Tunnen oloni ylistimuloituneeksi. Nappaan puhelimen käteeni kerta toisensa perään. Selaan läpi klikkiotsikoiden ja Instagram postausten, vilkaisen sähköpostit sekä ilmoitukset. En oikeasti edes halua olla puhelimella juuri nyt, sisältö ei tarjoa minulle mitään uutta, saati tarpeellista. Silti sormeni näppäilevät samaa tuttua kaavaa ylös, alas, sivulle kuin automaationa. Pakko laittaa puhelin pois, en halua tätä. Tovin kuluttua huomaan taas tarttuvani puhelimeen uudelleen, jolloin sama kaava jatkaa toistumistaan.

Mikä minua vaivaa, olenko koukussa puhelimen käyttämiseen? Ehkä olen vain tylsistynyt. Tiedän, ettei se tuo minulle hyvää oloa, miksi siis ajaudun sen pariin yhä uudelleen? Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen kasvanut kiinni puhelimeeni.

Farmille ilman nettiä

Reilu vuosi sitten elämäni mullistui kuukauden ajaksi, kun suuntasin töihin Australian maaseudulle farmille. Jo matkalla sain huomata, että liittymäni nettiyhteys hävisi, mikä oli vasta ensimakua tulevasta. Farmille saavuttuani selvisi, etteivät puheet wifi:stä olleet yhtä ruusuisia kuin olimme kuvitelleet. Nettiyhteys toimi valikoiduissa kohdissa ruokailurakennuksessa minuutin välein pätkien.

Olin aluksi huolissani yhteydenpidostani läheisiini. Tarkistin, missä saisin vaihdettua liittymäni uuteen alueella toimivaan vaihtoehtoon. Lähin paikka oli kolmen tunnin ajomatkan päässä, jonne meneminen ei tullut kuulonkaan, olinhan tullut paikalle töitä tekemään. Siispä saisin odotella seuraavat pariviikkoa ystäväni saapumista, joka toisi minulle uuden SIM-kortin.

Mitä tämä siis käytännössä tarkoitti? Olin keskellä maaseutua, ilman autoa, lähimmän ”kaupungin” ollessa noin puolentunnin ajomatkan päässä. Ympärilläni on nuoria aikuisia useasta eri maasta eikä tarjolla ollut töiden ohelle juurikaan virikkeitä. Alkujärkytyksen jälkeen uutinen netittömyydestä oli helpotus. Milloin enää nykyaikana saisi joukon nuoria samaan paikkaan ilman, että he näpräävät älylaitteitaan jatkuvasti. Tästä voisi tulla hauskaakin.

Huomasin kantavani puhelintani kaikkialle mukaani orjallisesti, vaikka se olikin täysin käyttökelvoton kapistus. Hamuilin puhelintani refleksinomaisesti aina paikasta toiseen siirtyessäni: lähden kävelylle­ -puhelin mukaan, menen vessaan-puhelin mukaan, haen ruokaa-puhelin mukaan. Puhelimesta oli muodostunut osa itseäni kuin käteni jatke.

Uudet rutiinit

Työpäivän jälkeen hääräilin pimeähkössä kerrossänkyjen täyttämässä kompaktissa makuutilassa, josta olin aikeissa siirtyä ulos viettämään aikaa töiden jälkeen. Katsahdin sängyllä köllöttävään puhelimeeni ja tein tietoisen päätöksen: jätän sen nyt illaksi tuohon lojumaan. En tarvitse sitä mihinkään, en kertakaikkisesti mihinkään. Jätin puhelimen sängylle, ja lähdin elämään.

Seuraavat pariviikkoa olivat mielenkiintoiset. Opettelin pelaamaan pokeria, vietimme aikaa uiskentelemalla, nuoret aikuiset yltyivät leikkimään keskenään piilosta ja lautapelit pääsivät kunniaan iltaisin. Paikka oli kuin kesäleiri konsanaan.

Työpäivät tekivät hyvinvoinnilleni hyvää aikaisista aamuherätyksistä ja työn tavoitteellisuudesta huolimatta. Ne haastoivat kestävyyttäni työn fyysisyydellä, mutta toisaalta sain viettää kokopäivän ulkoilmassa vehreyden keskellä. Toiset kuuntelivat musiikkia kuulokkeistaan työn lomassa, minä keskityin työskennellessäni omien ajatusteni juoksuun.

Aamuisin ennen auringon nousua hengitin raikasta ulkoilmaa terassilla istuskellessani miettien, kuinka rauhalliselta minusta tuntuu. Heräsin noin tuntia ennen muita, siemailin yksinäni teetä kupista, lörpöttelin puhelimessa kumppanilleni tapahtumista ja täyttelin sudokua kaikessa hiljaisuudessa. En katsonut uutisia tai sosiaalista mediaa, ei ollut painetta tehdä niin. Oli vain se hetki, jolloin mieli tuntui lepäävän. Olo oli todella vapautunut.

Tämän päivän arjessa puhelin on monenlaisen toiminnan mahdollistaja, mutta samalla myös melkoinen stressimötikkä. Sen mukana seuraa paineet tavoitettavuudesta sekä uutisten seuraamisesta, onhan minun pysyttävä kärryillä maailman menosta. Sosiaalinen media aiheuttaa ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteita, ihanat hetket pitäisi elää linssin läpi kuten kaikki muutkin vaikuttavat tekevän.

Paluu yhteyksiin

Parin viikon jälkeen koitti lopulta se päivä, kun ystäväni toi minulle SIM-kortin uudelta liittymän tarjoajalta. En tarvinnut enää pyhän hengen tuomaa onnea, jotta voisin soitella yli minuutin mittaisia yhtäjaksoisia puheluita. Itse asiassa nettini toimi nyt normaalisti aivan kaikkialla. Olin jo tottunut liikkumaan ilman puhelintani. Netin palattua koitin vilkaista aiempaa tuttua maailmaa puhelimen uumenista, mutta se tuntui vieraalta. Päähän ihan sattui videoiden pyöriessä ja uusien ikkunoiden avautuessa.

Olen aina rakastanut käydä kävelyillä, joidena aikana liikun kuulokkeet korvilla. Sieltä kuuluu yleensä äänikirjan tai viihde- ja uutispodcastien pölinää. Päätin lähteä kävelylle äänikirjaa kuunnellen parin viikon tauon jälkeen. Kirja oli osuvasti Johann Harin ”Kadonnut keskittymiskyky” -kirja, jolle voin antaa isot suositukset. Ehkä noin 15 minuutin jälkeen poimin kuulokkeet pois korvistani, sillä tuntui kuin pääni poksahtaisi pian. Tuli ylikuormittunut olo. Olin kuunnellut tarpeeksi tältä erää.

Pari askelta taaksepäin

Jatkoin loput ajasta samalla tutulla mallilla mukavasti omassa kuplassani ilman puhelinta muutamia puheluita lukuun ottamatta. Sitten tuli aika jättää maaseutu taakse ja siirtyä elämässä eteenpäin. Olin äärimmäisen motivoitunut ylläpitämään uutta elämäntapaani, jossa ruutuaika oli asetettu minimiinsä. Pettymyksekseni jo paluubussiin istuuduttuani sain nähdä ympärilläni istuvien tuijottavan puhelimiaan lumoutuneina. Kuinka voisin vastustaa kiusausta uppoutua puhelimen syövereihin, kun jokainen ympärilläni toimii vasten tavoitettani. Saattaisin selata puhelintani jo ihan vain sosiaalisesta paineesta.

Jatkoin matkaani toiselle farmille, jossa työskentelyolosuhteet olivat kuin armeijassa. Tiukan aikataulun ja raskaan työn vuoksi puhelin unohtui taka-alalle ja keskittymiskykyni pysyi hyvänä. Farmielämän jälkeen päädyin pänttäämällä pääsykoemateriaaleja lopun kevään ajan. Normaalin elämään siirtyminen tarkoitti kuitenkin myös vanhojen rutiinien palaamista.

Tylsissä hetkissä on niin kätevää kaivaa puhelin esiin ja heittäytyä omia kiinnostuksiani kutittelevien julkaisujen perään. Näin vuosi kokemuksen jälkeen olen jälleen siinä tilanteessa, että puhelimen plärääminen on saanut rutiinin omaisen aseman. Entiseen verrattuna tuntuu kuin olisin kasvattanut toleranssin puhelimen tuomia ärsykkeitä kohtaan.

Muutosta kohti?

Haluan toimintaani kuitenkin muutosta, sillä huomaan, ettei puhelin suurimmaksi osaksi enää lisää hyvinvointiani. Jokaisen mieltä askarruttavan ajatuksen saa googlattua sekunnissa, ja algoritmit tuuttaavat silmilleni toinen toista viihdyttävämpiä sisältöjä. Se ei tee hyvää mielelleni, eikä keskittymiskyvylleni.

En osaa sanoa, kuinka suuri osa rauhoittavasta farmikokemuksestani oli netittömyyden ansiota, mutta kokemus oli hyvä muistutus siitä, että vaihtoehtoja löytyy.  Tilanne oli nykyisestä opiskelijan arjestani merkittävästi poikkeava. Suurin osa ajasta vietettiin raittiissa ulkoilmassa, elin keskellä luontoa ilman turhia ärsykkeitä ja ”kuplassa” elämisen ilmiö oli voimakas, kun ympärillä olevat naamat eivät vaihtuneet kuukauteen.  Poikkeuksellisissa olosuhteissa tapahtuneesta kokemuksesta huolimatta väitän, ettei ruutuajan pienentäminen vaadi muuttoa maatilalle, vaan rutiinien muuttumista.