Vihaatko sitä tyyppiä, kysyi ystäväni tänään pitkän puhelinkeskustelun aikana. Tyyppi oli tehnyt minulle anteeksiantamattoman teon, jolla on pitkäkantoiset seuraukset. Kerroin, että ennemminkin säälin sitä ja että ei se oo paha ihminen, vaan oli silloin vaan pahassa paikassa. Ystäväni äänestä kuulin, että hän hieman huvittuneena sanoi ”Milla tiiätkö, sä oot vaan liian kiltti. Se menee näin. Jos joku löis sua turpaan, sä aattelisit että se teki sen, koska sillä on paha olo. Ja jos se tekis sen toisen kerran, sä edelleen aattelisit että sillä on vaan paha olo. Ja sit se olis sun tehtävä auttaa sitä”.

Meinasin sanoa jotain puolustuksekseni, mutta huomasin, että väite pitää paikkansa. Oli se sitten joku random tyyppi tai tuttu ihminen, jolta ottaisin turpaan (näin ei ole ikinä käynyt sanan kirjaimellisessa muodossa), ajattelisin että sillä oli siihen varmaan jokin hyvä syy. Joskus saatan nostalgisoida ja sanoa ääneen, että ”Se oli sellainen mulkvisti”. Tosiasiassa teen tämänkin vain siksi, että noin kuuluu sanoa niistä scumbageista, jotka ovat kuvainnollisesti heittäneet sinut roskakoriin.

Ihmiset kuvittelevat, että liian kiltti ihminen ei osaa puolustaa itseään. Joskus pyydän anteeksi sitä, kun toinen törmää minuun. Joskus pyydän anteeksi jopa sitä, että pyydän anteeksi. Hävettää myöntää, mutta kiltit teot kuuluvat päivittäiseen elämääni. Viimeksi ollessani päivystyksessä annoin triage-vuoronumeroni yhdelle naiselle, jonka poika oli vähän levoton. Muistan tosin vieläkin naisen ilmeen, kun hän epäröivästi kysyi ootko sä ihan varma ja hänen kasvoilleen levisi kiitollinen hymy. Se tuntui luonnollisesti hyvältä. Then again, oli munkin päästävä sinne lääkäriin kiireellisesti.

Yritän nyt siis itsekkäästi itseni vuoksi opetella olemaan vähemmän kiltti. Tässä jutussa oli hyvät työkalut siihen ja myös syyt, miksi liiasta kiltteydestä kannattaa pyristellä irti.

Aion olla no more mr. Nice Guy. Paitsi silleen tasapainoisella tavalla.

Drown little girl, you’re a stone in deep water
What made you sink I can’t remember
There’s so much happening
It leaves me cold
I keep seeing you everyday now on my tv
And when I get bored I turn it off
You don’t exist anymore
It leaves me cold
It’s in my face, those shiny satellites, these sad commercials
And I’ve shit concern, thrown up compassion
I’ve got nothing left to give
It leaves me cold

Kemopetrol – Drown Little Girl

Vielä yksi juttu. Yllä on kuva äidistäni 12-vuotiaana. Hän oli maailman kiltein ihminen ja ajatteli aina kaikkia. Minua olisi päivittäin huvittanut kysyä häneltä että sattuiko se, kun tipuit taivaasta (koska olet enkeli, hahah). Äitini ennen kaikkea ajatteli toisia a i –na, jopa silloin kun oli vakavasti sairas ja sairaalassa jatkuvasti punasolutankkauksissa ja ties missä lääkekokeiluissa. Lopulta äitini ei enää oikein jaksanut maailmaa ja ihmetteli minkä takia juuri hänen piti sairastua kuolemanvakavasti, vaikka oli kantanut suunnilleen yhden läänin kokoista maailmaa harteillaan.

”Ehkä juuri siksi.”, vastasin äidilleni. Ei sitä loputtomiin jaksa, ei kukaan. Ihmisen pitää ajatella itseään ensin. Sä oot ulkoistanut tän homman muille. En syytä sua, mutta oisit voinut olla itsellesi lempeämpi ja antaa liekaa, jatkoin 17-vuoden syvällä rintaäänellä.

Tähän perään äitini lisäsi: ”Katothan että huolehdit isästä ja pikkuveljestäs sitten kun olen poissa.”

Lupasin. Juuri kun olin sanonut, että jokainen elää ennen kaikkea itselleen.

Lempeää ja itsemyötätuntoista, hyväksyvää tiistaita sinulle! 🙂 

Lyriikkaotsikko Alice Cooper – No More Mr. Nice Guy