Ladataan...
Räyhälä

Mielessäni on eräs asia, joka on hämmentänyt minua erityisen paljon jo yli vuoden.

MARIMEKKO-KASSIT.

Tiedättehän, ne valkoiset kangaskassit, joissa lukee erivärisillä Marimekko-fonteilla "Marimekko".
 

Pelasimme ystäväni kanssa viime vuonna Flow-festivaalilla Marimekkokassi-juomapeliä, eli aina kun jossain näkyi Marimekkokassi, piti ottaa huikkaa. Silloin vielä nauroin ulkopuolisen huolettomuudella koko kassi-ilmiölle ja ihmettelin miksi niistä on tullut joku juttu.

Sitten - seuraavana kevättalvena - tapahtui jotakin perin ihmeellistä. Aloin miettiä jonkinlaisissa kaamosmasennuspäissäni, että ne kassithan ovat oikeastaan aika kivan näköisiä. Aloin tuumia, että sopisiko sellainen kassi minulle. Ehkäpä sellaista kantamalla voisin vedättää itseäni ja uskotella lukeutuvani sellaisten kepeästi liikkuvien nuorten rentojen huoliteltujen yläluokkaisten helsinkiläisleidien joukkoon. Sellaisten ihmisten, joilla on varaa ostaa Marimekkoa, ja joiden olemus huokuu aina kesää. Sellaisten, joilla on aina huulipunaa, lifestyle-blogi, astiat aina hyvin aseteltuna ja huonekalut ihan feng shui, ja jotka ovat aina jossain rannalla nauttimassa auringonsäteistä mansikoiden kera.

Minä kun olen vaan joku syksy tai synkeä sysitalvi. (Ehkäpä kevät pienessä kännissä.) Eikä kotinikaan ollut todellakaan feng shui.

No, kuinka ollakaan, bongasin kampanjan, josta kyseisen kassin sai kaupanpäällisenä. Mietin kauppojen tekemistä todella pitkään ja kävin mielessäni tiukan väittelyn puolesta ja vastaan: 

- Mitä minä oikeastaan ostan hankkimalla tämän kassin?
- Miksi olen lähdössä mukaan tällaiseen hömpötykseen?
- Pidänkö tuota kassia oikeasti hienona, vai olenko Marimekko-manipulaation uhri?
- Miksi minä, yleensä ärsyttävä individualisti, haluan kantaa mukanani jotain sellaista, joka löytyy joka toisen ikäiseni naikkosen ja hipsterimiesoletetun olkavarrelta?

No, jokin mielenhäiriö laittoi minut ostamaan sateenvarjon (jota en ole muuten vieläkään hävittänyt, ihmeiden ihme), ja pian hypistelin jo käsissäni kaupan kylkiäisenä tullutta sinivalkoista kassia.

Sitten otin kassin käyttöön. Se osoittautui hyväksi. Ei merkittävästi paremmaksi kuin muut kangaskassit, mutta kuitenkin kelvolliseksi kassiksi, jonne sain tungettua kaikki tavarani, ja joka ei riidellyt liikaa useimpien asuvalintojeni kanssa.

Lähdin kassin kanssa ulkomaille. Tajusin, että tämähän toimii hyvänä varoitussignaalina ihmisille: suomalaiset pysykööt kaukana ja pitäkööt suunsa supussa. (Kaikkihan dissaavat aina ulkomailla ihmisiä suomeksi, niin vältymme kiusallisilta tilanteilta.) Itse pyrin ainakin kiertämään suomalaiset aina matkoilla kaukaa, joten ajattelin kassista olevan molemminpuolista hyötyä minulle ja kaltaisilleni ihmiskarttajille. Kiähhähhäää.
 

Mutta kun kävelen kassini kanssa Helsingissä, koen jonkinlaista häpeää siitä, että minäkin lankesin sitten tällaiseen ansaan. Parasta on se, kun kolme tuntematonta Marimekko-kassia kävelee peräkkäin. Tai vastakkain. Tai vierekkäin. Tunneskaala on silloin jotakin pienen häpeän ja suuren huvittuneisuuden välillä. Että mitä helvettiä. Onko tämä jokin salakieli? Kuulummeko me samaan laumaan?

Toistaiseksi minulla on kaksi Marimekkokassimielentilaa: se toinen, joka nauraa sille miten urpo olen. Ja se toinen, joka tuntee suurta ylpeyttä siitä, että kannan kassiani ylväästi huolimatta siitä, että olen tällainen langennut urpo.

Niin, ja se lopputulema alkuperäisiin pohdiskeluihini: taidan pitää kassia oikeasti hienona. Etenkin sinistäni. En osaa selittää miksi. Ehkäpä sen tarpeeksi simppelit värit, tilavuus ja turhanpäiväinen fonttisanahelinä on sitten jotekin upeaa - onhan Marimekko yksi suomalaisten kansallisbrändeistä. Tämän pohdintani lisäksi en osaa päättää kirjoittaisinko tuotteesta Marimekko-kassina vaiko Marimekkokassina - ymärrätte varmaan, että tässä on huomattava merkityksellinen ero: Marimekko-kassi on jokin nimetty tuote, mutta Marimekkokassi on vakiintunut ilmiö.

Tämä on niitä suomalaisuuden mysteereitä. Ja ilmeisen onnistunutta markkinointia, joka puree näköjään paatuneimpaankin kyynikkoon. 

Nyt käsi sydämelle ja sitten ylös: 

OLETKO SINÄKIN MARIMEKKO-KASSI-IHMINEN? KYLLÄ? ET? MIKSI? AVAUDU TUNNOISTASI KOMMENTTIKENTTÄÄN!

Terveisin

EEAMK
(Ei enää anonyymit Marimekkokassin käyttäjät)

 

**

 

Huom! Pistä Räyhälä seurantaan Facebookissa, niin saat postaukset tuoreeltaan fiidiisi.

 

Share

Ladataan...
Räyhälä


Kun eteeni tuli tilaisuus lähteä mummoni järjestämälle sukumatkalle Venäjän puoleiseen Karjalaan, en epäröinyt hetkeäkään. Vaikka ajatus ryhmämatkustamisesta oli itselleni varsin tukala, selvisin mielenkiintoisesta matkasta ja sain siitä mukavasti iloa irti. 

Venäjän puolella vietimme kolme yötä, joista ensimmäisen pienen Suojärven alueella, ja seuraavat Sortavalassa

Suojärvi oli kokoluokaltaan sellainen, että niinsanotun keskustan kahlasi läpi muutamassa minuutissa. Talot olivat todella huonossa kunnossa, eikä hotellimmekaan ollut mikään varsinainen laatupaikka (ulkopäin pikemminkin hylätty mielisairaala), mutta hyvin sitä viettää yhden yön lähes missä tahansa. Hotelli tarjosi vierailleen kyllä eräänlaista rappioromantiikkaa, ja monet rapistuneet talot olivat oikeastaan aika kiehtovia etenkin ulkoa päin.

Seuraavan aamun vietimme päiväreissaten mummoni perheen synnyinseuduilla muutamia kilometrejä Suojärveltä pohjoiseen. Opin suvustani paljon - muun muassa sen, että isoisoisoisäni oli paikallinen ortodoksirovasti, ja että jostain syystä hänen ja vaimonsa hautakivi oli säilynyt myllätyllä ja hävitetyllä suomalaisten hautausmaalla pystyssä. Ihmeiden ihme. (Paikallinen Suomea puhuva oppaamme kertoi, että Venäjän maaseudulla on niin köyhää, että varkaat käyvät toisinaan todella yhä kaivamassa sodanaikaisia hautoja etsien koruja. Hrr.)

Sukunsa historiasta ja karjalaisten sopeutumiskokemuksista oli erittäin mielenkiintoista kuulla enemmän. Oli myös mielenkiintoista nähdä paikka, jossa isomummoni perheen koti sijaitsi aiemmin, ja joka oli tällä hetkellä täynnä söpöjä värikkäitä datsoja lomalaisineen. Pappilasta oli sen sijaan jäljellä vain kiviset portaat.

Sortavalassa pääsin jo kiertelemään ympäristöä kunnolla yksin. Ja ensimmäistä kertaa koin konkreettisesti omakohtaista harmia siitä, että Suomella ei ole enää tuota osaa Karjalasta - johtuen siitä, että olin aivan myyty kaikista upeista suomalaisten rakennuttamista taloista, joista osaa oli ylläpidetty kohtuullisen hyvin, osaa ei. 

Tunnen suurta mielenkiintoa n. 1900-1940 -luvun rakennuksia kohtaan aina kerrostaloista julkisiin rakennuksiin ja puutaloihin, ja rakastan talobongailua. Talobongarille Sortavala olikin oikea kultakaivos, sillä Sortavala oli säilynyt ilmeisesti pahimmilta pommituksilta ja liialliselta vanhojen talojen purkuintoilulta - liekö syynä ennen kaikkea rahan puute. (Kaavoitus- ja julkisivuasiat nyt eivät muutenkaan olleet mitään kovaa huutoa Karjalassa.)

Sortavalassa ehdottomasti parasta olikin päämärätön kävely ympäri kaupungin - kovin paljon muuta ajanvietettä kielitaidoton tuskin löytääkään suunnilleen Savonlinnan kokoisen oloisesta kaupungista. Kahviloita oli mukava määrä, ja pikku putiikeissakin tuli käytyä, mutta ensisijainen syy käydä Sortavalassa on tietysti se, että sieltä on laivayhteys Laatokalla sijaitsevalle Valamon luostarisaarelle.

Mekin suuntasimme kuuluisaan luostariin, jossa erittäin hyvä oppaamme (venäläinen tanssinopettaja, joka oli opetellut Suomea kuulemma itse lukemalla sekä television että radion kautta) opasti meidät sekä varsinaisen luostarin pihan ja päärakennusten kautta pieneen huoneeseen, jossa pääsimme kuulemaan luostarin kuorolaisia. Tämä viiden miehen lauluyhtyeen esiintyminen oli oman matkani kohokohta!


Siirryimme vesiteitse vielä toiselle pienelle saarelle, jossa sijaitsi erillinen skiitta, ja jonka ravintolassa söimme maukasta kaalisoppaa ja hyvää kalaa. Nämä olivatkin matkan parhaat murkinat. 

Ja kyllä on vaan todettava taas, että Venäjä puhuttelee joka kerta. Siinä on vaan sitä jotakin - niin hyvässä kuin pahassa. Huomioni mukaan ihmiset Suojärvellä ja Sortavalassa vaikuttivat hyvin paljon helpommin lähestyttäviltä kuin Moskovassa ja Pietarissa. Tervehdyksiin vastattiin, hymyjäkin vaihdettiin, suomea yritettiin - kuten minäkin jotakin auttavaa venäjää. (Henkilökohtainen voittoni oli se kun tilasin huoltoasemalta venäjäksi blinin mädillä ja smetanalla.) Päähän alkaa jäädä aina enemmän ja enemmän sanastoakin, joten lupaan nyt tässä selvittäväni saisinko opiskella uusien maisteriopintojeni kautta Kielikeskuksessa. 
 

Venäjältä palasimme vielä mökkeilemään Pohjois-Karjalaan, ja viimeinen mökkipäivä oli juuri sellainen täydellinen mökkipäivä, jonka aikana ehdin lueskella, lenkkeillä, käydä uimaretkellä, saunoa, grillata ja tehdä kukkaseppeleenkin. Eli kaikkia klassisia mökkijuttuja.

Vaikka jatkuva pakkaaminen ja laukkuelämä verottaakin, olen todella kiitollinen, että vastoin ennakko-odotuksiani olenkin saanut matkustaa tänä vuonna todella paljon. Taas on viikko aikaa nauttia Helsingistä kunnes uudet reissut kutsuvat - ja tänne mennään. Ei yhtään hullumpi reissuvuosi.

Matkababushka ja idän kirjeenvaihtajanne kiittää ja kuittaa ja koittaa selvitä taas työntäyteisemmästä viikosta ennen uusia seikkailuja. Spasiba bolshoi! 

Share

Ladataan...
Räyhälä

Palasin juuri työmatkalta, joka oli sanalla sanottuna fantastinen. Vietimme kolme ihanaa päivää ja yötä Riminin alueeseen kuuluvassa Santarcangelo di Romagnassa ja Santarcangelo Festivalin parissa. 
 

 

Kansainvälinen teatterifestivaali tarjoili monenlaista taide-elämystä performansseista ja installaatioista tanssiin ja musiikkiin. Tapahtumapaikat olivat kaikki kävelyetäisyydellä toisistaan ja sijoittuivat ympäri reilun 21 000 asukkaan kaupunkia. Esityksiä oli niin teattereissa, kouluissa, ulkoilmassa aukioilla, museoissa kuin erikseen rakennetuissa tiloissa, ja jopa paikallisessa maauimalassa. Festivaali levittäytyi siis koko kaupunkiin upealla tavalla.

(Joistakin asioista on oltava vähän kateellinen muille maille - esimerkiksi luostarin pienellä aukiolla järjestetty Gnuččin ilmaiskeikka tarjosi ihanat puitteet ja vaikutti niin vaivattomasti hoidetulta. Ei pelkoa sateesta. Paikalle oli roudattu pieni juomavaunu ja kevyehköt lavarakenteet, eikä aluetta oltu rajattu mitenkään kummemmin tai kyllästetty anniskelurajoilla ja järjestyksenvalvojilla. Vieressä sijaitseva nunnaluostarikaan ei valittanut desibeleistä, vaan nunnat kuulemma vilkuilivat kiinnostuneena ikkunasta. Jengi käyttäytyi tietysti kunnolla vaikka bailasikin.)

 

(Gnuččista tulossa vielä varmasti lisää STFU Sistersiin.)

Nunnista pääsenkin yhteen suosikkiasiaani, nimittäin majoituimme näiden nunnien luona heidän luostarissaan! Olin tästä aivan mehuissani, sillä olen aina ollut kiinnostunut nunnuudesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Majapaikkamme sijaitsi siis keskellä vanhaakaupunkia, ja mukavan majoituksen lisäksi saimme nauttia aamuisin ison puutarhan antimista. Majapaikan sisustuselementeistä puhumattakaan! Vanhat kalusteet ja askeettinen sisustus risteineen, kärsimystauluineen ja uskonnollisine kuvineen loivat jännittävällä tavalla painostavan tunnelman, joka oli kuin jostakin vanhasta italialaisesta elokuvasta. 

Pidimme matkan aikana myös yhden rantalötköttelypäivän, ja suuntasimme kohti Ravennaa, Punta Marinan ranta-aluetta kohti. Adrianmeren vesi oli vilvoittavaa, mutta myös älyttömän lämmintä, ja festivaalilla väistämättä kertyviä univelkoja oli hyvä kuittailla rantatuolissa löhöten.

 

Italian elämänrytmi upposi tällä hetkellä aivan täydellisesti. Päivisin hikoiltiin kaikki stressi pois, ja illalla puhdistauduttiin ja nautiskeltiin. Iltaisin kävimme nappaamassa suuhunpantavaa muun muassa festivaalin pääkallopaikalla kaupungintalolla, jossa tarjolla oli erillinen festivaalimenu. (Uppopaistettu pieni pizza - miksei kukaan ollut koskaan aiemmin kertonut tästä??!) Lisäksi mieleeni jäi erityisesti luostarin lähellä sijaitseva kattoterassiravintola, jossa jaoimme mielettömän hyviä suolapaloja juustoista paistettuihin vihanneksiin ja crostineihin, järisyttävän hyvällä proseccolla huuhdellen. (Puhumattakaan siitä kun istuin yksin proseccolla, ja DJ päätti laittaa soimaan tämän kevään suosikkini.)

Eräs suosikkitapahtumapaikoistani oli vanhankaupungin laidan niittyalueelle pystytetty sirkusteltan näköinen Imbosco, jonne kuljettiin pimeässä spottivalaistua vihertävää kujaa pitkin. Etenkin täysikuun aikaan paikka oli maaginen, eikä teltan ohjelmassakaan oltu kaihdettu riskejä - vai tulisiko mieleen ihan ensimmäisenä istuttaa yöllä telttaan eri kulttuurien rituaalimusiikista ammentavaa möreää mantrailua Moskovasta? (Öööö no todellakin!)

Festivaali tarjosi juuri sitä mitä moni taidefestivaali tavoittelee - kiinnostavaa, yllätyksellistä, korkeatasoista ja monipuolista ohjelmaa, mieleenpainuvia tapahtumapaikkoja, erityislaatuista tunnelmaa, kokonaisvaltaista taiteen kokemista ja elämyksellisyyttä. Käytännön järjestelyissä ihan maailman jokaisella festivaalilla on kehitettävää eikä yksikään festivaali ole koskaan siltä osin valmis, mutta Santarcangelossa edellämainitut seikat peittosivat alleen jotkin vähäiset pienet käytännön haasteet.

Näin festivaaliasiantuntijana totean, että juuri näin tehdään hyviä festivaalielämyksiä. Etenkin kansainvälisten kävijöiden osalta niin pienillä asioilla on niin tärkeä merkitys. Ei siis ole se ja sama miten tapahtuma profiloituu ja onnistuu presentoimaan itsensä, kenen kanssa yhteistyötä tehdään, minne kävijöitä ohjataan, mitä muuta heille tarjotaan tapahtumapaikoissa ja millaisiin ympäristöihin festivaaleja pystytetään. 

(Kuvassa yksi suosikkipaikoistani - kaupungin piazzan munasuihkulähde. Suihkulähteestä saattoi bongata myös festivaaliohjelmaan kuuluneen mielettömän upean merenmiehen. Tai meikäläisen heiluttelemassa festariviuhkaa.)
 

Santarcangelon jälkeen iloisena totean, että vaikka taidetapahtumatyössä on toki omat lukuisat haasteensa, on siinä myös kiistattomat loistopuolensa: ennen kaikkea ilo siitä kun festivaalikävijä ja taide kohtaavat yllätyksellisesti. Kun käy aivan vieraassa paikassa kokemassa muiden tekemiä tapahtumia, pystyy arvostamaan paremmin myös omiaan: kävijöitä kiinnostaa kokonaisuus, eikä juuri se yksi bongaamani mutteri tai ruuvi, joka oli väärässä paikassa väärään aikaan.

Työmatkani oli siis sekä täysipainoinen festivaalimatkaelämys että jonkinlaista öljyn valelua työhyvinvointioveni hieman ruostuneisiin saranoihin. Varastossa on nyt runsaasti energiaa syksyyn, jolloin aloitan sekä uudet taide- ja mediasuunnittelupuoleen painottuvat opinnot että työt itselleni uuden festivaalin parissa. 

Kaiken ammatillisen vaiheilun jälkeen tajuan myös olevani siinä tilassa, että minulla on taas jonkinlainen suunta, jota kohti kulkea. Ehkä pääsen vielä joskus yhteen todellisista unelma-ammateistani, eli KURATOIMAAN. Ja VAIN KURATOIMAAN. Presentoimaan ja jakamaan erityisesti musiikkia ja kaikkea sinnepäin kallellaan olevaa kaikenlaisissa tapahtumissa ja eri alustoissa. 

Sitä odotellessa ja siihen pyrkiessä sisäinen taidemerenneitoni kiittää ja kuittaa ja jatkaa kesästä nauttimista. <3
 

Grazie mille!

Share

Ladataan...
Räyhälä

Olen jo jonkin aikaa odotellut päivää, jolloin uskallan tehdä maailman pelottavimman tutkimusmatkan. Odotellut olevani henkisesti siinä pisteessä, että kestän helvetillistä häpeää ja voin laittaa kaikki kiusallisimmat asiat surutta nuoruuden (eikä suinkaan oman nolouteni ja älyllisen vajaavaisuuteni) piikkiin.

Eräänä päivänä oli sitten sellainen sadepäivä, jonka onnistuin pitämään lähestulkoon vapaana. Raahasin kapsäkkini kellarista kotiin ja kaivoin esille pahimman häpeäni, tosielämäni SKAM-käsikirjoituksen. 

Tunnetaan myös nimellä teiniaikojen päiväkirjat.

Tiedän, että nykyään järjestetään sellaisia tapahtumiakin, joissa omia päiväkirjojaan voi lukea julkisesti. Mutta koska kuolisin paniikkikohtaukseen jos joutuisin lukemaan näitä yleisön edessä, otan avuksi suojamuurini internetin, jossa kukaan ei voi nähdä häpeääni niin konkreettisesti. Huh. 

Aloitetaan siis. (Viinilasi käteen.)

Päiväkirjoja minulla on yhteensä 11 kappaletta.

Suosikkini näistä kaikista on ehkäpä kirja nimeltä "16" - aloitin sen tismalleen samana päivänä kun täytin 16. Tuona päivänä päätin, että kirjoitustyylini muuttuu kikattavasta poikien perässä juoksevasta yläastekirjevihkobimbosta syvälliseksi ja boheemiksi toisinajattelija-lukiolaiseksi. Aloin kirjoittaa kirjakielellä, paremmalla käsialalla ja muutenkin ah-niin pikkuvanhasti ja runollisesti. Ns. deepisti.

Avaussivulla kerrotaankin juhlallisesti mistä tässä kirjassa oikein on kyse:

On huvittavaa miten ihmismieli unohtaa kiusalliset asiat. Olin vielä hetki sitten siinä käsityksessä, että elin vuonna 2004 ihan sopusuhteessa paisuneen pikkupojan näköisen 16-vuotiaan itseni kanssa, mutta ilmeisesti koko teini-ikäni on mennyt murehtiessa sitä kuinka olen väärän näköinen ja kokoinen enkä kelpaa. Voi buuhuu! Ja mikä kamalinta, minulla ei ollut poikaystävää, enkä olisi voinut myöntää kirveelläkään uhaten, että olisin halunnut sellaisen. Siitä kertoo esimerkiksi älykäs aivoitukseni:

"Haluaisin edes joskus tavata jonkun, jota en ole vielä tavannut."
 

Merkkiteokseni "16" on siis juuri sitä itseään. Olen joka sivulla liian ruma ja lihava, vanhemmat asettavat liikaa rajoja, pojat eivät tykkää ja scool sux. Tai oikeastaan koko maailma sux ja minä sen mukana. Mikä kurja ihmisriepu olenkaan! Joskin jossain vaiheessa kyllästyn itsesääliini ja haastan jokaisessa sivunkulmassa maailman, joka ei vaan ymmärrä, ja raivoan sille kynäni kautta. OI, KUKAAN EI KOSKAAN VAAN YMMÄRRÄ!

"Voi jos voisin vaan päättää että jos pojat ei tykkää niin alan lesboksi. SE EI TOIMI! Oon monta kertaa yrittänyt "ruveta" lesboks, mutta mua ei vaan kiinnosta tytöt!" - (Yleistä nurinaa) - "VITUN KAIKKI POJAT JOISTA OLEN VÄHÄNKÄÄN JOSKUS VÄLITTÄNYT!"

Lukiolaisen elämä ei toden totta ollut helppoa. Asiat eivät menneet aina mieleni mukaan.

"Oli taas kiva ilta, oltiin Joonaksella. Join Lissun & Visun kanssa tequilaa. Oli siistii vaikka en päässy enää jatkoille STARIIN. Tyhmää et on kotiintuloajat."

"Vanhat oli ja meni. Eivätkä ne edes olleet kovin siistit. En näyttäny oikeen mun mielikuvaltani, mitään jännittävää ei tapahtunut, isä oli idiootti, eikä kukaan yleisössä ollut sellainen ISOISÄ, josta joskus selitin. Oon lomalla viettäny tosi paljon aikaa Kaisun kanssa. Ja löytäny uuden elämänsuunnan: The Beatles."

And the rest is history. 

Ulkonäkö, paino, kummalliset ravintotempaukset ja oman kehon vihaaminen on yksi päiväkirjani keskeisimpiä teemoja.

"Mulla on taas uusi villitys. Syön ananasta ja kävelen. Toivon hoikistuvani :D"

"Mua ärsyttää niin pirusti se, että en oo ees vähän kaunis. Mussa on niin paljon huonoja piirteitä, että ne hyvät hukkuvat sinne. Mua ärsyttää, että nykyään pitää muka olla niin kaunis, ja välillä musta tuntuu, et ihan sama, ei mun tartte, mut sitten välillä ahdistaa kun oon niin tavallisen näkönen. Se vaan et olis ees pienemmät tissit ja vatsa. Mä näytän kuvissa ihan hirveältä. Täytyis vaan löytää sopivia vaatteita, mut vaatteet maksaa ja menee nopeesti rikki tai pieneks. VITTUU."

Ulkonäkökompleksit ovat toki pahoja, mutta entäpä sitten seksi! Seksi on teini-iässä aihe, josta on vaikea puhua jopa päiväkirjalleen. On siis hyvä varalta kirjoittaa X:llä ja muilla huumori-ilmauksilla, jotta päiväkirjakin varmasti tietää, etten tietenkään puhu aiheesta vakavissani, ja voin vetää asiani takaisin, jos päiväkirja vaikka sattuisi nauramaan ja ilkkumaan minulle.

"Tänää oli seksipäivä koulussa. Se oli kyl mun kannalta ihan turha, en oo katos hirveesti harrastanut.. eikä muutenkaa seksi oo pahemminkaa osa mun elämää. Tai ei niinku kiinnosta. Ehkä sit rupee kiinnostamaan kun on joku jonka kaa haluu :D" // "Voisin ruveta nunnaX tai väittää et oon selibaatis :D Lol. Äh en vaan jaksa mitää seksihehkutust. Välil mua jopa ällöttää seksi.. oon joko vaan nii tietämätön & kokematon tai sit oon joku asexuaali, ja se kai tarkottaa sitä ettei haluu seXii. Jee. No ei sitä tiiä. Ainakaa mul ei oo mitää sukupuolitauteja!"

"Ällöttävintä on tietty kun kuulee joidenkin kavereiden seksielämän pieniä yksityiskohtia. Kuinka 2 erillistä ihmistä voi vajota sellaseen eläimelliseen tilaan?" 

Onneksi kokemattomuuttaan ja tunteitaan voi paeta alkoholiin. 

"Huomenna on myös mainio tilaisuus asioiden mennessä pieleen vetää elämäni perseet. En aio ajatella enää mitään jos kaikki epäonnistuu. Huomiseksi on varattava kunnon viinavarasto."

Mutta älkää kuvitelkokaan, että teinin elämässä on ainoastaan kaverit, itseinho ja alkoholi.

"Mua on alkanu kiinnostaa politiikka vähän. Pelottavaa. Oon niin kiihkoilija tarpeen vaatessa."
 

Hah! Olen myös vuorenvarma siitä, että haluan toimittajaksi. Tai oikeastaan elokuvaohjaajaksi. Tai oikeastaan käsikirjoittajaksi. Tai toimittajaksi. Oli mitä oli, olen asiasta aina NIIN VARMA. No, kieltämättä "16" tarjoaa kyllä runsaasti hyvää materiaalia artikkeliksi, koko illan elokuvaksi tai käsikirjoitukseksi. 

Suurin osa kerronnasta, jota en tänne nyt tietenkään julkisesti kirjoita, on tietysti draamaa minun, ystävieni ja milloin kenenkin välillä. Kuitenkin erästä traagista juonikuviota voin valottaa.

"Mun pieni LJ-salaisuuteni paljastui, kiitos Joonaksen. En tiedä mikä muhun meni mut aloin melkein itkeä kun kuulin et tieto oli levinny. Suututtaa!"

Nyt on pakko myöntää, että ei mitään, siis yhtään mitään muistikuvaa mikä ihme on ollut mun LJ-salaisuus. Ja minä muistan yleensä kaiken. Eniveis, Joonas on bannattu ja mustalla listalla 4-ever. 

Mutta vielä poikiin (joista uskallan kirjan myöhemmässä vaiheessa joskus käyttää jopa termiä "miehet") palatakseni. Jossain vaiheessa tämän huippuromaanin edetessä oivalsin, että seurustelukumppanin puutteen voi korvata onneksi henkisellä pääomalla. Aloin satsata kouluun, ja lopputuloksena sain lakinkin, mikä ei rehellisesti sanottuna vaikuttanut vielä lukion alkupuolella kovin todennäköiseltä.

Myös ulkomaille matkustaminen alkoi muodostua minulle tietynlaiseksi pakkomielteeksi, ja lähes jokainen sivu täyttyy paasauksesta siitä miten nostan kytkintä HETI kun olen säästänyt (kasassa oli kuulemma "jo 400€"). Ja ihan hyvinhän sitä on tullut lopulta käytyä, vaikka au pairin ura ei ottanutkaan tuulta alleen.

Jossain vaiheessa ymmärsin asioiden todellisen laidan.

"Oon varma et kirjat korvaa poikaystävän."
 

Ja niin minäkin aloin seurustella omalla tavallani.

"Mun abikronikassa lukee näin: Aida on rauhottunu. Nykyään se vaan lukee kirjoja." 
 

Mutta entäpä sitten se oikea ja tärkein elämän suola? No, se selvinnee tästä väärin päivätystä merkinnästä.

Nimittäin TIEBOKONEET!!!

Siis _ONNEKSI_ koulussa on koneet, sillä elämäni olisi muuten _täyttä_ helvettiä. Kelatkaapa miten paljon helpompaa nykyteineillä on, kun netti on aina mukana. Ennen saatettiin ehkä hiihtää kesät talvet kouluun, mutta minun lapsuudessani netissä sai olla vain hetken päivässä, ja silloinkin joutui yleensä riitelemään nettivuorosta pikkusiskojen kanssa. Nykyään meillä on vain sellainen pullamössönettisukupolvi - minä sentäs taistelin ja raivasin tieni tänne kesät talvet!

Huhhuh, quite a character. 
 

Menen nyt nurkkaan häpeämään. Saatan myös nauraa samalla vähän mielipuolisesti ja olla pirun onnellinen, että samat ihmiset, joiden söpöjä 16-vuotiaita tarranaamoja on liimattuna kirjan sivuille, ovat edelleen läsnä elämässäni tästä mentaaliajanjaksosta huolimatta (tai ovatkohan enää tämän postauksen jälkeen). Kiitos kaikki posset aasta beehen, rakkaisiin lunatikkeihin ja muihin. <3

**

Löytyykö täältä muita, jotka ovat uskaltaneet raottaa menneisyytensä homeisimpien kellareiden ovia itselleen tai muille? Löytyykö joku, jonka arvokkaita aivoituksia pääsisi lukemaankin täällä intternetseissä?

Mut nopee sit - saan olla vielä tunnin netissä ennen ku pitää alkaa tehä lägei.. HELVETTI!!!!!

Share

Ladataan...
Räyhälä

Blogeissa kiersi hetki sitten haaste, jossa oman puhelimen kameran rullasta piti poimia 10 kuvaa, jotka kuvaavat hyvin itseä. Olen julkaissut blogissani viime aikoina ainoastaan puhelinkuvia, mutta ne ovat kulkeneet jonkinlaisen itsesensuurin ja salonkikelpouttamisohjelman läpi. Tänään on kuitenkin vuorossa meikäläisen omakuva 10 ennenjulkaisemattomalla kuvalla (joita en ole joko muistanut tai halunnut poistaa puhelimeni arkistoista).
 

Minä, kesäkuu 2017
 

Puolimaratonin jälkeen hain fanttaashia-pizzaa ja nautin kovasti lähipizzerian sisustustauluista. Piti ottaa nämä ihan muistiin.
 

#Vainprekamuijajutut -muistiinpanoja. Postaus (hitosti liian isosta) aiheesta yhä työn alla.
 

Todistettavasti laitan joskus myös ruokaakin. Muistan, että halusin ottaa kuvan munakoisosta, koska se on niin kaikin puolin upea vihannes (tai marja!), ja koska tuona hetkenä olin juuri siivonnut - mielessä tuntui selkeältä. Munakoiso voisi olla hevosen pää.
 

Yhtenä iltana olin krapulassa ja kiinnitin erityistä huomiota siihen kuinka harmaalta näytän. Harkitsin myös voimaannuttavan Harmaat tytöt -kollektiivin perustamista kaikille harmaille krapulaisille naisille. Jäi kuitenkin perustamatta. (Minulle yritettiin opettaa jo lapsena, että jokaista hölmöä ajatustaan ei kannata toteuttaa.)
 

YouTube-etkot ystävien luona ovat edelleen iso osa elämääni.
 

Ekoja kuumia päiviä ja vapaa aamupäivä festareilla. Ruoka hyvää, seura hyvää, kaikki hyvää. Rakkautta vain! (Tausta on kyllä mairitteleva. Muija on ihan weecee.)
 

Napsin usein kuvia hyvistä teksteistä, jotta muistaisin ne vielä myöhemmin.

 

Oltiin työporukalla läksiäisjuhlissa Linkossa (vai Lingossa?), ja juotiin niin hyvää valkkaria, että oli pakko ottaa merkki talteen. (Älkää ampuko, kyllä mä teen muutakin kun juon, vaikka näiden kuvien perusteella ei ehkä uskoisi.)
 

Hankittiin lahjaa ystävän babyshoweriin, ja koska omassa perheessäni on ollut hieman epäselvyyttä tämän laulun melodiasta, keräsin samalla todistusaineistoa teoriani pohjaksi. On selviö, että poika menee sitten ansiostamme Cantores Minoresiin. (Musiikkikasvatus alkaa jo kohdussa.)
 

Tämä oli yksi elämäni merkkipaaluista. Todistin, että kaupungissa pärjää ilman autoa, ja raahasin ostokseni Prisman ostoskärryillä kotiin. Kylänraitilla kaikui desibelirajat ylittävä kärrynrätinä. Hyvä minä!

 

Miltä teidän kymmenen kuvaanne näyttivät? Saa linkata alle!

Share

Ladataan...
Räyhälä

Istun kirjakaupassa. On sellainen aurinkoinen kesäpäivä, yli 20 astetta, kevyt tuulenvire, kuten Helsingissä yleensä. Puoliltapäivin on melko hiljaista - aurinko voittaa kirjat.

Kun hiljenee kunnolla, haen kahvin ja istun liikkeen eteen. Aurinko paistaa portaille kirjakorien viereen. 

Heitän aurinkolasit nenälle ja katson ihmisiä.

Sillä niitä on kyllä ihan parasta katsella. 

Ajatella miksi tuo sama nainen palasi hetken kuluttua takaisin näyttäen siltä, että jotain kamalaa, ehkä vähän hävettävääkin oli tapahtunut. Miettiä millainen työpäivä oli pukumiehellä, joka ehdotti oluen juontia jollekulle puhelimessa. Ehkäpä hän olikin työtön? Keksiä millaiset vaivaannuttavat polttarit oli ohi kävelleellä seurueella.

Tunnustan olevani paatunut ihmistentarkkailija. Keksimme muinoin ystäväni kanssa nimenkin asialle, jota harrastimme etenkin välivuotta vietellessä. Vanha kunnon stalkkauskulma. Paikka, jossa voi istua rauhassa, antaa ihmisten kävellä ohi ja maailman pyöriä ympärillään, tekemättä itse juuri mitään. Yhteisessä stalkkauskulmassa ihmisiä saa kommentoida (kukaan ei tietenkään saa kuulla kommentteja, nämä ovat niitä salaisia aivoituksia nähkääs). Tärkeintä on, ettei tule itse juurikaan huomioiduksi etteivätkä ohikulkijat ymmärrä tulevansa skannatuiksi. Ja yksinhän ihmisille voi kehitellä mitä parhaimpia kohtaloita ja tarinoita ja kätkeä nämä sisälleen.

Oikeastaan stalkkauksella ei ole mitään sen kummempaa tarkoitusta. Se on mielentila. Se on hidasta ja rentouttavaa ajanvietettä, ajatuksia herättävää ja mielikuvitusta mukavasti kiusoittelevaa istuskelua. Nytkin katselen vain ihmisiä, suorastaan meditoin ja mietin miten siisti tämä harrastukseni oikein onkaan.

Kesken stalkkailun ja ajatuksissani aivan toisarvoisen alekori-järjestelyn silmiini osuu tämä. Mikä hiton Paulo ajattelia äiä Koelhhon juttu tämä taas on.

Hienot kannet siinä ainakin on. Väriä kerrakseen. Mutta huomaan että sehän ei ole edes kirja. Se on täysin tyhjä kalenteri. Vuodelle 2017, josta on kohta jo puolet mennyt. Täynnä näyttäviä värikkäitä sivuja ja tietysti myös lempiasioitani herra Coelhon mietelauseita.
 

Minähän tällaisena digipellenä luovuin paperisista kalentereista siinä vaiheessa kun aloin hallita useampaa kalenteria työkseni. Mutta kutkuttava kiinnostukseni heräsi, ja muutaman kolikonkolautuksen arvoinen hinta ratkaisi pelin: Paulo Coelhon sekoilut meikäläiselle, nyt, heti. 

Lueskeltuani runoja (ei Paulo Coelhon) koko iltapäivän mietin miten hienoa on ollut saada olla kirjakauapassa töissä. Saada hiljaisina hetkinä syventyä kaikkeen siihen tietoon, tekstiin, kuvaan, aikaan, tunteeseen ja tavoittamattomaan tilaan mikä kirjallisuuden sisällä ja ulkopuolella liikkuu. Runo on tapa elää, sanoitti Eeva-Liisa Manner - ja ainoa tapa kuolla. Näin on.

Mielisanojani.

Sitä pohtiessani tajusin, että tämä kirjakauppatyörupeama taisi muuten olla tässä, kun muut työt kutsuvat taas. Miten erilaisena ihmisenä aloitin tämän keikkatyön, ja miten erilaisena ihmisenä jätän tämän keikkatyön. Että niin sitä suljetaan taas yksi ovi (vai olisiko kansi osuvampi vertauskuva tässä kohdassa) ja avataan toinen. 

Mutta nyt minulla on mukanani yhdet uudet kannet, ja niissä vasta onkin paljon ajateltavaa. Olen nimittäin tästä kalenterista aivan liian fiiliksissä. Luvattoman. Se herättää paljon kysymyksiä.

Kehtaanko oikeasti kirjata menojani Paulo Coelho -kalenteriin?
Entä jos joku näkee ja luulee, että olen oikeasti Paulo Coelho -fani?
Entä jos joku ei ymmärrä ironista hipsteriyttäni, menetänkö kasvoni?
Kannanko silti ylpeänä Coelho-kalenterini, missä mun Coelho Pride?
Miksi nautin (ehkä jo vähän vanhentuneesta) Paulo Coelho -huumorista niin hävyttömän paljon?
Mitä se kertoo minusta?
Olenko paska post-moderni tekotaiteellinen ihminen?
Miksi minä edes mietin tällaista?
Miksi tässä on niin hienoa kuvitusta, joka ei oikeastaan ole tarkemmin katsottuna edes kovin hienoa, mutta joka huijaa väreillään luulemaan niin?
Miksi Paulo Coelhon nimi on kirjoitettu kannessa tuollaisella pidennetyllä E:n viivalla - onko se joku Coelhon trademark, tapa olla originelli?
Kuinka paljon saan vielä revittyä iloa ja ajatuksia irti pienestä vaivaisesta kalenterikirjasesta?
Voiko näitä viikkokohtaisia mietelauseita käyttää vertauskuvina omaan elämäänsä?
Voiko menneiden viikkojen tarkoitukset ja merkitykset lukea jo tähän mennessä kuluneelta kalenterivuodelta?
Ennustin jo ystäväni vauvan syntymän ja manasin hänet voodoo-tanssilla ulos maailmaan, mitä seuraavaksi, Paulo Coelho?

Mitä tämän viikon kohdalla lukee?

Kiitos Paulo, my man. Alkoi tehdä mieli täytettyjä Portobello-sieniä. 

Näiden suurten kysymysten ja mietteiden saattelemana lähetän viikonlopuksi välillemme niin paljon rakkautta, että saamme kesän loputtua pidettyä saatanallisen isot sadonkorjuujuhlat. Mums.

Iloa itse kunkin viikonloppuun!

 

Share

Pages