Ladataan...
Rauhaa ja rakkautta

Jostakin sain päähäni tehdä vispipuuroa viime viikolla, pitkästä aikaa. Sitä ihan perinteistä, vatkattua puolukkamannaa, jota aina pienenä manguimme äitiä laittamaan. Miten hyvä ja halpa välipala, jota pitäisi tehdä useammin! Puolukoiden hapokkuus veti kuitenkin yksivuotiaan ilmeen mutruun, joten päätin tällä viikolla kokeilla mustikkaista versiota. Samalla tein ensimmäistä kertaa elämässäni rukiisen marjapuuron. 

Tummanpuhuvaa tuli, mutta maittavaa. Ja pitää muuten kylläisenä pitkään! Jälkiruokamaljoista kerman kanssa tarjoiltuna menee jälkiruoastakin.

Puuro uppoaa myös perheen pienimmälle, sellaisenaan tai maustamattoman jogurtin kanssa. Miehen kommentti oli, että mausta tulee mämmi mieleen, ja kieltämättä tiettyä maltaisuutta on tunnistettavissa johtuen varmaankin pitkästä, noin tunnin haudutteluajasta. Jos siis et pidä maltaisesta mausta, kannattaa pitäytyä mannassa. Käyttämässäni reseptissä puuroa ei vispattu, mutta minusta marjapuuron kuuluu olla kuohkeaa, joten vispasin silti. Hyvin onnistui ruispuuronkin vatkaus hieman jäähtyneenä.

Sellaisen vinkin vielä annan puurokauhan hämmentäjille, että puuroa kannattaa sekoittaa melko usein ja kunnon kauhalla pohjasta saakka. Ruisjauhot valuvat keittäessä kattilan pohjalle ja kun sekoitin puuroa vain puolihuolimattomasti pallovispilällä, pohjalta löytyikin jämäkän mämmin oloinen kerros. Mitään haittaa tästä ei kuitenkaan ollut lopputuloksen kannalta ja kerros myös irtosi kattilasta ihan nätisti tuoreeltaan.

Nyt kun on puurokokeilujen vauhtiin päästy, ajattelin kokeilla seuraavaksi omena-aprikoosipuuroa!

Vatkattu ruis-mustikkapuuro
1,5 l vettä
300 g (n. 5 dl) mustikoita tai muita marjoja
0,7 dl sokeria
5 dl ruisjauhoja
(ripaus suolaa)

Mittaa kattilaan vesi ja kiehauta. Lisää marjat ja sokeri. Lisää sitten ruisjauhot huolellisesti sekoittaen, mausta halutessasi suolalla. Hauduta puuroa miedolla lämmöllä kypsäksi n. tunnin ajan, n. 10 min välein sekoittaen. Vatkaa hieman jäähtynyt puuro kuohkeaksi (n. 7 min yleiskoneella).

Kuvat: Annan.

 

Share

Ladataan...
Rauhaa ja rakkautta

Huhtikuu olikin sitten blogin puolella näemmä todella hiljainen. Mikä lie syytä ja seurausta, mutta tässä hiljaiselossa on tuntunut siltä, että pää on ollut jotenkin vajaakäytöllä. "Tarkistin ikkunasta, mikä vuodenaika on", muisteli eräs tuttava aikaa, jolloin lapsi oli pieni. Nyt tiedän, mitä hän tarkoitti. 

Stop! 

Sumuista on, mutta eihän tämä näin voi mennä. Lääkäri määrää nyt muutaman piristysruiskeen näin toukokuuksi.

1. Lue (ja kirjoita) enemmän ja laadukkaampaa sisältöä
On oikeastaan häpeällistä, kuinka vähän olen lukenut kirjallisuutta parin viime vuoden aikana. Blogeja sen sijaan tulee kahlattua usein puoli tuntia päivässä, joskus ylikin. Romaaniin tarttuminen tuntui hankalalta, kunnes sain ystävältäni lainaan Kindlen. Ratkesi kaksi ongelmaa: jos on pakko näprätä näyttöä, saman tien voin lukea kirjallisuutta. Ja mammailun tilapäisesti pehmentämä pääkoppa saa sopivasti sparrausta, kun lukeminen tapahtuu englanniksi. 

2. Tartu kiinnostaviin tilaisuuksiin tai luo niitä itse
Jos jokin asia tuntuu kutsuvalta, en anna järjestelyjen olla esteenä. Olen myös aloitteellinen ja edistän asioita. Järjestän itseni säännöllisesti uusiin maisemiin.

Pari esimerkkiä: 
Tarjosin juttua erääseen lehteen ja sille näytettiin vihreää valoa! Itse lehtikin on niin symppis, etten kestä... 

Päätin myös ottaa äitiysloman viimeisistä kuukausista kaiken irti verkostoitumisen kannalta. Olen osallistunut muutamiin Mothers in Business -verkoston tapaamisiin, joista on kertynyt mukavasti vinkkejä ja kontakteja. Ensi viikolla kahvittelen markkinoinnin ja viestinnän alalla työskentelevien mutsien kanssa. 

3. Syö enemmän vihanneksia ja liiku
Tämä vanha totuus pääsee aina säännöllisin väliajoin unohtumaan, vaikka sen virkistävät vaikutukset ovat ihmeelliset! Nälkä lähtee kyllä vihreilläkin. Siitä todisteena vaikkapa tämä kuolemannälkäisenä vartissa kyhätty linneri, tai miksi näitä lounaan ja illallisen välimuotoja nyt kutsutaankaan...  

Kuvat: Annan.

Share

Ladataan...
Rauhaa ja rakkautta

Kun kirjoitin ensimmäisiä blogipostauksia pari vuotta sitten, mietin aika paljonkin työhön liittyviä juttuja. Blogi oli minulle rauhallinen oma nurkka, pakopaikkakin, hektisen työelämän rinnalla. Pienen välimatkan päästä oli hyvä tarkastella omia urasuunnitelmia, jaksamista ja niin edelleen. Äitiyden myötä työ on ollut sattuneesta syystä ollut hieman paitsiossa elämässäni ja siten myös teksteissäni, mutta pian sekin on taas ajankohtaista. Aika kulkee niin valtavan nopeasti.  

Vaikka töihin paluuseen on vielä aikaa, olen miettinyt siihen liittyviä asioita hiljattain paljon. Ajatuksissa asia on ollut senkin takia, että osallistuin Työterveyslaitoksen Perhevapaalta työelämään -kurssille. Kurssilla käsiteltiin muun muassa töihin paluuta ja siihen liittyviä käytännön järjestelyjä, työn ja perheen yhteensovittamista, omaa hyvinvointia ja jaksamista, niin töissä kuin kotona. Kurssin parasta antia olivat vertaisryhmän naisten kanssa käydyt keskustelut. Terveiset ja kiitokset teistä jokaiselle, jos satutte tämän tekstin lukemaan!

Kurssilla tuli otettua aikaa ura-ajatuksille, jotka ovat viime kuukausien aikana hautautuneet jonnekin pyykki- ja vaippavuorten taa. Mietin paljon tulevaa arkeamme sekä sitä, millainen ihminen töihin palaa, kun sen aika on. Monella tapaa muuttunut nainen. Uskon nauttivani työstäni ja sitoutuvani siihen, mutta selvää on, että nyt minulla on velvollisuuksia myös muualla. Olen valmis hyvästelemään ainakin joksikin aikaa sen työnarkomaanin, joka sulkee ovet ja sammuttaa valot perässään. Haluan nähdä Tyttöäni enemmän kuin iltapalan ja -sadun verran. Hänellä on vain tämä yksi lapsuus.

Koen hieman ahdistavana sen, että tietotyöläisen työ seuraa varjona paikkoihin, joihin se ei ole kuulunut. Tässä elämäntilanteessa olisi helpotus tehdä työtä, jossa vain tehdään työvuoro - tai sitten ei tehdä. Epämääräinen etäily kuten näppäimistön näpyttely päiväkodin portilta ei houkuta. Siinä hetkessä haluaisin olla läsnä pienelle haalarityypille, jolla on myös ollut pitkä päivä. Haasteet ja vastoinkäymisetkin ovat osa elämää, mutta olisi hienoa, jos arjen ei tarvitsisi olla taistelua. En myöskään hauluaisi olla omalle lapselleni etänä, paikalla mutta en kuitenkaan läsnä. 

Entä kun lapsi pitää hakea kotiin sairastamaan? Silittäisitkö itse pientä kuumeista otsaa vai kosketusnäyttöä? Työt on tehtävä, mutta se pieni ihminen siinä vieressä tarvitsee uuden vaipan tai ehtii sen yhden iiiiiihanpikaisen sähköpostiviestin aikana oksentaa päälleen. Ja toisaalta omatunto kolkuttaa, jos oman poissaolon takia työkaverin kouluikäinen hakee itselleen Saarioisten äitien tekemää ruokaa, koska "Meidän äiti tekee teidänkin äidin duunit"

Voi ehkä kuulostaa, että minua epäilyttäisi koko töihin paluu, mutta näin ei suinkaan ole. Huomaan, että lapsi kaipaa koko ajan enemmän virikkeitä, ohjelmaa ja ikäistään seuraa. Itsekin varmasti viihdyn työmoodissa tauon jälkeen. Epämääräisissä tunnelmissa mennään, mutta eiköhän tämä tästä selkiinny. Toivon, että osaamistani arvostetaan sen verran, että olosuhteet ovat järjestelykysymys. Enhän ole ennenkään visioinut tulevaisuuttani niiden hankalimpien hetkien ympärille.

Kovin mielelläni kuulisin muidenkin fiiliksiä töihin paluuseen liittyen, jos teitä vastaavassa tilanteessa olevia linjoilla on. Ihan vapaasti joko kokemuksen äänellä tai tulevaisuuden pohdintoja. Uskotteko, että saatte asiat järjestymään ja arjen toimimaan?

Kuvat:
Working mothers - your schools can help / Wikimedia Commons
Toddler legs  by Stephanie Chapman / Flickr
Thermometer by Da Sal / Flickr

Share

Pages