. Vuosikymmen saattoi olla ihan eri, mutta yllättävän lähellä olin äkisti Karhupuiston viereistä Maatushkaa ja sen happy houria, tupakansavua, kun baareissa sai vielä polttaa, ja jännitystä, kun papereita ei vielä ollut. Ja sitä, miltä tuntui olla Kallion lukiolainen tekemässä kirjallisen ilmaisun tarkkailutehtäviä. En ikävöi takaisin Tokoinrannan leikkipuiston kiipeilytelineen putkeen, Maatushkaan tai kuusitoistavuotiaaksi, mutta joitakin asioita toivoisin muistavani yhä. Asioita, jotka siellä tiesin päivänselvästi, vaikka toisista saatoin olla ihan pihalla. 

Haluan muistaa, miltä kaupunki tuntuu, jos sataa lunta eikä rahaa ole.

Haluan ihmetellä, miksi museossa on niin vaikea seurata ketään jäämättä kiinni.

Haluan eksyä välillä tietämättä, missä olen, ja pitkästyä ilman, että kaivan älypuhelimella esiin uutiset, sähköpostin, Facebookin.

Haluan käydä treffeillä myös itseni kanssa, yksin.

Ennen kaikkea haluan olla unohtamatta, miten paljon onnellisuutta yksi suljettu kirjekuori ja sitä ympäröivä salamyhkäisyys voi sisältää.

Share

Kommentoi