Ladataan...
Pienin Askelin

Muutama muutos joista toinen koskee olennaisesti blogia. Olen siirtämässä blogini bloggerin alle, joka tarkoittaa sitä, että myös osoite vaihtuu, kun siirto on valmis ilmoitan siitä täällä ja jätän wanhat postaukset kuitenkin myös tänne (siirrän nekin kyllä bloggeriin) ja teen linkkauksen uuteen osoitteeseen. Koen, että blogger on kuitenkin alustana parempi, helppokäyttöisempi ja minulle soveliaampi sillä sitä olen käyttänyt vuosikausia.

Toinen juttu onkin sitten ihan muunlainen. Olen jatkuvan hiuskriisin keskellä ja kyllästyn hiusteni malliin ja väriin jatkuvasti. Mustana haluan sen pitää (vaikkakin välillä harkitsen myös kokoviolettia, miksi? en tiedä), mutta raitoja suunnittelen ja latvojen värjäämistä ja mitäköhän kaikkea. Myös malli on mietityttänyt koska hiukeni ovat paksut ja raskaat. Pitkään mietin kevennystä päältä, että saisin hiuksiini enemmän volyymia, mutta lopulta päädyin muuttamaan otsatukkani. Nips naps, napsaisin sen itse eilen, ennenkuin lähdin treffaamaan erästä ystävääni kaupungille kahvin merkeissä. Hippasen siitä taisi tulla vino, mutta korjaillaan sitä sitten jossain vaiheessa.

Itse olen todella tyytyväinen tähän, se toi toivottua muutosta ja raikkautta kasvoilleni, vaikkakin tänään aamulla totesin Joannalle, että tunne kuuluvani Adams familyyn. Ei sekään kyllä välttämättä ole huono asia, varsin legendaarinen perhe. Hiukset ovat keränneet ison kasan kehuja, olen saanut pari (mielestäni täysin harhaanosuvaa) vertausta Dita von Teeseen, tosin nämä otin erittäin häkeltyneenä kuitenkin vastaan. Voin sanoa, että nuo kaksi kertaa ovat olleet niitä kertoja, jolloin kehut ovat saaneet minut punastumaan ja hämmentymään.

Minulla on aiemminkin ollut suora otsis, mutta ei ikinä pitkän mustan tukan kanssa. Mustan polkan kanssa kylläkin. Ja blondin pitkän tukan kanssa. Mietin, että nuorentaako suoa otsatukka minua liikaa, mutta fuck it, hiukset ovat palautuva luonnonvara joten en kuole tähän. Ja kaipa näillä hiuksilla pitää leikkiä nyt vielä, kun siihen on aikaa ja energiaa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Pienin Askelin

Jokaisella meillä on varmaan jonkinlainen pimeä puoli, tai näin olen vuosien varrella miettinyt. Ihmismieli ei ikinä ole kokonaan pelkästään hyvä tai paha, vaan se muovautuu erinäisistä syistä. Olen ollut jo vuosia, itseasiassa varmaan lapsesta asti kiinnostunut kaikesta "kummallisesta": noituudesta, okkultismista, loitusuista, taioista, wiccoista, vampyyreista, ihmissusista, kaikesta yliluonnollisesta. Näiden lisäksi minua on aina kiehtoneet sarjamurhaajat ja kultit yms kaikki niihin liittyvä. Meillä oli lapsuudenkodissani iso "tieto"kirja jossa yhtenä osana oli esim Viiltäjä Jack ja kaikki siihen liittyvä. Kirja ja erityisesti tämä tarina kiehtoivat minua suuresti ja palasinkin sen pariin usein. Tänä päivänä vierailen usein murha.info sivustolla lueskelemassa menneistä ja tällä hetkellä vireillä olevista mysteereistä ja tutustun edelleen sarjamurhaajien yms sekopäiden maailmaan.

Miksi? Minua on aina kiehtonut ihmismielen pimeä puoli, se mikä saa ihmiset tekemään hirmutekoja. Tavallaan ymmärrän sen, jos paineen alaisena esimerkiksi perhettä uhatessa tekee asioita, mutta eniten minua mietityttää tavallisista perheistä tulevat psykopaatit ja sosiopaatit. Viime aikoina, varmasti raskauden siivittämänä, olen lukenut paljon lapsimurhaajista. Miksi? Koska usein puhutaan siitä, että lapset ovat puhtaita ja mieli myrkyttyy vasta myöhemmin. Viattomuuden taakse piilotettu pahuus on ehkä kammottavin asia ikinä.

Tunnetuimpia tapauksia ovat varmasti esimerkiksi Mary Bell joka vuonna 1968 tuomittiin kahdesta taposta. Uhrit olivat neljä ja kolmevuotiaita. Mary Bellin tapauksesta tekee kammottavan se, etä hän on ystävänsä kanssa auttanut toisen uhrin sisarusta etsimään uhria ja tarkoituksellisesti yrittänyt johdattaa tämän kuolleen uhrin luokse, koska halusi järkyttää tätä. Ystävä kuitenkin esti tämän ja uhri löydettiin myöhemmin. Toinen hälyttävä seikka tapauksessa on se, että Bell on tarkoituksellisesti valehdellut poliisille tapauksesta ja kommentoinut myöhemminkin, aikuisiällä, että tärkeintä oli valehdella hyvin. Tavallaan tuntuu siltä, että kyseessä olisi ollut vain leikki.

Toinen aikanaan hyvin paljon järkytystä aiheuttanut tapaus oli Jon Venables ja Robert Thompson (molemmat syntyneet -82), jotka houkuttelivat kaksivuotiaan Jamie Bulgerin mukaansa ostoskeskuksesta vuonna 1993. Samoin kuin Bellin tapauksessa, nämäkään pojat eivät ole osoittaneet katumusta millään tavoin, ainoastaan olleet pahoillaan siitä, että jäivät kiinni.

Raskauden myötä ajatusmaailmani on alkanut muokkattumaan pikkuhiljaa, sen sijaan että nämä ja vastaavat tapaukset pelkästään kiehtovat minua, olen oikeasti miettinyt miten lasta voisi suojella kaikelta siltä pahuudelta mitä ympärillämme on? Ei se varmaan ole edes mahdollista, varsinkin kun tuntuu rehellisesti sanottuna siltä, että maailma menee jatkuvasti vain hullumpaan suuntaan. Koulukiusaamisen yleistyessä on opettajilta otettu kaikki mahdolliset välineet puuttua siihen pois. Internetin aikakaudella kiusaaminen on siirtynyt myös nettiin ja sosiaalinen media mahdollistaa ryhmäpaineet ihan uudella tavalla. Herkkyys ja empatiakyky koetaan monessa paikassa heikkoutena, lapsille ei saisi tuottaa pettymyksiä ja tukkapöllykin koetaan vääränä. Lasten ja nuorten masennustapaukset yleistyvät ja itsemurhatilastot nousevat. Lääkityksiä tarjotaan yhä nuoremmille, mistä kumpuaa kaikki paha olo ja kuinka paljon vanhemmat vaikuttavat siihen?

Kouluampumiset ja vastaavat tapaukset Suomessa ovat vain jäävuoren huippu, kun tilastoja ja tapauksia tarkastellaan maailmanlaajuisesti. Mitä täällä tapahtuu ja voiko siihen enää vaikuttaa? Hui. Ps. toivottavasti kukaan ei tule sanomaan, että kaikki tämä johtuu saatanallisesta musiikista mitä jengi on kuunnellut ja saanut siitä vaikutteita.

Share
Ladataan...

Pages