Liikaa ruutuaikaa

Tunnen oloni ylistimuloituneeksi. Nappaan puhelimen käteeni kerta toisensa perään. Selaan läpi klikkiotsikoiden ja Instagram postausten, vilkaisen sähköpostit sekä ilmoitukset. En oikeasti edes halua olla puhelimella juuri nyt, sisältö ei tarjoa minulle mitään uutta, saati tarpeellista. Silti sormeni näppäilevät samaa tuttua kaavaa ylös, alas, sivulle kuin automaationa. Pakko laittaa puhelin pois, en halua tätä. Tovin kuluttua huomaan taas tarttuvani puhelimeen uudelleen, jolloin sama kaava jatkaa toistumistaan.

Mikä minua vaivaa, olenko koukussa puhelimen käyttämiseen? Ehkä olen vain tylsistynyt. Tiedän, ettei se tuo minulle hyvää oloa, miksi siis ajaudun sen pariin yhä uudelleen? Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen kasvanut kiinni puhelimeeni.

Farmille ilman nettiä

Reilu vuosi sitten elämäni mullistui kuukauden ajaksi, kun suuntasin töihin Australian maaseudulle farmille. Jo matkalla sain huomata, että liittymäni nettiyhteys hävisi, mikä oli vasta ensimakua tulevasta. Farmille saavuttuani selvisi, etteivät puheet wifi:stä olleet yhtä ruusuisia kuin olimme kuvitelleet. Nettiyhteys toimi valikoiduissa kohdissa ruokailurakennuksessa minuutin välein pätkien.

Olin aluksi huolissani yhteydenpidostani läheisiini. Tarkistin, missä saisin vaihdettua liittymäni uuteen alueella toimivaan vaihtoehtoon. Lähin paikka oli kolmen tunnin ajomatkan päässä, jonne meneminen ei tullut kuulonkaan, olinhan tullut paikalle töitä tekemään. Siispä saisin odotella seuraavat pariviikkoa ystäväni saapumista, joka toisi minulle uuden SIM-kortin.

Mitä tämä siis käytännössä tarkoitti? Olin keskellä maaseutua, ilman autoa, lähimmän ”kaupungin” ollessa noin puolentunnin ajomatkan päässä. Ympärilläni on nuoria aikuisia useasta eri maasta eikä tarjolla ollut töiden ohelle juurikaan virikkeitä. Alkujärkytyksen jälkeen uutinen netittömyydestä oli helpotus. Milloin enää nykyaikana saisi joukon nuoria samaan paikkaan ilman, että he näpräävät älylaitteitaan jatkuvasti. Tästä voisi tulla hauskaakin.

Huomasin kantavani puhelintani kaikkialle mukaani orjallisesti, vaikka se olikin täysin käyttökelvoton kapistus. Hamuilin puhelintani refleksinomaisesti aina paikasta toiseen siirtyessäni: lähden kävelylle­ -puhelin mukaan, menen vessaan-puhelin mukaan, haen ruokaa-puhelin mukaan. Puhelimesta oli muodostunut osa itseäni kuin käteni jatke.

Uudet rutiinit

Työpäivän jälkeen hääräilin pimeähkössä kerrossänkyjen täyttämässä kompaktissa makuutilassa, josta olin aikeissa siirtyä ulos viettämään aikaa töiden jälkeen. Katsahdin sängyllä köllöttävään puhelimeeni ja tein tietoisen päätöksen: jätän sen nyt illaksi tuohon lojumaan. En tarvitse sitä mihinkään, en kertakaikkisesti mihinkään. Jätin puhelimen sängylle, ja lähdin elämään.

Seuraavat pariviikkoa olivat mielenkiintoiset. Opettelin pelaamaan pokeria, vietimme aikaa uiskentelemalla, nuoret aikuiset yltyivät leikkimään keskenään piilosta ja lautapelit pääsivät kunniaan iltaisin. Paikka oli kuin kesäleiri konsanaan.

Työpäivät tekivät hyvinvoinnilleni hyvää aikaisista aamuherätyksistä ja työn tavoitteellisuudesta huolimatta. Ne haastoivat kestävyyttäni työn fyysisyydellä, mutta toisaalta sain viettää kokopäivän ulkoilmassa vehreyden keskellä. Toiset kuuntelivat musiikkia kuulokkeistaan työn lomassa, minä keskityin työskennellessäni omien ajatusteni juoksuun.

Aamuisin ennen auringon nousua hengitin raikasta ulkoilmaa terassilla istuskellessani miettien, kuinka rauhalliselta minusta tuntuu. Heräsin noin tuntia ennen muita, siemailin yksinäni teetä kupista, lörpöttelin puhelimessa kumppanilleni tapahtumista ja täyttelin sudokua kaikessa hiljaisuudessa. En katsonut uutisia tai sosiaalista mediaa, ei ollut painetta tehdä niin. Oli vain se hetki, jolloin mieli tuntui lepäävän. Olo oli todella vapautunut.

Tämän päivän arjessa puhelin on monenlaisen toiminnan mahdollistaja, mutta samalla myös melkoinen stressimötikkä. Sen mukana seuraa paineet tavoitettavuudesta sekä uutisten seuraamisesta, onhan minun pysyttävä kärryillä maailman menosta. Sosiaalinen media aiheuttaa ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteita, ihanat hetket pitäisi elää linssin läpi kuten kaikki muutkin vaikuttavat tekevän.

Paluu yhteyksiin

Parin viikon jälkeen koitti lopulta se päivä, kun ystäväni toi minulle SIM-kortin uudelta liittymän tarjoajalta. En tarvinnut enää pyhän hengen tuomaa onnea, jotta voisin soitella yli minuutin mittaisia yhtäjaksoisia puheluita. Itse asiassa nettini toimi nyt normaalisti aivan kaikkialla. Olin jo tottunut liikkumaan ilman puhelintani. Netin palattua koitin vilkaista aiempaa tuttua maailmaa puhelimen uumenista, mutta se tuntui vieraalta. Päähän ihan sattui videoiden pyöriessä ja uusien ikkunoiden avautuessa.

Olen aina rakastanut käydä kävelyillä, joidena aikana liikun kuulokkeet korvilla. Sieltä kuuluu yleensä äänikirjan tai viihde- ja uutispodcastien pölinää. Päätin lähteä kävelylle äänikirjaa kuunnellen parin viikon tauon jälkeen. Kirja oli osuvasti Johann Harin ”Kadonnut keskittymiskyky” -kirja, jolle voin antaa isot suositukset. Ehkä noin 15 minuutin jälkeen poimin kuulokkeet pois korvistani, sillä tuntui kuin pääni poksahtaisi pian. Tuli ylikuormittunut olo. Olin kuunnellut tarpeeksi tältä erää.

Pari askelta taaksepäin

Jatkoin loput ajasta samalla tutulla mallilla mukavasti omassa kuplassani ilman puhelinta muutamia puheluita lukuun ottamatta. Sitten tuli aika jättää maaseutu taakse ja siirtyä elämässä eteenpäin. Olin äärimmäisen motivoitunut ylläpitämään uutta elämäntapaani, jossa ruutuaika oli asetettu minimiinsä. Pettymyksekseni jo paluubussiin istuuduttuani sain nähdä ympärilläni istuvien tuijottavan puhelimiaan lumoutuneina. Kuinka voisin vastustaa kiusausta uppoutua puhelimen syövereihin, kun jokainen ympärilläni toimii vasten tavoitettani. Saattaisin selata puhelintani jo ihan vain sosiaalisesta paineesta.

Jatkoin matkaani toiselle farmille, jossa työskentelyolosuhteet olivat kuin armeijassa. Tiukan aikataulun ja raskaan työn vuoksi puhelin unohtui taka-alalle ja keskittymiskykyni pysyi hyvänä. Farmielämän jälkeen päädyin pänttäämällä pääsykoemateriaaleja lopun kevään ajan. Normaalin elämään siirtyminen tarkoitti kuitenkin myös vanhojen rutiinien palaamista.

Tylsissä hetkissä on niin kätevää kaivaa puhelin esiin ja heittäytyä omia kiinnostuksiani kutittelevien julkaisujen perään. Näin vuosi kokemuksen jälkeen olen jälleen siinä tilanteessa, että puhelimen plärääminen on saanut rutiinin omaisen aseman. Entiseen verrattuna tuntuu kuin olisin kasvattanut toleranssin puhelimen tuomia ärsykkeitä kohtaan.

Muutosta kohti?

Haluan toimintaani kuitenkin muutosta, sillä huomaan, ettei puhelin suurimmaksi osaksi enää lisää hyvinvointiani. Jokaisen mieltä askarruttavan ajatuksen saa googlattua sekunnissa, ja algoritmit tuuttaavat silmilleni toinen toista viihdyttävämpiä sisältöjä. Se ei tee hyvää mielelleni, eikä keskittymiskyvylleni.

En osaa sanoa, kuinka suuri osa rauhoittavasta farmikokemuksestani oli netittömyyden ansiota, mutta kokemus oli hyvä muistutus siitä, että vaihtoehtoja löytyy.  Tilanne oli nykyisestä opiskelijan arjestani merkittävästi poikkeava. Suurin osa ajasta vietettiin raittiissa ulkoilmassa, elin keskellä luontoa ilman turhia ärsykkeitä ja ”kuplassa” elämisen ilmiö oli voimakas, kun ympärillä olevat naamat eivät vaihtuneet kuukauteen.  Poikkeuksellisissa olosuhteissa tapahtuneesta kokemuksesta huolimatta väitän, ettei ruutuajan pienentäminen vaadi muuttoa maatilalle, vaan rutiinien muuttumista.

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Ajattelin tänään

Näin löysin liikunnan ilon

En ole oikeastaan koskaan kokenut itseäni urheilulliseksi ihmiseksi. Viime aikoina olen kuitenkin saanut havahtua siihen, että liikunta syö ison osan ajastani. Vaikka olen vielä vasta-alkaja, voin nykyään rehellisellä omallatunnolla sanoa rakastavani liikuntaa. 

Olen ollut joskus aktiivinenkin kotitreenaaja ja lyhyiden lenkkien tekijä, mutta liikunnasta on kuitenkin puuttunut sellainen tietty kipinä. Liikunnan tuottama mielihyvä ei ollut riittävä syy harrastaa, vaan se tuntui enemmänkin pakkopullalta. 

 Parivuotta sitten aloin kuitenkin käymään ystäväni kanssa salilla, mikä avarsi mieltäni liikuntaa kohtaan. Salilla käyminen oli uutta ja lisäintoa sitä kohtaan antoi kaverin kanssa höpöttely. Paitsi sen lisäksi, että aloin kokemaan itseni fyysisesti vahvemmaksi, oli kaverin kanssa vietetty hetki suorastaan terapiaa mielelle. Kotitreenitkin saivat aivan uudenlaista buustia, kun jaksoin siirtyä kehonpainoliikkeistä käsipainoihin.  

Lukion viimeinen kevät antoi minulle paljon vapaa-aikaa, jota päädyin täyttämään kävelemällä aina sopivan välin sattuessa. Nautin kevään pilkistyksistä, sulavasta lumesta, ja pilvien takaa kurkistavasta auringosta. Tuntui kuin olisin löytänyt aivan uuden maailma, vaikka todellisuudessa astuin vain ovesta ulos muussakin mielessä kuin määränpäähän suunnistamisessa. Kävelyllä pystyin antamaan ajatuksien vain juosta, ja nauttimaan upeasta ympäristöstäni. Se ei edes tuntunut liikunnalta. Kävely on jäänyt elämääni toivottavasti pysyvästi. Parhaimmillaan se on luonnossa liikkumista, vaikkei kaupunkimaisemissakaan mitään vikaa ole.  

Ilokseni saan todeta, että tavoitteeni tälle vuodelle on puolimaratonin juokseminen. En olisi koskaan voinut kuvitella, että minun olisi mahdollista löytää tällainen into jotakin lajia kohtaan. Juoksemiseen pätee samat ihanat elementit kuin kävelemiseen, mutta se on vielä parempaa. Se on kuin perussunnuntai köröttelyn vaihtaisi ralliautoiluun. Aivan omaa luokkaansa. Vauhtia on enemmän, joten energiaakin tulee purettua enemmän. Juoksulenkki on tällä hetkellä minulle parasta terapiaa. 

Juoksemisen aloittamisessa koin tärkeäksi sen, että etenin maltillista vauhtia kohti tavoitteitani. Ensimmäiset lenkkini hölkkäsin lähes kävelyvauhtia, joka salli liikunnasta nauttimisen itsensä rääkkäämisen sijaan. Myös matkat pitenivät kerta kerralta. Aluksi tuntui haastavalta niellä se totuus, että on aloitettava oman tasoisti. Heti ei pystynyt juoksemaan niin pitkään tai niin kovaa kuin haluaisi. Matkan tai vauhdin mittaamisen sijaan on parempi kuunnelaa omaa fiilistä urheilun aikana, mutta myös haastaa itseään sopivissa määrin.

Tennis on esimerkki siitä, että uusia lajeja vaan kannattaa kokeilla. Kokeilin ensimmäisen kerran tennistä reilu vuosi sitten, ja se oli rakkautta ensi lyönniltä. Mutta ei sillä tavalla kilpailullisesti vaan rennosti hauskanpito edellä. En ole ollenkaan kilpailuhenkinen ja mielestäni turha kilpailumieli luo liikaa paineita. Tenniksessä on eri tavalla palkitsevaa osua palloon ja saada peliä ylläpidettyä.  Pallon perässä juokseminen ei tunnu ollenkaan urheilemiselta vaan pikemminkin hauskanpidolta. Olen käynyt pelailemassa tennistä vain satunnaisesti, mutta haluaisin harrastaa sitä enemmänkin. 

Oma lukunsa on myös se, kuinka syyni urheilla ovat muuttuneet. En enää juurikaan koe ulkonäköseikkojen vaikuttavan motivaatiooni urheilla. Koen liikunnan enemmänkin parantavan mielen ja kehon hyvinvointia. Se on tapa purkaa ja saada energiaa. Hyvän juoksulenkin jälkeen tuntuu kuin leijuisin pilvissä. Olo on vahva, mutta samaan aikaan ylimääräiset kierrokset on kulutettu niin, että keskittyminen paranee. 

Olen iloinen siitä, että olen tajunnut kaikista tärkeintä olevan oman hyvinvoinnin kuuntelemisen ja sen, että tekee asioita nimenomaan itseä varten. Ei ole väliä sillä, kuinka paljon joku toinen nostaa penkistä tai sillä, kuinka paljon nopeammin joku toinen juoksee. Näinpä muiden odotukset voi heittää kankkulan kaivoon. Väliä on sillä, mitä sinä saat liikunnasta. Miltä sinusta tuntuu sen aikana ja jälkeen. Ei pitäisi lokeroida itseään niin, että kynnys testailla uusia lajeja kasvaa korkeaksi, vaan rohkeasti testailla uusia lajeja

Hyvinvointi Oma elämä Hyvä olo Liikunta