Ladataan...

Taivaalla loisti kirkas täysikuu. Ihastellessamme ihmeellisen hienoa kuuta tuumasin lapsille: "miettikää, että ihminen on oikeasti käynyt tuolla kuussa". Keskustelu eteni nopeasti pohdintaan siitä, miten avaruudessa nukutaan ja syödään, kunnes esikoinen kysyi: "mut äiti, mitä kaikkea meidän sitten pitää pakata mukaan kun me mennään sinne?". Lapsi ei ymmärtänyt mikä minua niin kovasti hänen kysymyksessään nauratti. Siitä huolimatta, että olemme lukeneet melko paljon avaruusaiheisia kirjoja, lapsille oli näköjään muodostunut kuitenkin sellainen kuva, että kuu voisi olla perheiden lomakohde siinä missä mikä tahansa maa, jonne lennetään lentokoneella. Kerroin, että vielä ei ole ihan tavallista, että avaruuteen mennään lomalle, vaan jos haluaa avaruuteen, pitää opiskella astronautiksi. Samalla havahduin siihen, miten nerokkaan ennakkoluulottomia lapset ovat. Lapselle se, että ihminen on käynyt kuussa, on yhtä uusi ja ihmeellinen - tai toisaalta luonnollinen ja tavallinen - asia, kuin se, että itse lensimme lentokoneella Amerikkaan. Eikä vastaukseni siitä, että pitäisi opiskella astronautiksi, jos haluaa avaruuteen, edes ollut totta; kun esikoisemme on aikuinen, voi olla ihan tavallista, että kuussa käydään lomalennolla. 

Viime viikolla mediassa nostettiin esiin  Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirja (S&S, 2017), jossa iltasadun muodossa kerrotaan oikeiden naisten tarinoita ympäri maailmaa. Nostoon liittyen Päivi Ala-Risku kirjoitti Helsingin Sanomissa kuluneen viikon kolumnissaan , että "on typerää sanoa pienille lapsille, että ”tytöstäkin voi tulla pääministeri”. Ala-Risku kritisoi kolumnissa kirjaa siitä, että se lähtee epätasa-arvon lähtökohdasta: ”olipa kerran aika, jolloin miehet ajattelivat, että naiset olivat maailmassa pelkästään palvellakseen heitä”, kirjassa lukee. Ala-Risku kirjoittaa: "pienellä lapsella ei vielä ole tietoa siitä, että joku jossain tosiaan ajattelee niin hupsusti, että naiset eivät ole kovin hyviä pääministereinä tai miehet sairaanhoitajina" ja kysyy: "pitääkö tätä tietoa hieroa heidän naamaansa?".

Ala-Riskun pointtina kolumnissa oli ymmärtääkseni tuoda esiin sanojen merkitys maailmankuvan muokkaajana. Hyvää tarkoittava tsemppaus voi Ala-Riskun mielestä kääntyä itseään vastaan, jos sen myötä lapsille siirretään "omaa ikävää todellisuuttamme". Kolumnissa Ala-Risku tekee mielestäni ansiokkaan huomion, jonka raflaava kolumnin otsikko hieman sivuuttaa. Ongelma ei ole siinä, että lapsille sanotaan ääneen se, että tytöistä voi tulla mitä vain, vaan siinä, miten se sanotaan. Jos sanomme, että "myös tytöstä voi tulla pääministeri" tai että "kyllä tytöistäkin voi tulla astronautteja", viestit sisältävät virheellisen informaation siitä, että ensisijaisesti pojista voi tulla pääministereitä ja astronautteja. 

Mieheni ja isommat tyttömme kohtasivat taannoin naisen, joka osasi erityisen hyvin tyttöjen näköalojen avartamisen siirtämättä ummehtuneita uskomuksia eteenpäin. Mieheni oli vienyt isot tytöt katsomaan hävittäjälentäjien taitolentonäytöstä, kun hississä lentonäytöksen jälkeen tuntematon nainen oli kysynyt tytöiltämme, olivatko he tykänneet näytöksestä. Tyttöjen nyökyteltyä myöntävästi nainen oli kysynyt: "olisiko teistä kiva tulla isona lentäjäksi?" ja todennut vielä lopuksi: "teistä voi tulla isona ihan mitä vain". Fiilistelen vieläkin tämän tuntemattoman naisen viisaita sanoja. Ilahtuneena olen arkisissa tilanteissa huomannut monen vanhemman löytäneen hyviä sanavalintoja viestimään tytöille rajattomista mahdollisuuksista, ja yrittänyt ottaa mallia. 

Olin itse juuri täyttämässä 11 vuotta, kun Tarja Halonen astui presidentin virkaan ja odotin viimeisilläni esikoistamme hänen viimeisen presidenttikautensa päättyessä. Kasvoin pitämään naispresidenttiyttä tavallisena asiana, mutta toisaalta ymmärsin maailmasta jo sen verran, että olin myös ylpeä Suomen ensimmäisestä naispresidentistä. Kerrotaan, että 2000-luvun alussa syntyneet lapset ovat kasvaneet pitämään naispresidenttiyttä standardina ja ihmetelleet, voiko mieskin olla presidentti. Kuten aikaisemminkin blogissani olen kirjoittanut, on hämmästyttävää, miten nopeasti lapset tekevät yleistyksiä ympärillään havaitsemistaan yksittäisistä asioista. Esikuvat ja roolimallit ovatkin nähdäkseni avainasemassa siinä, millaisena lapset oppivat maailmaa hahmottamaan. Siksi Iltasatuja kapinallisille tytöille on mielestäni tervetullut raikas tuulahdus, johon tutustun mielelläni itsekin lähemmin. Vinkkinä voin suositella omasta hyllystäni löytyvää (myös kolmen tytön äidin) Jenni Pääskysaaren kirjaa "Tyttö sinä olet..." (Otava, 2017) joka esittelee monipuolisesti erilaisia naisen malleja ja lähtee siitä lähtökohdasta, että tyttö voi olla mitä vain.

Ajattelen, että on syytä pohtia tarkasti sitä, millä kärjellä lapsia kannustetaan tavoittelemaan unelmia ilman rajoja. Viestinkö lapsille ensisijaisesti epäkohdista ja ummehtuneista uskomuksista, vai teenkö arjen pienillä teoilla ja sanavalinnoilla hiljaista työtä sen eteen, että he uskovat, että todellakin kaikki on mahdollista? Toisaalta esimerkiksi suomenkielen mies-loppuiset ammattinimikkeet aiheuttavat väistämättä sen, että lapsille on sanottava ääneen, että esimerkiksi sana palomies on vähän hassu, koska myös nainen voi olla palomies. 

Täysikuun möllöttäessä taivaalla esikoinen hyppeli kävellessämme rattaiden vierellä ja tuumaili: "Astronauttien pitää olla tosi teknisiä. Lego Friendsin Olivia on tosi tekninen." Pääsenköhän joskus vielä oman lapseni kyydillä lomalennolle Kuuhun?

Share
Ladataan...

Ladataan...

Jo pienenä lapsena rakastin uppoutua kirjojen maailmoihin. Lapsuudenkotini hyllyt notkuivat paitsi aikuisten kirjoista, aina myös lastenkirjoista. Sen lisäksi, että minulle ja sisaruksilleni luettiin paljon, rakastin kirjastossa itsekseni viipyilyä kirjojen äärellä. Pystyn vieläkin palauttamaan elävästi mieleeni lapsuuden kotikaupunkini kirjaston äänet, tuoksut ja tunnelman. Muistan kirkkaasti miltä lukunurkkauksen pehmusteella loikoilu tuntui ja kuinka kellertävän lukuvalon alla teksti heräsi ihanasti eloon.

Pienenä koululaisena, ollessani naapurustomme yksi vanhimmista lapsista, ryhdyin valtavasta kotimme kirjamäärästämme inspiroituneena pitämään kirjastoa naapurustomme lapsille. Olin askarrellut lapsille omat kirjastokortit, joihin merkkasin palautuspäivät ja pidin omaa lokia lainatusta ja palautetusta aineistosta. Myöhästymismaksua taisin periä kymmenen penniä kirjalta palautuksen viivästymisen pituudesta riippumatta, joten kovin kannattavasta bisneksestä ei ollut kysymys, vaan ennemminkin ilon tuottamisesta, ainakin kirjastonpitäjälle itselleen...

Sen lisäksi, että aidosti olen rakastanut kirjoja vähintäänkin siitä asti, kun opin lukemaan, kirjoilla on minulle jostain syystä valtava merkitys esineinä. Kirjat ovatkin ehkä tärkeimpiä esinemuistoja lapsuudestani, ja jostain syystä en ole omien lasteni kanssa niinkään harrastanut kirjojen lainaamista kirjastosta, ennen kuin vasta nyt kolmannen lapsen kanssa kotona ollessa, vaan olen vähitellen saanut myös omat kirjahyllymme notkumaan tasaisesta kirjojen kierrättämisestä huolimatta. Aikuistenkirjojen osalta "perusaineiston" kirjahyllyymme olen koonnut erään kirjaston poistohyllystä. Olin nimittäin kotoa pois muuttamisen kynnyksellä lukenut jostakin, että ihmisestä kertoo paljon se, mitä hänen kirjahyllystään löytyy. Niinpä nappasin kirjaston poistohyllystä itselleni kaikki ne kirjat, joiden nimet tai kirjoittajat kuulostivat lukion äikän kursseilta edes etäisesti tutuilta, ja joiden ajattelin antavan itsestäni kulturellin ja sivistyneen kuvan. Näistä kirjoista, kuten Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä tai Juhani Ahon Valitut teokset, en ole kyennyt luopumaan, vaikken niitä tähän päivään mennessä ole lukenut. Tosin olen kyllä konmarittanut kirjahyllyäni sen verran tehokkaasti, että enää siellä ovat oikeastaan ne kirjat, jotka oikeasti tuovat minulle iloa tavalla tai toisella, ja jotka olen joskus päättänyt oikeasti myös lukea. Etenkään teininä joululahjaksi saamastani Minna Canthin novellikokoelmasta en luovu sen symboliarvon merkityksen vuoksi, vaikken koko kokoelmaa lähes viidentoista vuoden aikana olekaan saanut loppuun asti luettua. 

Luulen, että vanhemmuudessa yksi parhaita tunteita on saada tutustuttaa omat lapset asioihin, jotka itselle ovat tärkeitä ja merkityksellisiä. On ihanaa saada näyttää maailmaa lapsille. Välillä tuntuu järjettömän suurelta vastuulta ja toisaalta myös etuoikeudelta ajatus siitä, että lapset ovat tietyllä tavoin kuin tabula rasa, tyhjä taulu, jolle piirtyvän kuvan väripaletin me vanhempina annamme. Sitä haluaa lasten löytävän omat mielenkiinnon kohteensa, mutta toisaalta sitä myös toivoo, että lapsi jakaisi ne arvot, joita itse pitää tärkeinä. Kavahdan ajatusta siitä, että lapset olisivat vanhempiensa jatke puhumattakaan siitä, että lapsen kautta toteuttaisi omia toteutumattomia haaveitaan, erityisesti silloin, jos haaveet eivät kohtaa lapsen omien unelmien kanssa. Mutta toisaalta on myös mahtavaa saada jakaa omien lasten kanssa ilo asioista, jotka tuottavat itsellekin iloa. Minulle ne ovat ehdottomasti musiikki ja kirjat. Siksi suuntasinkin tyttötriomme kanssa Finlandia-taloon heti perjantaina lasten kirjamessujen alettua.

Kirjamessuilla osallistuimme kahteen eri työpajaan lasten kanssa. Yhteiset lapsemme ry:n draamatyöpajassa seikkailimme Kalle-karhun kanssa ystävystymässä erilaisten ystävien kanssa ympäri maailmaa. Osallistavan tarinan kautta käsiteltiin hyvin erilaisuuden arvostamista, jota edellisessä postauksessanikin pohdin. Yhteiset lapsemme ry on poliittisesti, uskonnollisesti ja ideologisesti sitoutumaton valtakunnallinen lastensuojelujärjestö, joka toimii maahanmuuttajalasten, kansainvälisesti adoptoitujen lasten, etnisiin vähemmistöihin kuuluvien lasten ja monikulttuuristen lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien puolesta. Kirjamessujen aikana työpajaa ei taideta enää järjestää, mutta loistavan työpajan voi näköjään tilata yhdistyksen sivuilta.

Toinen loistava työpaja, johon osallistuimme, oli taiteilija Tikke Tuuran Haitarikirja-työpaja. Työpajassa rakennettiin satu, jossa hiiri seikkaili jännittävän seikkailun etsimässä ystävää, sivu kerrallaan. 

Haitarikirja kuvitettiin leikkaamalla ja liimaamalla kangastilkkuja haitarikirjan sivuille. Oli mahtavaa huomata, miten lasten mielikuvitus pääsee vauhtiin aivan yksinkertaisten materiaalien avulla. Pieni suikale raidallista trikoota oli lapsen mielestä aivan selvä silta, jota pitkin hiirulaisen oli hyvä kipittää hurjan puron ylitse.

Vaikka olisin halunnut ostaa peräkärryllisen kirjoja messuilta, päätin, että isommat tytöt saivat valita yhdet kirjat kotiin. Esikoinen valitsi Keppihevosten varusteet -kirjan ja keskimmäinen Ransu paloasemalla -kirjan. Saapa siis nähdä, päästäänkö askarteluhommiin enemmänkin, jos lapset innostuvat keppiheppailusta tosissaan...

Muiden kirjojen osalta täytynee vain kirjoittaa joulupukille hartaat toiveet... Yksi ihana löytö oli uusi kotimainen Ympyräiset -kirjasarja, jonka kirjoissa hyödynnetään positiivista psykologiaa. Kirjat käsittelevät esimerkiksi omien vahvuuksien tunnistamista, kiukun ja pettymyksen tunteista ylitse pääsemistä ja uudelleen yrittämistä. Näihin kirjoihin täytyy ehdottomasti palata! Ehkäpä Ympyräisillä voisi olla jotain annettavaa eräälle äidillekin...

Mielenkiintoiselta vaikutti myös Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen Ihminen napakasti -kirja, jota on pikaisen googlauksen perusteella kehuttu pääosin onnistuneen selkotyyliseksi ja sitä on kehuttu siitä, että anatomian lisäksi kuvatietokirjassa on huomioitu ihminen kokonaisuutena, anatomian ohella henkistä ja sosiaalista puolta unohtamatta. Toisaalta kirjaa on kritisoitu siitä, ettei kaikkia käsitteitä ja uusia asioita ole aukaistu riittävästi. Äkkiä selattuna kirja vaikutti meidän lapsillemme vielä turhan haastavalta, mutta uskoisin kirjan kohderyhmän olevan hyvinkin eri-ikäiset koululaiset. Itseäni tämä olisi varmasti koululaisena kiinnostanut.

Kirjojen joukosta löytyi myös ihana aarre, josta ihmettelen, miksei sitä vielä löydy hyllystämme. Jean Sibeliuksen maailmaan kuvan, tekstin ja musiikin kautta vievä kuvakirja Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa tehtiin Sibeliuksen 150 -juhlavuoden kunniaksi, ja sen platinalevyllä soittavat sellisti Jussi Makkonen ja pianisti Nazig Azezian. Vinkkasin heti messujen jälkeen tästä joulupukin apureille, sillä tämä on ehdottomasti saatava pukinkonttiin. 

Kovasti himoitsin myös lastenmusiikkiorkesteri Ammuun laulukirjaa, mutta tällä kertaa se jäi vielä odottamaan. Ammuu on mielestäni Pikku Papun orkesterin ja Mutaveijareiden ohella yksi parhaita ja laadukkaimpia lastenmusiikkiorkestereita, ja Ammuun laulut ovat tuttuja myös lasten muskareista.

Päivämme kruunasi ihastuttavat hirvi ja nalle -hahmot, jotka saivat kolmekuisemme nauraa rätkättämään ihastuksesta aivan hepuliin asti. Ihana ja ikimuistoinen hetki, ensimmäinen nauruhepuli!

Pikku naisten vinkit lasten kirjamessuille:

La 27.10.

11-12.00 Haidin Finer-Mattila, kirjailija: Lauluja kirjasta "Matkalla musiikin maailmaan 2", osallistava musiikkituokio (kuvittanut: Jonna Markkula, Aurinko Kustannus) (Satuhuone)

12.30-13.00 Annamarika Tamminen, kirjailija: Sukupuoli lastenkirjallisuudessa (Raikastamon lava)

Su 28.10.

10.30-11.30 Pihla Meskanen, kirjailija: Iloista rakentelua -työpaja, jossa lapset saavat rakentaa karkeista riippusiltoja, labyrintteja ja eläintaloja eli Karkki-arkkitehtuuri työpaja (Satuhuone)

11.00-11.45 Tiia Aaltonen, lastenkirjabloggaaja & ädit ja isät: Mitä meillä luetaan?

12.00-12.45 Teatteri Ilmi Ö: Lastenkirjasta teatteria. Näyttelijät Minna Savin ja Sofia Koski (Satuhuone)

Koko monipuolisen ohjelman löydät Lasten kirjamessujen sivuilta.

Lasten kirjamessuille on vapaa pääsy. Kaikkina päivinä vaatesäilytys, lastenvaunuparkki ja kahvilapalvelut.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Selasin Facebook-feediäni ja huomasin paikallisessa kierrätysryhmässä jonkun vanhemman myyvän Disneyn Alladin -leffasta tutun Jasminen asua. "Jono!", huikkasin heti kuvan alle, sillä lapsemme rakastavat roolivaateleikkejä ja ajattelin että olisi kiva idea täydentää roolivaatevarastoa myös yhden lasten lempiprinsessan puvulla. Odotellessani sitä, siirtyisikö asu minulle jonossa, ehdin pohtia aikomaani heräteostosta useampaan otteeseen ja useammalta eri kantilta. Yksi näkökulma, johon havahduin, oli kulttuurinen appropriaatio, eli ehkä tutummin kulttuurinen omiminen, haltuunotto tai anastaminen.

Kulttuurisella appropriaatiolla tarkoitetaan yksinkertaistetusti toisen kulttuurin elementtien käyttämistä. Juridisesti kysymys on mielestäni myös mielenkiintoinen. Kenelle kultuuri kuuluu? Kuka sen omistaa? Fordhamin yliopiston professori Susan Scafidi on määritellyt kultuurisen appropriaation kirjassaan "Who Owns Culture? Appropriation and Authenticity in American Law" vapaasti suomennettuna seuraavasti: kulttuurinen appropriaatio on "immateriaalioikeuksien, perinnetietouden, kultuuristen ilmaisujen tai elementtien ottamista toisen kulttuurista ilman lupaa sisältäen esimerkiksi toisen kulttuurin tanssin, pukeutumisen, musiikin, kielen, kansanperinteen, ruokakulttuurin, perinnehoitojen ja uskonnollisten symbolien lainaamisen." 

Kautta historian kulttuurit ovat eläneet vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja lainanneet elementtejä toisiltaan.  Kulttuurisesta appropriaatiosta käytävässä keskustelussa saatetaankin kysyä, mitä väärää tässä kautta historian eri puolilla maailmaa tapahtuneessa ilmiössä on, ja miksi me emme saisi sitä toteuttaa. Vastaus löytyy yhteiskuntamme monimutkaisista valtarakenteista. Kultuurinen appropriaatio on Scafidin mukaan erityisen haitallista silloin, kun elementtejä otetaan vähemmistöryhmältä, jota on sorrettu tai muulla tavalla hyväksikäytetty tai silloin, kun kultuurisen omimisen kohde on erityisen herkkä, kuten pyhät esineet. 

Olennaista kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa on tiedostaa oma asemansa keskustelunkävijänä. Tärkeää on myös huomata, että kulttuurisen omimisen määrittävät ne ihmiset, jotka tulevat omitusta kulttuurista, eivätkä enemmistön edustajat. Toimittaja ja Ruskeat tytöt -blogin perustaja Koko Hubara ja nykykulttuurin tutkimuksen dosentti Tuija Saresma keskustelevat Koneen säätiön Rohkeus-blogissa  kulttuurisen omimisen teemasta, ja Hubara kiteyttää blogitekstissä mielestäni hyvin sen, mistä lähtökohdista kysymystä tulisi tarkastella: "Itse ajattelen niin päin, että jotta rasismikeskustelussa ja kulttuurisen omimisen tunnustamisessa päästäisiin eteenpäin, meidän on alettava ymmärtää valkoisuus ja valkoinen ylivalta normeina, jotka täytyy purkaa. Meidän on nähtävä, että valkoisuus on samalla tavalla etnisyyttä kuin muutkin, ettei se ole mikään näkymätön asia, jolla ei ole merkitystä sosiaalisissa konstruktioissa. Aivan samalla tavalla kuin tunnustamme käsitteen ”male gaze”, meidän on tunnustettava käsite ”white gaze”."

Ehkäpä juuri siksi, että itse edustan etuoikeutettua, tervettä ja taloudellisesti hyvin toimeentulevaa valkoista cis-heteronaista, kulttuurinen appropriaatio tuntuu minusta aiheena vaikealta. Miten minä valkoisena etuoikeutettuna naisena osaisin kasvattaa omat valkoiset etuoikeutetut lapseni siten, etten vahvistaisi stereotypioita ja rodullistamisen prosesseja? Haluan opettaa lapseni arvostamaan kulttuurien monimuotoisuutta, mutta miten osaisin tehdä sen vahvistamatta stereotypioita? Haluan avata lasteni silmät heidän etuoikeutetulle asemalleen ja opettaa heidät esimerkilläni antamaan omastaan vähempiosaisille, mutta miten osaisin tehdä sen valkoisten ylivalta-asemaa vahvistamatta?

Vanhempana en ole yksin pohdintojeni kanssa. Jenkeissä etenkin näin Halloweenin alla kulttuurinen appropriaatio tuntuu olevan puhuttava aihe lasten naamiaisasuja valittaessa. Sachi Ferisin kirjoitus Raceconscious.orgissa levisi viraaliksi Facebookissa ja esimerkiksi New York Post kirjoitti aiheesta viime viikolla. Ferisin viisivuotias tytär olisi halunnut pukeutua Halloweenina Disneyn vuonna 2016 julkaistun animaatioelokuvan Vaiana (engl. Moana) päähenkilöksi. Itse en leffaa ole nähnyt, mutta Leffatykin mukaan "Vaiana tai Moana sijoittuu Tyynenmeren polynesialaisten heimojen asuttamaan saaristoon. Tarinan päähenkilö on Vaiana (Auli'i Cravalho), heimoprinsessa, joka unelmoi jostain tylsää kotisaarta paljon suuremmasta seikkailusta. Kun heimoa uhkaa nälkäkuolema, päättää Moana lähteä saarelta, etsiä käsiinsä legendaarisen puolijumalan ja sankarin nimeltä Maui (Dwayne Johnson) sekä pelastaa kotikylänsä tuholta."

Feris pelkäsi tyttärensä pukeutumisen Moanaksi olevan kulttuurista appropriaatiota, mutta koki vaihtoehdoksi tarjoamansa Frozen -elokuvan Elsaksi pukemisen myöskin vaikeana, sillä Elsa edustaa puolestaan kyseenalaista valkoisen naisen kauneusihannetta. Ymmärrän Ferisin pohdinnat äitinä erittäin hyvin. Toisaalta asuvalintaan liittyvät pohdinnat tarjosivat Ferisille hyvän tilaisuuden keskustella toisten kulttuurien kunnioittamisesta lapsensa kanssa. Feris kirjoittaa kertoneensa tyttärelleen, että "Elsa is an imaginary or made-up character. Moana is based on real history and a real group of people…if we are going to dress up a real person, we have to make sure we are doing it in a way that is respectful. Otherwise, it is like we are making fun of someone else’s culture". Feris näkeekin mielestäni asian ytimeen. Käsittääkseni olennaista on juuri se, että elementtien lainaaminen toisesta kulttuurista tehdään alkuperäistä kunnioittavalla tavalla. Perehdytään oikeasti asiaan ja sen merkitykseen ja tiedostetaan se näkökulma, josta itse asiaa katsotaan. 

Vaikka itse rakastin lapsena Jasmine ja Esmeralda -leikkejä, esitin joulun alla muriaanien kuningasta naama mustaksi maalattuna ja lauloin ysiluokan itsenäisyyspäivän musikaalissa saamelaisen, korvakuulolta opetellun joikun asussa, joka jotenkuten musikaalityöryhmän mielestä muistutti saamelaisasua, eikä niissä silloin nähty mitään väärää, on minun päivitettävä itseni vuoteen 2017 tältä osin. Minun on opeteltava antamaan lapsilleni kulttuurikasvatusta arvostavalla tavalla, joka ei vahvista stereotypioita, vaan opettaa lapset aidosti arvostamaan erilaisuutta ja näkemään oman asemansa kulttuurien kentällä. Koen tehtävän haastavana, mutta nöyränä opettelen tilanne kerrallaan tunnistamaan tilanteita, joissa voin tarkastella toimintatapojani kriittisesti ja opetella uudenlaisiin toimintamalleihin. Olen asiassa vasta matkan alussa, mutta voin tehdä pieniä asioita asian eteen jo tänään. Kuten jättää väliin Jasmine -asun ostamisen. Vaihtoehtoisten prinsessa-asujen säilyttäminen kaapissa onkin sitten taas jo toinen tarina...

Lopuksi suosittelen lämpimästi lukemaan vielä Redbook Editorsin jutun aiheesta. Jutun ydin tiivistyy tähän: "It's important to align with, and stand up for, people of color and minorities, and a key part of that is showing respect for their cultures. To pretend to be a racial, ethnic, or religious minority when you're not makes light of their history — and reinforces a deeply problematic power dynamic, wherein white people use, then discard, pieces of cultures they've subjugated for centuries just because they can."-- "A Halloween costume is a small, easy way to introduce these issues in a way that a child's yet-to-be-fully-brain can process. This isn't about putting a damper on your kid's creativity; it's about exercising sensitivity towards anyone who doesn't get to choose how the world at large sizes them up. Whether or not your kids get that is up to you"

Share
Ladataan...

Pages