Pätkä Pekasta ja Pätkästä
Suomi-Filmi on yksi tärkeimmistä asioista, jotka ovat muovanneet elämääni ja rakkauttani elokuvia kohtaan. Asuin alle kouluikäisenä isovanhempieni talossa, ja istuin iltapäivisin mummin kanssa katsomassa Suomisen perheen seikkailuja, Tauno Palon ja Ansa Ikosen melodraamaa – ja Pekkaa ja Pätkää.
Kun sitten aloitin koulun, oli aivan kohokohta, jos pääsin jo puolilta päivin kotiin, että ehdin nähdä päivän elokuvan. Jatkoin elokuvien katselua aina kun siihen vain oli mahdollisuus myös sen jälkeen kun muutimme pois mummilasta, sen jälkeen kun muutin omille, sen jälkeen kun mummi muutti ajasta ikuisuuteen.
On hienoa, että tämä perinne Suomen kulttuurihistoriasta (joka ei todellakaan ole ollut mikään itsestäänselvyys) on yhä hengissä, ja minä voin näyttää lapselleni ihania mustavalkofilmejä, joissa näyttelijät artikuloivat paksusti ja syleilevät toisiaan pitkällisesti. Mutta tämän perinteen sisällä on myös ongelmakohtia, joista pitää voida puhua.
Hufvudstadsbladetin toimittaja yritti kysyä Ylen ohjelmapäälliköltä (maksumuuri), miksi he ovat päättäneet näyttää sen rasistisella sanalla nimetyn Pekka ja Pätkä -leffan, missä näyttelijät esiintyvät blackfacessa, tänään televisiossa. Ylen vastaus oli osapuilleen sama kuin mitä mummini tarjosi minulle ja muille ruskeille ja mustille perheenjäsenilleni, kun kysyimme asiaa jo noin kaksikymmentä vuotta sitten: n-sana ei ollut ruma sana ennen vanhaan, elokuvaa ei ole tarkoitettu rasistiseksi, siihen aikaan Suomessa ei ollut mustia näyttelijöitä joten oli pakko laittaa kenkälankkia naamaan, on tärkeää nähdä kaikki Suomi-Filmit, koska ne ovat osa historiaamme. Sananvapaus.
Onpa erikoista nähdä, että Yleisradion johto käyttää samoja argumentteja vuoden 2016 Suomessa kuin minun täysin kouluttamaton karjalaismummini käytti 80-luvulla aivan hatusta heittäen ja ymmärtämättä ollenkaan miten paljon satuttii omia lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Miten meille ei kerta kaikkiaan riitä argumentti siitä, että tämä nyt vain on ollut joskus näin eikä kaikesta niin kannata loukkaantua.
Ja kun ei ole kyse imperfektistä. Call-outtasin Yleisradion 20.5.2016 Twitterissä siitä, että he näyttivät Kummeli-uusintaa 90-luvulta. Samassa jaksossa oli sekä blackface että Amerikan intiaanien näyttelemistä pilailuasuissa ja vahvasti stereotypioiden. Me kaikki muistamme myös känniset ja rikolliset romani- ja saamelaismiehet. Ja sitten on Putous, missä on lukuisia etnisiä black-, brown- ja yellowfacehahmoja, muun muassa se yksi, joka approprioi isäni suomen kielen aksenttia. Yle lupasi viedä palautteen perille. Tänään klo 13:30 nähdään, mikä painoarvo meidän mielipiteillämme on.
Eikä kyse ole imperfektistä myöskään maailman mittakaavassa. On kyse isommasta representaatioon liittyvästä asetelmasta. Blackface-kolikon toinen puoli on ns. whitewashing-ilmiö. Saamme jatkuvasti lukea, miten valkoisia näyttelijöitä castataan Hollywood-elokuviin näyttelemään alunperin rodullistettuja hahmoja, tai hyvin tummaihoisia rodullistettuja hahmoja näyttelevät paljon vaaleammat näyttelijät. Aihe on ollut tapetilla esimerkiksi koskien mangasarjakuviin perustuvia elokuvia, joiden hahmot ovat pääasiassa aasialaisia. Myös 9/11:n muistopäivänä nostettiin jälleen esiin Oliver Stonen suurteos World Trade Center, missä valkoinen näyttelijä näytteli alunperin mustaa palomiestä kulttuurissa ja kulttuurisessa ilmapiirissä, missä mustia miehiä harvoin näytetään sankareina valkokankaalla (tai edes reaalimaailman uutisvirrassa). (Täältä voit lukea muutamia esimerkkejä whitewhashingista, googlella löytyy miljoonia lisää.)
Suomi-Filmi on osa tätä kaikkea, ja se näytetään tässä kontekstissa ja kaikkia näitä elokuvaa, korkeakulttuuria ja representaatiota koskevia keskusteluja vasten, kun se näytetään 14.9.2016. Suomi ei ole vakuumi, Yleisradio ei ole vakuumi. On tietoinen valinta, että se toimii vailla mitään häpeää. Vailla problematisointia. Vailla minkään näköistä kykyä ottaa vastaan kritiikkiä, jättää näyttämättä, kuunnella mitä meillä on sanottavaa.
Yleisradio tietää tasan mitä se tekee heristäessään meille sormea kuin pikkulapsille, että ette te mamut tiedä, että ennen teitä n-sana oli täällä Suomessa oli ihan normaali sana, mitäs tulitte ja pilasitte sen. En ole musta ihminen, mutta tämä totaalinen ja jatkuva sensitiivisyyden puute rodullistettujen ihmisten olemassaoloa kohtaan osana suomalaista taidetta ja kulttuuria on aivan uskomattoman satuttavaa, hajottavaa ja uuvuttavaa. Sitten vielä kehdataan tulla ivaamaan, että no mitäs ette itse tee parempia elokuvia, kirjoja, tv-sarjoja ja muotilehtiä.
Niin ei pitäisi olla. Minä olen ollut täällä aina, ja Suomi-Filmi on myös minun elokuvakulttuurini. Se on myös minun tunteideni tulkki.