Ladataan...
Räyhälä

Mainitsin jokin aika sitten blogissani epämiellyttävästä taistelutilasta, jossa olen oppinut (tai no, oppinut ja oppinut) elämään. Siihen kuuluu jatkuva epävarmuus kaikesta, jatkuva sopeutumisen paine, väsytystaistelu kyynistymistä vastaan, elämänvalintojen punnitseminen erilaisten tulevaisuusnäkökulmien kautta, nykyisyyden ja tulevaisuuden pakonomainen etäännyttäminen toisistaan, realiteettien kohtaaminen ja pettymystensä kieltäminen - sitä kun ei saa jäädä tuleen makaamaan.

Minulle on ollut hyvin vaikeaa saada kirjattua näitä ajatuksiani ja tuntemuksiani loogiseen muotoon. Olen yrittänyt sitä välillä, mutta ulos tulee lähinnä purskahteluja tunnetyylillä kaikki on paskaa paitsi kusi ja vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa? Että terve vaan kaikki loogisuus ja reflektiivisyys. Minä olen paska ja kaikki minussa on paskaa.

Sitten avasin Hesarin ja luin tästä kirjasta kertovan artikkelin. Ahmin sen kiihkeästi pikapikaa. 


Takakansi kertoo muun muassa näin:

Kiinalaiset odottavat tulevaisuudelta parempaa, mutta länsimaissa hallitsee pelko menettää sekin mitä on saavutettu. Koska putoamisuhka kohdataan yksin, se ei johda mielenosoituksiin vaan itsesyytöksiin, vetäytymiseen hallittavien asioiden pariin, yksilöllisen kilpailukyvyn trimmaamiseen tai haluun pelastaa oma arvo jonkin suuremman ryhmän jäsenenä suhteessa toisiin ryhmiin.

Hear hear. Terveisin lamamuija -88. 
 

Juha Siltalan Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (Otava) saapui onneksi antikvariaattiin, jossa teen keikkaa. Aloin lueskella sitä, ja tajusin, että kaikki ahdistukseni ei kumpua vain minusta itsestäni, heikosta kyvystäni kohdata ongelmia tai siitä, että olisin alkanut ajatella jotenkin aiempaa negatiivisemmin. Helvetti soikoon, ne ovat vain nämä perkelelliset ajat joita elämme. Synkkiä aikoja monessa mielessä. Isoja muutoksia. Haastetta ja merkityksettömyydentunnetta etenkin omalle viiteryhmälleni. Tässä hetkessä tapahtuvaa historiaa ja psykologiaa. Oman aikani kuva jonkun toisen tutkimuskirjailemana.
 

Toimintakykyä suojellaan mindfullness-opetusten keinoin keskittymällä päivään kerrallaan ja sen velvollisuuksiin. Toisaalta valvomattomalla hetkellä tulevaisuus ujuttautuu pakosta mieleen, sillä monet arjen valinnat kantavat yhden päivän yli: marjojen pakastaminen talveksi kertoo aikomuksesta asua ja elää vielä talvella - kenties jopa kevääseen asti? Koska ihminen ei voi olla yrittämättä hallita hänelle tapahtuvia asioita, tulevaisuuden hallinta pelkistetään siihen mitä kulloinkin tekee - kun tekee työnsä kunnolla, asioilla on taipumus järjestyä. Maagisella kohtaloniskulla lyödään kaksi kärpästä yhdellä iskulla: hetkeen keskittymisen tarjoama imu ja oma tarve muuttaa uhriutuminen toimijuudeksi. Fatalismia on ruokkinut suomalaisten luottamus siihen, että sitoutunut työntekijä lopulta palkitaan.
 

Kiitos tästä kirjasta, vaikken vielä ehtinyt lukea sitä kokonaan. Se tuli juuri oikeaan aikaan. Tästedes lopetan itseni syyllistämisen siitä, että ahdistun vuonna 2017 vallitsevista olosuhteista. Ahdistus ei ole oma valinta, vaan seuraus koetusta. En minä ole valinnut tätä. Se ahdistus on työnnetty minulle, luokalleni ja ikäpolvelleni ilman että pyysimme. 

Nyt on vaan kuljettava eteenpäin tämä hiertymä jalassa ja löydettävä joltain muulta elämän osa-alueelta tukeva kävelykeppi, jota voi heilutella vallanpitäjille vaikeimpina hetkinään paskaa porkkanaansa purren. Jokaisella sukupolvella on haavansa kannettavanaan.

Vai onko? 

Kirjaa on ehditty syytellä jo milloin synkistelystä, milloin pessimismistä tai milloin haikailusta takaisin 1960- ja 1970-luvuille. Minulle kirja oli kuitenkin jo tähän mennessä jonkinlainen nykyaikaisten tuntemusteni ja ajatusteni oikeutus. Minä saan tuntea näin, minä saan kokea näin, minä saan hahmottaa nykyhetken ja tulevaisuuden näin. Ja minä saan jumalauta puhua siitä, vaikka joku setä jossain taas varmasti tykkää, että minun mielipiteelläni ei ole mitään väliä, sillä en ole herra taloustieteen dosentti.

Mutta minä olen olemassa.

Minä elän, minä tunnen, minä yritän, ja minä allekirjoitan niin kovin monta tässä kirjassa esitettyä väitettä ja asiaa. Minä olen ihminen, osa nykyisyyttä ja siten historiaa tulevaisuudessa. Myös silloin kun koen negatiivisia tunteita. Halusitte tai ette.
 

Kiitos kun sain avautua. Onko kukaan muu ehtinyt tutustua tähän kirjaan?

Share

Ladataan...
Räyhälä

Ai että kun olen innoissani pitkästä aikaa. Oikein suunnittelen jo popcorn-painotteisia ostoslistoja huomiselle, sillä tänä yönä, ihan jo muutaman tunnin päästä, Au Pairit Kanadassa lävähtää Yle Areenaan!

Moni tietää, että olen realitysarjojen suhteen melko skeptinen. En meinannut antaa aluksi mahdollisuutta tällekään sarjalle, mutta ihan sattuman kaupalla tulin koukuttuneeksi, ja kyllä kannatti. Nimittäin jokainen tuotantokausi herätti huvittavia muistoja omasta teini-iästäni niin että ihan aivoissa rutisi. Yolo.

Tällä kertaa nuoret seikkailevat Amerikkojen Suomessa, tuossa ikuisen lumen, tyhjien havumetsien, jääkarhujen ja valuvan vaahterasiirapin luvatussa maassa, Kanadassa. 

En ole itse käynyt koskaan Kanadassa, mutta maa on alkanut kiinnostaa monesta syystä viime aikoina muutenkin. Hienoa siis päästä kurkistelemaan sitäkin puolta. Mutta kaikista kiinnostavinta on tietysti nähdä jälleen miten monenlaisia nuoria ja isäntäperheitä sitä maailmaan mahtuu. Odotan siis innolla mitä tuleman pitää, ja jatkan käsieni hieromista yhteen hykertelyn tahdittamana.

Mutta sitten seuraa kysymys:

Kuulutko sinä tähän jaloon ihmisainekseen, joka ymmärtää kyseisen laatusarjan päälle? 

Jos tunnistat kuvauksesta itsesi, niin ehdotan Au Pair -chatin avaamista kommenttiboksiin. Siis Au Pairit Kanadassa -chat: sana on vapaa!
(Pelkään tosin olevani ainoa.)
 

Vähän lisää mm. kasvamisesta ja televisiosta:

(Räyhälän Facebook-sivu on kans YOLO ja siitä kannattaa tykätä esimerkiksi klikkaamalla tästä.)

Share

Ladataan...
Räyhälä

 

Tässä taas yksi syy rakastaa kasveja. Juuri kun luulet sössineesi taas yhden lupaavasti alkaneen kasvutarinan (jota olet heittämässä jo pettyneenä roskikseen), alkaa tuo sitkeä pikku yksilö puskea vinhasti uutta elämää.

Voi kunpa sitä pystyisi itse samaan.

Vaikka kevään valo humalluttaa hetkeksi, tuntuu moni asia nyt ylitsepääsemättömän hankalalta. Aina välillä sitä luulee tottuneensa tähän hetkessä elämiseen, epävarmuuteen, jatkuvaan strategiointiin ja fundeeraamiseen, laskutoimituksiin, aikataulutuksiin, ikävien asioiden pois sulkemiseen ja jokaisen päivän aloittamiseen sillä samoilla kysymyksillä: mitä hittoa nyt, ja riittääkö panokseni mihinkään tänään(kään)? Vaan ei.

Kun voisi keskittyä itse tekemiseen, eikä tulevan murehtimiseen. Kun voisi jatkaa tyhjien ampumista ja uskoa silti kaatavansa hirven.

Baby steps, baby steps.
 

Kun olen keikkaillut ensimmäistä kertaa useamman vuoden jälkeen työssä, jossa on selkeä työaika ja työvuorot, tajuan miten paljon itseohjautuvuus syö voimavaroja. Oman itsensä pomona sitä tuppaa olemaan koko ajan jatkuvassa taistelutilassa. 
 

Tuosta taistelutilasta toivon pystyväni kirjoittamaan vielä joskus ihan avoimesti ja ilman pelkoa. Ilman selittelyä.
 

 

Mutta kyllä se sieltä vielä tulee kun on tullakseen. Friikin keväthuuto. 

Heräsihän murattinikin lopulta kuolleista.

Share

Ladataan...
Räyhälä

Työhaastattelu on aina jännittävä tilanne. Viet itsesi arvioitavaksi toisten silmien eteen ja annat pallon jollekulle täysin tuntemattomalle - siis sellaisen pallon, josta voi riippua koko elämäntilanteesi, arkesi ja minäkuvasi. Ei mikään pieni pallo, toisin sanoen.

Sen lisäksi, että jännität rekrytoinnin lopputulosta (jossa sinulla on jo aika hyvät mahdollisuudet, kun kerran olet päässyt haastatteluun asti), joudut usein myös jännittämään sitä kuinka joku toinen sinut näkee. Osasinko sanoa oikeat asiat? Esitinkö itseni hyvin? Ja mikä viheliäisintä: kelpaanko?

En uskalla edes laskea kuinka monessa työhaastattelussa olen ollut elämäni aikana. Jotkut niistä ovat jääneet mieleen erityisen surkeina, jotkut erityisen onnistuneina. Jotkut eivät oikeastaan olleet edes haastatteluja, jotkut tuottivat pettymyksen, jotkut johtivat työpaikkaan. 

Varhaisemmassa uravaiheessa olin aivan pasmat sekaisin jokaisesta työhaastattelusta, johon pääsin - tai jouduin. Siltähän se tuntui nimittäin. Joutumiselta. Taas se sama itsensäkehumisruljanssi, jännityksessä kiemurtelu, muistakatsoasilmiinpuhuessamuistakatsoasilmiinpuhuessa, sanoissa sekoileminen ja useamman päivän jännitys, että mitähän tässä nyt sitten taas käy.

Suorastaan vihasin työhaastatteluja. Vihasin sitä tunnetta, että joku muu voi päättää kuka minä olen ja mihin minä sovin. Vain yhden tapaamisen perusteella. Vihasin sitä, että minulla ei ollut yhtään valtaa tilanteessa. Paitsi itseeni.

Ja sepä se. Myöhemmin luulin, että työn nappaaminen on kiinni siitä kuinka hyvin onnistun itse haastattelutilanteessa. Kuinka hyvin viestin juuri silloin, kuinka hyvän vaikutelman annan, tää on nyt mun ainoo mahis - hoida homma kotiin, spede!, jadda jadda jadda. Ajattelin, että kaikki munat ovat vain tässä haastattelukorissa.

Tämä johti tietysti sisäisen perfektionistini perikatoon. Ihminen kun ei voi kontrolloida täysin tilannetta, jossa on osallisena useampi osapuoli, vaikka osaisikin jollain tasolla kontrolloida omaa vuorovaikutustaan. Eikä ihminen voi varsinkaan kontrolloida tilannetta, jossa voi olla kyse rekrytoijien sisäisistä erimielisyyksistä, piilotetuista vaatimuksista jotka eivät täysin täyty, avoimista ja liikkuvista tekijöistä organisaatiossa tai vaikkapa siitä, että rekry keskeytyy ja työpaikkaa ei enää huomenna edes ole. Lopulta minunkin oli kohdattava todellisuus.
 

Hakijana et vaan voi mitenkään vaikuttaa lopputulokseen, vaikka tekisit sen eteen kaikkesi. Se on kylmä fakta, joka on vaan sisäistettävä.
 

Kun on ottanut tarpeeksi monta kertaa turpaan työmarkkinoilla, on tullut tietoiseksi siitä, että koko peli on täyttä sattumuksien summaa. Verkostoja, viestejä, oikeita henkilöitä oikeassa paikassa oikeaan aikaan, odotuksia ja todellisuutta, väärinkäytöksiä, sikaa ja inhimillisiä erehdyksiä, onnellisia loppuja.

Aivan kuten elämään, täytyy työmarkkinoihinkin oppia suhtautumaan oikein ja kohdata asiat lopulta sellaisina kuin ne saa eteensä. Sairaudet ne runtelevat niitäkin, jotka elävät terveellisesti - sehän tiedetään. 

Työn saantiin toki voi ja ehdottomasti kannattaa yrittää vaikuttaa omalla toiminnallaan, mutta teitpä mitä tahansa, asia ei ole lopulta vain sinun käsissäsi. Ja periksiantamattomalle ihmiselle tämän sisäistäminen on ollut aivan helvetin vaikeaa ja monen vuoden itsetutkiskeluprosessi. Loppujen lopuksi sitä voi ainoastaan tehdä parhaansa, pitää mielensä ja aistinsa avoimena, ja olla oma itsensä. Joskus se johtaa onneen, joskus ei.

Ja kun työmarkkinoilla kyseessä on kahden kauppa, täytyy myös työn tarjoajalta osata kysyä tiukasti samat kysymykset, joita on aiemmin kysynyt itseltään:

Osasitko sanoa oikeat asiat?
Esititkö itsesi hyvin?

Kelpaatko? 

 

Ja mitä olen oppinut? Näiden kysymysten esittäminen helpottuu huomattavasti siinä vaiheessa kun "itsekehumisruljanssi" muuttuu oikeaksi uskoksi omaan itseensä ja kun täydellisyyden tavoittelu vaihtuu "vain" parhaansa tekemiseen. 

Uskokaa siis itseenne. Te olette arvokkaita, vaikkette osaisi jonkun toisen tai edes oman itsenne silmissä vielä yhtään mitään. Uskon rakentamiseen voi mennä aikaa, mutta niin arvokasta rakennustyötä ei kannata lopettaa kesken.

 

(Nimim. Postauksen julkaisun aikaan istun taas yhdessä työhaastattelussa.)

Share

Ladataan...
Räyhälä

 

Tänään, 1.3.2017, kevään ensimmäisenä päivänä (joka tietysti näyttää ikkunasta katsottuna aika harmaalta, Suomessa kun ollaan), maassamme on astunut voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki. 

Ilmassa on historiallis-kansallisen juhlan tuntua. Vaikka suhtaudun itse avioliittoon melko kylmän juridisesti, olen vilpittömän iloinen siitä, että kotimaani on mennyt kaikesta takaisinsoutamisesta huolimatta edes jossain asiassa eteenpäin ja ottanut yhden kauan kaivatun harppauksen tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta.

Iloitsen kaikkien niiden puolesta, joita lain astuminen voimaan koskettaa tänään tai tulevaisuudessa henkilökohtaisesti. Iloitsen kaikkien niiden puolesta, joita lain voimaan astuminen koskettaa periaatetasolla. Iloitsen kaikkien vähemmistöjen, koulukiusattujen, uskonnon uhrien ja syrjittyjen puolesta. Iloitsen maailman puolesta. Toivoa on.

Iloitsen myös mahdollisuudesta tulla itse tulevaisuudessa kutsutuksi entistäkin useampiin hääjuhliin. Ja etenkin iloitsen siitä, että kansamme ja päättäjiemme päissä tuntuu olevan kaikesta sikailusta huolimatta vielä jotain järkeä. 
 

 

Suuri kiitos kaikille kampanjoijille ja panoksensa asian puolesta antaneille! 

Mutta koska maailma ei ole vielä valmis (tietenkään, terveisin Räyhälaakson Piisamirotta), kehotan yhä jatkamaan työtä ihmisoikeuksien toteutumisen puolesta. Jos kukkarosi pohjalla polttelee muutama ylimääräinen killinki, suositan lahjoittamaan vaikkapa kansainvälistä ihmisoikeustyötä tekevälle Amnestylle tai Suomen ihmisoikeustyöhön keskittyvälle Ihmisoikeusliitolle

Kaikki on mahdollista. Hyvä työ jatkukoon.

 

Ja nyt - hyvät ihmiset - sitä homorummutusta! Kuohuviinikin voisi maistua.

Share

Ladataan...
Räyhälä

 

La la land ja Moonlight. Kaksi valkokankaat viime aikoina valloittanutta ja palkintoja kahminutta elokuvaa, jotka kävin itsekin katsomassa - ensiksi mainitun jo viikkoja sitten, ja jälkimmäisen vasta eilen.

Molempia elokuvia on hehkutettu ympäri ämpäri maailman ja blogosfäärin, ja minäkin olin jo aiemmin aikeissa kirjoittaa mielipiteeni La la landista. Mutta kun olen saanut tosielämässäni kummastunutta palautetta, että "sä et tykkää mistään", ajattelin säästää internetin jälleen yhdeltä säälimättömän negatiiviselta maailmassa (tai ainakin mediamaailmassa) on virhe -postaukselta. 

Mutta eilen kävin katsomassa Moonlightin, ja ulos tullessani todistin toisin. Kyllä minä tykkään mistään. 

Ja aloin ymmärtää miksi suhtauduin La la landiin niinkuin suhtauduin.

En kiistä, etteikö La la land olisi ollut ihan näyttävä ja lämminhenkinen pätkä. Alun värikäs tanssikohtaus oli iloinen ja näyttävä. Mutta mielestäni elokuvan ansiot jäivätkin suunnilleen siihen. En havainnut päähenkilöiden välillä minkäänlaista kemiaa, musiikki ei ollut tarttuvaa, juoni oli pliisuin ikinä (se toki saattoi olla tarkoituksellista) ja henkilöhahmot onttoakin ontompia. Jopa puvustus ja lavasteet olivat bo-bo-bo-boring. Elokuva ei onnistunut koukuttamaan minua missään vaiheessa millään lailla, ja sitä katsellessani mietinkin oikeastaan vain, että menikö multa nyt jokin käsitystaso ohi ja milloin tämä leffa oikeasti alkaa

Tuntuu ikävältä kirjoittaa näin, kun tiedän kuinka intohimoisesti moni tähän hattaraelokuvaan suhtautui. Se nostettiin jonkinlaiseksi nykyhetken leffaraamatuksi ja ihanan suloisen Hollywood-hötön messiaaksi. En halua tietenkään vähätellä kenenkään leffakokemusta, mutta minun päähäni ei vaan kertakaikkisesti mahdu se tosiasia, että tästä elokuvasta tuli joku vuoden ylistetyin tapaus. 

Kokonaisuudessaan kun La la land oli erittäin hajuton ja mauton sokeriperunavelliksi soseutettu teos. 

Tässä me kaksi kylmää näyttelijäkasvoa nyt tanssimme rahasta. Dippadai, ja katujyrä siloitteli leffapolkumme niin sileäksi, että sitä voi tallata vaivatta. Ja Oscareita satelee!

Tunsin tietysti itseni suorastaan virheelliseksi ihmiseksi, kun reaktioni elokuvaan oli tämä. 

 

Mutta sitten se toinen elokuva.

Moonlight.

Istuin alusta loppuun tiukasti leffateatterin penkkiin liimautuneena. Aivan haltioissani.

Miten hieno ja kiinnostava tarina, miten kaunis toteutus, ja miten eheä kokonaisuus viimeistä piirtoa myöten! Mitkä sävelet ja tehosteet, mitkä tunnelmat, mitkä jännitteet, mikä tekijäkaarti. (Yhdyn monilta osin esimerkiksi Lights & Music -blogin tulkintaan elokuvasta.)

Tuntui kun olisin satumaisesti parantunut jonkinlaisesta Hollywood-krapulasta. 

Tässä elokuvassa oli kaikki kohdillaan loistavaa roolitusta, äänisuunnittelua, upeaa näyttelijäntyötä, käsikirjoitusta, puvustusta ja maskeerausta myöten. Olin myyty.

Moonlightin jälkeen lakkasin välittömästi tuntemasta huonoa omaatuntoa La la land -vihamielisyydestäni. Se oli vain täysin ylimittaisesti suitsutettu pätkä, josta en voinut teeskennellä pitäväni. Blah blah land. 

Ja siitähän tässä olikin kyse. Ei mistään leffavihamielisyydestä, negatiivisuudesta tai kyynisestä asenteesta, vaan kertakaikkisesti eroista keskinkertaisten ja loistavien elokuvien välillä. 

Eikä tässä vaiheessa tarvitse lukea rivien välistä tietääkseen kumpi oli mielestäni kumpi.

 

Millaisia tunteita nämä elokuvat herättivät Räyhälän kriittisessä lukijaraadissa?

 

Lisää televisio- ja leffa-aiheita blogissa:

Share

Pages