Ladataan...

Tiedättekö, kuinka sitä joskus muodostaa jotenkin erityisen suhteen joihinkin esineisiin? Kuinka tavarasta joskus tulee itselle paljon muutakin kuin vain pelkkä tavara? Kuinka kirpputorille tavaroita hinnoitellessasi huomaat, ettet voikaan laittaa hintalappua niille muistoille, joita sinulla itselläsi niihin liittyy?

Luulen, että lastenvaunut ovat monelle perheelle paljon muutakin kuin pelkät vauvan tai lapsen kuskaamisen väline. Vaunujen hankkimiseen kiteytyy monesti koko vauvan odotus ja kun kärryt ensimmäistä kertaa rullataan kotiin, tuntuu vauvan tulo taas hieman konkreettisemmalta. "Tuossa se kohta tuhisee päiväunillaan".

En edes muista, kuinka monet vaunut meidän perheessämme on pyörähtänyt. On ollut Brioa, Teutoniaa, Mountain Buggya, Phil&Tedsiä, CitySelectiä, ja vaikka mitä. Kahden alle kaksivuotiaan kanssa ehdimme kokeilla muutamiakin eri tuplarattaita ja lasten kasvettua taas vaihdoimme "yksöisrattaisiin".

Kun aloimme vähitellen luottaa siihen, että perheeseemme todella on tulossa kovasti toivottu kolmas lapsi, ja päätimme, että viettäisin vauvavuoden kotona kaikkien kolmen lapsen kanssa, päätimme, että tällä kertaa hankimme kerralla rattaat, joiden tiedämme palvelevan tarpeitamme ja tuovan helpotusta lasten kanssa kaupungilla liikkumiseen. Bugaboon Donkeyt olivat täydellinen vastaus tarpeisiimme.

Pitkien kaupungilla vietettyjen päivien jälkeen väsyneet lapset sai kaikki kyytiin penkillä varustetun istumalaudan ansiosta ja mukiteline toi väsyneen äidin arkeen luksusta.

Vähitellen aloin kuitenkin huomata, että käytin rattaita yhä useammin monona, vain yhdellä istuimella, kun isommat lapset olivat yhtäkkiä kasvaneet ja reipastuneet kävelemään pitkiäkin matkoja. Kevään tultua yhä useammin isot tytöt liikkuivat myös pyörillä vähentäen tarvetta tuplarattaille entisestään. 

Samaan aikaan ajatuksemme muutosta kehyskuntaan alkoi myös vähitellen kypsyä ja muuttua haaveista konkretiaksi. Kun päätös muutosta oli tehty, samalla tuntui luontevalta luopua kaupunkielämän helpottamiseksi hankituista rattaista. 

Unelmieni lastenvaunut, joihin kiteytyi haave kolmannesta lapsesta ja ihana vuosi kaupungin sykkeessä lasten kanssa, pääsisivät palvelemaan seuraavaa perhettä. Vaikka luopuminen olikin haikeaa, tuntui myös hyvältä ajatus elämän eteenpäin menemisestä.

Katsellessani isompia tyttöjä heidän työnnellessään pikkupikkusiskoa tämän uusissa (vanhoissa) rattaissa, läikähtää sisälläni taas uudenlainen onni. Miten ihanaa, että lapset kasvavat ja isommat lapset ovat jo näin isoja! Miten ihanaa olikaan aika pienten taaperoiden kanssa, mutta miten ihanaa onkaan myös se, että he kasvavat.

Luopuminen taitaakin olla elämässä usein edellytyksenä muutokselle ja eteenpäin menemiselle.

Joskus tulee aika katsoa mennyttä kiitollisuudella ja kääntää katse kohti tulevaa. Eikä tässä haikeudessa lopulta itselleni ole kysymys vaunuista luopumisesta, vaan kaikesta siitä, mitä elämä täällä Helsingin kantakaupungin kupeessa on viimeiset vuodet olleet. 

Vuodet täällä ovat muovanneet meidän perheestä sen, mitä nyt olemme, ja Helsinki sekä erityisesti nykyinen alue pihayhteisöineen tulee aina olemaan erityinen ja rakas osa perheemme historiaa. Nyt on kuitenkin tullut aika pakata muuttolaatikot ja suunnata katse kohti tulevaa elämän rakentamista lapsuuteni kotikaupungissa.

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet aika hurjaa kyytiä. Mieheni on tehnyt töissä pitkää päivää ja viimeiset pari viikkoa hän on omaksi harmikseenkin päässyt kotiin vasta lasten jo mentyä nukkumaan. Kolmen lapsen hoitaminen yksin kotona viitenä päivänä viikossa ilman arjen tuomaa yhtäkään lepohetkeä aamuvarhaisesta siihen asti, että omat silmät menevät illalla kiinni, on kevyesti sanoen melkoinen paketti.

Toisaalta se on myös sellainen paketti, joka on tullut mielettömän ihanien ja pitkään haaveiltujen asioiden seurauksena. Kolme ihanaa, hartaasti toivottua ja odotettua lasta ja molemmilla vanhemmilla työt, joiden eteen on tehty päämäärätietoisesti töitä ja jotka nyt ovat totta. Mieheni on ollut mun mielettömän upeana tukena ponnistaessani oman urani alkuun, hoitanut kodin ja lapset ja venyttänyt omaa valmistumistaan tuodessaan taloudellista vakautta tehden jatkuvasti töitä opintojen ja perheen ohella. Siksi olen myös kiitollinen, että mulla on mahdollisuus vielä hetken aikaa hoitaa kotia ja lapsia enemmän, ennen kuin palaan itsekin taas kesän jälkeen töihin. 

Mutta huhhuh. Nostan hattua ihan joka ikiselle yksinhuoltajalle, jonka arki on tätä, ilman tietoa jossakin horisontissa häämöttävästä helpotuksesta. Itsestään kaiken antaminen ilman, että pystyy itse lataamaan voimia muualta, kuin niistä itse lapsista ja arjen pienistä iloista, on melkoista hommaa. Kaupassa käynnit, viiden aterian päivittäinen laittaminen, pyykin pesut, pyörien huollot, auton pesut, koiran kaikkien lenkkien hoitaminen yksin lasten kanssa, harrastuskuskaukset.... koko setin pyörittäminen yksin pidemmän päälle olisi kyllä hommaa, jonka jättäisin suosiolla vain supersankareille, sanon minä. Toisaalta olen kiitollinen myös kaikesta siitä, mitä tämän hetkinen arki mulle itselleni myös opettaa: rimaa on aivan pakko laskea ja arjessa on opeteltava olemaan entistä paremmin läsnä, koska läsnäolosta löytyvät myös ne ilon, riemun ja rakkauden hetket, joista sitä voimaa saa. 

Kodin siisteyden suhteen sisälläni on koko aikuisuuteni ajan temmeltäneet kaksi vastavoimaa; siisteyttä, kauneutta ja järjestystä rakastava minäni haluaisi, että koti olisi aina esittelykunnossa, kun taas boheemi puoleni minussa ei itsekään jaksa eikä edes halua aina pitää kiinni kontrollin tiukoista nyöreistä. Toisena päivänä haluaisin kotini olevan 24/7 valmiina sisustuslehden toimittajille, ja toisena päivänä unelmakotini olisi Huvikumpu, jonka ovet olisivat aina kaikille auki eikä keskiössä olisikaan se, miltä siellä näyttää, vaan se, miltä siellä tuntuu, ja mikä tunnelma siellä vallitsee. Tämän hetkinen arki tarjoaa mulle erinomaisen mahdollisuuden vaalia sisäistä Peppiäni. Pepissä on kyllä ainesta suurperheen uraorientoituneen äidinkin esikuvaksi; hänestä löytyy samassa paketissa voimaa ja päättäväisyyttä, mutta myös rohkeutta olla tunkematta itseään minkäänlaiseen lokeroon, vaan hän tekee elämästään juuri sellaisen, kuin hänelle parhaiten sopii.

Pepin leppoisaa hurlumhei-asennetta olisi tarvittu paikalle esimerkiksi perjantai-iltana, kun pitkän viikon päätteeksi muistin, että lapsilla on seuraavana päivänä luistelunäytös, enkä ollut viikon aikana löytänyt sopivaa hetkeä ommella lasten itse suunnittelemia asuja, joihin olimme käyneet valitsemassa kankaat kangaskaupasta. Ryhdyin ompelu-urakkaan illalla kymmeneltä saatuani kaikki lapset nukkumaan. En todellakaan ole mikään ompeluguru, vaikka ompelemisesta kyllä tykkäänkin. En silti osannut luovuttaa ja tuottaa pettymystä lapsille, vaan päätin, että homma hoidetaan kotiin. En edes kehtaa kertoa, mihin asti yöllä ompelin. Siihen aikaan kun ryhtyy tuollaiseen hommaan, voi muuten olla varma, etteivät ne saumat ihan ykkösellä osukaan kohdalleen...! Ommellessani mietin niitä lapsuuden ihania aamuja, kun itse heräsin ja oma äitini oli yön aikana loihtinut milloin uuden mekon ja milloin uuden naamiaisasun. Ajattelin, miten ihanaa olisi luoda samanlaisia muistoja omille lapsille. No, nukuttuani kolme tuntia lapset heräsivät ja kiiruhtivat sovittamaan uusia asujaan. Toiselle tuli kuitenkin suru puseroon, kun asu ei vastannutkaan aivan sitä, mitä hän oli kuvitellut. Ei ollut ihan helpoimmasta päästä itselle se hetki, mutta pienellä tuunaamisella saatiin asusta sellainen, että se toi hymyn myös toisen lapsen kasvoille ja näytökseen voitiin suunnata iloisella mielellä. Kentän laidalla seuratessa lasten iloa esityksestään väsymys ja onni toivat kyyneleet silmiin. Miten ihanan erikoinen koktaili arjen kovaa kuormitusta, väsymystä, onnea ja rakkautta elämä tällä hetkellä onkaan! Tiedän, että tulen tätä joskus vielä kaipaamaan. Siihen asti mennään päivä kerrallaan.

Ladataan...

Ladataan...

Päiväretki Haltialan tilalle on ollut jo pidemmän aikaa "lasten kanssa to do" -listallani. Perheellämme on erityisen lämmin suhde Fallkullan tilaan asuttuamme sen läheisyydessä esikoisemme vauva-aikana, ja ehkä siksi olemme suunnanneet yleensä sinne ihmettelemään maatilan eläimiä ja elämää. 

Haltialan tila on Helsingin kaupungin omistama, Vantaan rajan tuntumassa sijaitseva kotieläintila, jossa on ympärivuotisesti toista sataa Suomenlammasta. Tilalla on lisäksi yli 200 hehtaaria viljelyspeltoa ja siellä kasvatetaan kolmea eri lehmärotua. 

Pupujen, tipujen, kanojen ja karitsojen ihmettely on kuulunut monen lapsiperheen tavoin myös meidän perheemme pääsiäistraditioihin. Olimme jo valmiiksi ajatelleet, että palattuamme mökiltä voisimme tänä vuonna suunnata Haltialan tilalle, mutta kuultuamme, että Fallkullassa lampola olikin suljettu, kun kevään viimeiset karitsat syntyivät parhaillaan, päätimme suunnata Haltialaan takatalven lumimyräkästä piittaamatta.

Retkipäivätunnelmaan pääsimme virittäytymään heti saavuttuamme perille, kun nälkäisinä suuntasimme suoraan paistamaan makkaraa. Kun vatsat oli saatu täyteen, riiti isommilla lapsilla intoa ja virtaa poniratsastukseen.

Ja voi sitä riemua ja ihastuneita huokauksia, kun pääsimme näkemään suloiset, pienet karitsat! Vauvavuotta parhaillaan elävänä samastuin somien karitsojen lammasemoihin, jotka välillä tuntuivat niin inhimillisen hellästi hoivaavan pienokaisiaan ja toisessa hetkessä taas ärsyyntyvän siitä, että karitsat kipittivät emonsa perässä tahtoen maitoa. Sitähän se taitaa meillä kaikilla poikasiaan hoivaavilla nisäkkäillä olla; rakkauden, hoivan ja toisaalta myös ajoittaisen ärsyyntymisen ja oman tilan kaipuun vuorottelevaa tanssia. 

Nämä pikkukaritsat sulattivat sydämeni erityisen tehokkaasti! Eläinten touhuja seuratessa en voinut lakata hämmästelemästä niiden puuhien inhimillisiä piirteitä. Myös viimeisillään karitsaa odottavat emot toivat elävästi mieleen omien odotusteni viimeiset päivät.... 

Mukavan päivän kruunasivat ulkoiluhetki tilan kivalla leikkipaikalla sekä ravintola Wanha Pehtoorin suloisessa lämmössä nautitut kahvit ja munkit. Haltialaan on ehdottomasti palattava kesällä ihmettelemään myös maatilan muita eläimiä ja nauttimaan ihanan näköisestä Wanha Pehtoorin terassista. Odotan myös, että pääsemme kokemaan tilan lähistöllä sijaitsevan Ruutinkosken luonnonsuojelualueen, joka kuulemani mukaan on myös kokemisen arvoinen.

 

Ladataan...

Pages