Viimeiset pari viikkoa ovat olleet aika hurjaa kyytiä. Mieheni on tehnyt töissä pitkää päivää ja viimeiset pari viikkoa hän on omaksi harmikseenkin päässyt kotiin vasta lasten jo mentyä nukkumaan. Kolmen lapsen hoitaminen yksin kotona viitenä päivänä viikossa ilman arjen tuomaa yhtäkään lepohetkeä aamuvarhaisesta siihen asti, että omat silmät menevät illalla kiinni, on kevyesti sanoen melkoinen paketti.

Toisaalta se on myös sellainen paketti, joka on tullut mielettömän ihanien ja pitkään haaveiltujen asioiden seurauksena. Kolme ihanaa, hartaasti toivottua ja odotettua lasta ja molemmilla vanhemmilla työt, joiden eteen on tehty päämäärätietoisesti töitä ja jotka nyt ovat totta. Mieheni on ollut mun mielettömän upeana tukena ponnistaessani oman urani alkuun, hoitanut kodin ja lapset ja venyttänyt omaa valmistumistaan tuodessaan taloudellista vakautta tehden jatkuvasti töitä opintojen ja perheen ohella. Siksi olen myös kiitollinen, että mulla on mahdollisuus vielä hetken aikaa hoitaa kotia ja lapsia enemmän, ennen kuin palaan itsekin taas kesän jälkeen töihin. 

Mutta huhhuh. Nostan hattua ihan joka ikiselle yksinhuoltajalle, jonka arki on tätä, ilman tietoa jossakin horisontissa häämöttävästä helpotuksesta. Itsestään kaiken antaminen ilman, että pystyy itse lataamaan voimia muualta, kuin niistä itse lapsista ja arjen pienistä iloista, on melkoista hommaa. Kaupassa käynnit, viiden aterian päivittäinen laittaminen, pyykin pesut, pyörien huollot, auton pesut, koiran kaikkien lenkkien hoitaminen yksin lasten kanssa, harrastuskuskaukset…. koko setin pyörittäminen yksin pidemmän päälle olisi kyllä hommaa, jonka jättäisin suosiolla vain supersankareille, sanon minä. Toisaalta olen kiitollinen myös kaikesta siitä, mitä tämän hetkinen arki mulle itselleni myös opettaa: rimaa on aivan pakko laskea ja arjessa on opeteltava olemaan entistä paremmin läsnä, koska läsnäolosta löytyvät myös ne ilon, riemun ja rakkauden hetket, joista sitä voimaa saa. 

Kodin siisteyden suhteen sisälläni on koko aikuisuuteni ajan temmeltäneet kaksi vastavoimaa; siisteyttä, kauneutta ja järjestystä rakastava minäni haluaisi, että koti olisi aina esittelykunnossa, kun taas boheemi puoleni minussa ei itsekään jaksa eikä edes halua aina pitää kiinni kontrollin tiukoista nyöreistä. Toisena päivänä haluaisin kotini olevan 24/7 valmiina sisustuslehden toimittajille, ja toisena päivänä unelmakotini olisi Huvikumpu, jonka ovet olisivat aina kaikille auki eikä keskiössä olisikaan se, miltä siellä näyttää, vaan se, miltä siellä tuntuu, ja mikä tunnelma siellä vallitsee. Tämän hetkinen arki tarjoaa mulle erinomaisen mahdollisuuden vaalia sisäistä Peppiäni. Pepissä on kyllä ainesta suurperheen uraorientoituneen äidinkin esikuvaksi; hänestä löytyy samassa paketissa voimaa ja päättäväisyyttä, mutta myös rohkeutta olla tunkematta itseään minkäänlaiseen lokeroon, vaan hän tekee elämästään juuri sellaisen, kuin hänelle parhaiten sopii.

Pepin leppoisaa hurlumhei-asennetta olisi tarvittu paikalle esimerkiksi perjantai-iltana, kun pitkän viikon päätteeksi muistin, että lapsilla on seuraavana päivänä luistelunäytös, enkä ollut viikon aikana löytänyt sopivaa hetkeä ommella lasten itse suunnittelemia asuja, joihin olimme käyneet valitsemassa kankaat kangaskaupasta. Ryhdyin ompelu-urakkaan illalla kymmeneltä saatuani kaikki lapset nukkumaan. En todellakaan ole mikään ompeluguru, vaikka ompelemisesta kyllä tykkäänkin. En silti osannut luovuttaa ja tuottaa pettymystä lapsille, vaan päätin, että homma hoidetaan kotiin. En edes kehtaa kertoa, mihin asti yöllä ompelin. Siihen aikaan kun ryhtyy tuollaiseen hommaan, voi muuten olla varma, etteivät ne saumat ihan ykkösellä osukaan kohdalleen…! Ommellessani mietin niitä lapsuuden ihania aamuja, kun itse heräsin ja oma äitini oli yön aikana loihtinut milloin uuden mekon ja milloin uuden naamiaisasun. Ajattelin, miten ihanaa olisi luoda samanlaisia muistoja omille lapsille. No, nukuttuani kolme tuntia lapset heräsivät ja kiiruhtivat sovittamaan uusia asujaan. Toiselle tuli kuitenkin suru puseroon, kun asu ei vastannutkaan aivan sitä, mitä hän oli kuvitellut. Ei ollut ihan helpoimmasta päästä itselle se hetki, mutta pienellä tuunaamisella saatiin asusta sellainen, että se toi hymyn myös toisen lapsen kasvoille ja näytökseen voitiin suunnata iloisella mielellä. Kentän laidalla seuratessa lasten iloa esityksestään väsymys ja onni toivat kyyneleet silmiin. Miten ihanan erikoinen koktaili arjen kovaa kuormitusta, väsymystä, onnea ja rakkautta elämä tällä hetkellä onkaan! Tiedän, että tulen tätä joskus vielä kaipaamaan. Siihen asti mennään päivä kerrallaan.