Ladataan...
Rönsy

Juuri ennen joulua hyvästelin kulttuurijournalismin, kurssikaverini, Rubikin ja hyvän ystäväni, joka muuttaa ulkomaille.

Kulttuurijournalismi päättyi näin:

Viime viikolla palasin Imageen ja teinkin rankan ma ja pe -työviikon tyhjässä toimituksessa. Tällä viikolla luvassa on vielä rankempaa: ma, to, pe! Ja ensi viikolla, huhhuh, en kestä ajatella. 

Kaikki kysyvät, millaista on ollut palata töihin. Haluaisin vastata kysyjille, että varaa kalenteristasi tyhjä päivä, niin voin yrittää tiivistää tuntemukseni. Mutta jos on vain kaksi lausetta käytössä, niin: 

  1. On kivaa tehdä taas jotain konkreettista, haastatella ja kirjoittaa ihan julkaistavia juttuja.
  2. Poissaolo auttoi ymmärtämään, että täällä töissä on aivan sietämättömän pahaa kahvia. 

Seuraavaksi hyvästelen vuoden 2013. Teen sen ilomielin, vuosi on ollut aika kipeä. Mutta ei pelkästään. Niinpä teen huomenna taas kuten kaikissa lehdissäkin tehdään, muistelen kulunutta vuotta. Minulla on jo pitkään ollut tapana kirjoittaa vuodenvaihteessa päiväkirjaani lista vuoden huippuhetkistä. Suosittelen, niitä on kiva lukea jälkeenpäin ja muodostaa elämästään mentaalinen timeline. Toki sen voi myös kuvittaa ja valita juuri oikean taustamusiikin!

Tosin nämä tällaiset ovat toki blogimaailmassa jo vahvasti käytössä, että mitäpä minä tässä yritän.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Rönsy

Erinäisiä kulttuuri- ja muitakin postauksia on jäänyt tekemättä, mutta tämä on tehtävä.

Adèlen elämä: osat 1 ja 2.

Teen tämän siksikin, että tänään oli ensi-iltaperjantai, kävin katsomassa elokuvan puoli kuuden näytöksessä ja siellä oli lisäkseni noin parikymmentä ihmistä. Ja se leffa, hyvät ihmiset, voitti kuitenkin Cannesissa Kultaisen palmun ja on valittu vähän siellä sun täällä yhdeksi vuoden parhaista elokuvista. Tämä on niin tätä.

Tunnustelin oloani, kun kävelin elokuvateatterista ulos. Olin niin sisäelimiä myöten liikuttunut ja ravisteltu, että olo oli rauhallinen ja tyytyväinen. Kerrankin taide teki tehtävänsä. 

Osin se johtuu selvästi siitä, että Adèlen elämä yksinkertaisesti muistutti minua omasta muinaisesta elämästäni Ranskassa. Olin silloin täsmälleen samanikäinen kuin Adèle elokuvan alussa, ja juuri tuollaista oli lukiolaisena Ranskassa. Noin opettajat puhuivat äidinkielen tunnilla, tuolta ihmiset näyttivät, tuollaisia olivat ihmissuhteet, noin siellä istuskeltiin ja makoiltiin puistossa, kotona syötiin illalla just noin, tytöt olivat juuri tuollaisia huolettoman meikittömiä ja lapsenpyöreitä mutta jotenkin vereviä ja alkavan naisellisia, pojat taas, joo, niillä oli noita höpsöjä korviksia ja liian lyhyitä tukkia ja ne oli kunnollisia ja tunteellisia. Noin puhuttiin, noin just puhuttiin! Aah, voisin jatkaa tätä loputtomiin! 

Palasin ajassa ne noin 18 vuotta taaksepäin, tunsin itseni ihan fyysisesti siksi Ranskassa asuvaksi teinitytöksi. Olisi aivan karseaa, jos niin kävisi oikeasti, mutta nyt aikamatka tuntui turvalliselta ja nostalgiselta, jopa jotenkin voimaannuttavalta.   

No, tämä kertoo tietysti ennen kaikkea minusta, mutta kertoo se elokuvastakin sen, että siinä on onnistuttu tavoittamaan elävä elämä. Termi "iholla" on usein vastenmielistä taidepuhetta, mutta tällä kertaa ihan kirjaimellisesti totta. Niin siinä näytettiin Adèlen silmiä ja nukkumiskuolaa ja bolognese-viiksiä ja seksiä.

Tämä ei ole elokuva-arvostelu vaan tällainen vuodatus vaan. Seuraavaksi kuitenkin kaksi lausetta elokuva-arvostelua: Adèlen elämä on aivan liian pitkä elokuva. Kolmen tunnin kestosta puolet olisi riittänyt.

Ja sitten myyntiargumentti: Kuten on lehdissä luvattu, kyllä siinä on sitä suorasukaista lesboseksiä. Ja vaikka kaikissa arvosteluissa väitetään, että "katsoja ei kuitenkaan tunne itseään tirkistelijäksi", niin khm, oli sitä hemmetin kiusaannuttavaa katsoa minuuttitolkulla jonkun ventovieraan vieressä (tajusin liian myöhään salin jääneen niin tyhjäksi, että olisi voinut valita paikkansa vapaasti, ja kylläpä kadutti).

Mutta vielä paljon elokuvaseksiäkin viihdyttävämpää oli jälkeenpäin lukea tästä aiheesta kirjoitettuja juttuja ja keskusteluja. Niissä on monenlaista argumenttia, miehistä katsetta ja vähemmistön oikeutta omaan ääneen ja vaikka mitä, mutta kun kaikki koukerot ja sivistyssanat karsitaan, jäljelle jää aivan liian yksinkertainen ja nolo kysymys, jotta sitä kehtaisi kukaan keskustelija ääneen lausua: Millaista se aito lesboseksi on?

Osalla keskustelijoista on asiasta ensikäden tietoa mutta ei sitä nyt oikein voi kattavasti toisille kuvailla, osalla ei teoreettistakaan mahdollisuutta tietää mutta vahva käsitys silti. Osa taas on vain tyrmistynyt. Tuhoon tuomitun keskustelun kaikki ainekset kasassa.

Se vielä on sanottava, että Adèle on aivan hurmaavan ihana. 

Kuvat: Cinema Mondo.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Rönsy

Otteita toimittajien lounaspöytäkeskustelusta marraskuussa 2013:

"Pitäis keksiä joku uusi ammatti."

"Jokainen perhe, joka muuttaa Heinolaan tänä vuonna, saa kunnalta 175 euroa."

"175 euroa!"

"Voitaiskohan me muodostaa perhe ja muuttaa?"

"Niin mutta sitten me saatais vaan yksi 175 euroa."

"Mä haluaisin palomieheksi."

"[Tunnettu toimittaja] sanoi eilen, että hoiva-alalla riittää aina töitä."

"Heinolassa pitäisi olla kirjoilla 1.1.2014 jotta saisi sen rahan."

"Siellä on kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kunnallisveroprosentti. Ai niin mutta jos on työtön, niin sillä ei ole väliä."

"Eläväksi malliksi ei kannata ryhtyä. Se on tuskallisin työ mitä olen tehnyt."

"Kauanko siinä pitää olla kerralla paikoillaan?"

Kaikki repliikit eivät valitettavasti ole ihan vain huumoria.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Rönsy

Koska viime päivät tätä kamaa on tullut joka tuutista ja koska itse koin suurimmat nostalgiaväristykseni ja hyvästelin nuoruuteni jo erään toisen artistin jäähyväiskeikalla, sanon ajatukseni nyt mahdollisimman lyhyesti. Ajatukseni koskee tietysti tätä tapahtumaa:

Enpä olisi kymmenen vuotta sitten uskonut. Kymmenen vuotta sitten olin PMMP:n ihka ensimmäisellä keikalla Sörkan vankilassa, Sörkka Rockissa.

Käsipallojoukkueellani oli ollut varsin mielenkiintoinen yhteistyö vankilan kuntosalinohjaaja-hierojakoulun kanssa, ja kesä 2003 oli jo toinen vuosi peräkkäin, kun vangit kutsuivat meidät festarivieraiksi. Oma huomioni meni silloin pääosin siihen, että oli niin kreisiä olla vankien kanssa festareilla. Mutta muistan minä Paulan ja Mirankin. Ne olivat aivan helvetin ärsyttäviä, kikattavia ja kiroilevia muijia siinä meidän takana turvatarkastusjonossa. Joka toinen sana oli vittu. Karseat vaatteet. Joku tiesi kertoa, että noi on ne Popstars-pudokkaat, joiden biisi soi siinä ärsyttävässä R-kioskin mainoksessa. 

Tunsin kai ihan puhdasta vahingoniloa, kun ne sitten kiipesivät rekkalavalle ja alkoivat laulaa. Ei mennyt hyvin. Muistaakseni niillä oli tosiaan se yksi kappale, Rusketusraidat, ja Miralla meni ääni kokonaan, ja se tyytyi heiluttelemaan käsiään ikään kuin koreografiaksi. Vangit tietty tykkäsivät. "Näyttäkää nyt ne rusketusraidat!" ne huuteli. Sanoin todennäköisesti kavereilleni, että karseeta paskaa.

Eipä tiennyt tyttö.

Että vuosikymmen myöhemmin hoilaisi Rusketusraitoja ja pariakymmentä muuta niiden ärsyttävien muijien biisiä liikutuksesta kananlihalla täydessä jäähallissa. Ja ajattelisi suunnilleen näin: Nämä tyypit eivät sopineet formaattiin, koska haistattelivat kaikille ekasta keikasta lähtien ja tekivät omaa juttuaan, mutta nousivat 2000-luvun suosituimmaksi kotimaiseksi bändiksi juuri siksi. Olen pohjattoman iloinen, että he näyttivät, että se on mahdollista. Että on mahdollista olla nuori nainen ja lopulta äitikin, olla miellyttämättä kaikkia, myydä kaksi jäähallikeikkaa hetkessä loppuun ja spiikata sitten vielä lopuksi yleisölle, että vittuun kaikki.

Toivottavasti nähdään ja kuullaan vielä, Paula ja Mira.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Rönsy

Latasin tänään puhelimeeni Zlatanin oman tiedotusvälineen. Se on uusi applikaatio, jossa Zlatan kertoo kuulumisiaan faneilleen suoraan, "ilman filtteriä".

Sama toive on monilla: päästä kertomaan asiansa suurelle yleisölle ilman tyhmää journalismia. Sitä sanotaan tiedottamiseksi. Kirjoitin tästä poliitikkojen toiveena jo pari vuotta sitten. (Eikä tuo tiedottaminen näytä vieläkään täysin lyöneen journalismia; tuo kokoomuksen kyseenalaista.fi-sivusto on suljettu.) 

Zlatanin oma tiedotusväline on paha isku Ruotsin muille tiedotusvälineille. Zlatanin nimi mainitaan Ruotsin tiedotusvälineissä vuosittain suunnilleen yhtä monta kertaa kuin pääministeri Fredrik Reinfeldt. Aftonbladetilla on kaksi kirjeenvaihtajaa Pariisissa seuraamassa Zlatania. 

Ja kun Ruotsi pelasi muutama viikko sitten MM-karsintaottelun Itävaltaa vastaan, Zlatan katosi ottelun jälkeen mixed zonelta nopeasti ja sanoi toimittajille, että "lukekaa mun appsista". 

Lehdistö onkin ollut loukkaantunut. Valittavat, että "appsissa ei voi kysyä jatkokysymyksiä" (no se on ihan totta, mutta kun kyseessä on urheilujournalismi ja urheilutoimittajien "jatkokysymykset", en pysty pidättämään pientä pilkallista naurua). Suurempi ongelma on minusta kuitenkin se, että Zlatanin "ilman filtteriä" kertomat kuulumiset ovat aivan kuolettavan tylsiä. 

Näin hän kommentoi applikaatiossa Itävalta-ottelun jälkeen:

"1:a halvlek var inte bra, men vi kom in i omklädningsrummet där vi alla var överens om att det hängde på oss. Vi kommer ut i 2:a och gör det bra - känns fantastiskt! Grabbarna gjorde ett fantastiskt jobb! Går inte att beskriva. Stort grattis till alla och svenska supportrarna speciellt. De som var inne på arenan var ett grymt stöd!"

Jos tuota "filtteröimätöntä" Zlatania sitten verrataan vanhaan "filtteröityyn":

 

Zlatan, ootko nyt ihan varma, että haluat, että joku pr-henkilö kirjoittelee noita sun muka suoria sitaattejasi johonkin mainoksia pursuilevaan applikaatioon? Varmaan se start up maksaa sulle hyvin, mutta kannattaako todella?

Share
Ladataan...

Ladataan...
Rönsy

Katselin eilen Zarassa villatakkeja. Ihanan pehmeitä, kashmir-villaisia. Maksoivat satasen, melko paljon Zaralle, mutta se varmaan johtuu tästä materiaalista, ajattelin. Varmaan laatutuote ja lämmin. Vertailin kokoja ja arvoin harmaan ja mustan välillä. Sitten huomasin että sekä harmaasta että mustasta puuttui ylin nappi. Ensin luulin että se oli tyyliseikka, mutta ei, toisessa takissa oli selvät kiinnitysjäljet. Vieressäni oli juuri sopivasti myyjä.

”Anteeksi, tästä puuttuu nappi.”

”Joo, meillä on noita nappeja tuolla kassalla.”

”Tässä on useampikin, ainakin näistä kahdesta puuttuu.”

”Ne irtoavat aika helposti.”

”Okei. No, ajattelin vain kertoa.”

”Joo, kiitos.”

Myyjä häipyi ja jätti napittomat villatakit esille.

Muutama kysymys heräsi: Kuka ostaa villatakin, josta puuttuu nappi? Vaikka saisikin varanapin kassalta mukaansa. Entä kuka ostaa villatakin, vaikka siinä olisivatkin napit tallella, jos huomaa, että aika monesta samanlaisesta ne ovat irronneet? Entä ovatko napittomat villatakit myyntipöydällä todella myynnin ja imagon kannalta niin merkityksetön seikka, ettei niitä nappeja kannata ommella paikoilleen? 

Share
Ladataan...

Pages